Näkökulma: Orpon porukka ei tarvitse kevätpesintärauhaa
Hallitusneuvottelujen aika on tunnetusti aina neljän vuoden välein toistuva outo välitila, jossa hallituksen ja opposition roolit ovat enemmän tai vähemmän sekaisin.
Tällä kertaa asetelma on kuitenkin tavallista selkeämpi. Hallitusvaltaan johtavilla Säätytalon portailla ramppaavat edellisen kauden oppositiopuolueet, Eduskuntatalolla ja toimitusministeristössä kuluttelee aikaansa viime kauden hallitusporukka – hallitusvallasta elävä RKP säännön vahvistavana poikkeuksena.
Tässä vaiheessa hallituksesta neuvottelevan porukan fokus on tiukasti keskinäisen luottamuksen rakentamisessa, ohjelman kasaamisessa ja aina kuumottavassa ministerisalkkujen jaossa. Tietovuotojen puutteessa media on joutunut tyytymään enimmäkseen raportointiin prosessin sujumisesta.
Samaan aikaan Säätytalossa on kuitenkin pohdiskeltu jo muun muassa Yleisradion kurjistamista, viritelty Suomen taloudelle tuhoisaa maahanmuuttopolitiikkaa, leikattu vapaan sivistystyön rahoja ja väännelty sote-uudistusta ties mihin suuntaan.
Niistä uutisista Orpon oikeistoviritys on päässyt yllättävän vähällä. Moni tyrmistynyt kansalainen on saattanut samalla hämmästellä, minne neuvottelujen ulkopuolelle jääneet puolueet, varsinkin karun tappion kärsinyt keskusta, ovat vaalien jälkeen kadonneet.
Keskustassa omaehtoisen oppositioon jäännin jälkeen hallitukseen menossa olevien puolueiden höykyttäminen voi tietenkin tuntua hankalalta tai kiusalliselta, uuden hallituksen ohjelmaa vielä näkemättä.
Silti voi kysyä, minkä ihmeen kevätpesintärauhan Säätytalolla koolla oleva Orpon porukka oikein ansaitsee? Kyllä maahan poliittista parranpärinää mahtuu, eivätkä puolueiden kellokkaiden natsat ole kadonneet mihinkään.
Kun Orpon oikeistoviritys on nyt juuri nyt keskellä vakavaa tai ainakin siltä näyttävää sisäistä neuvottelukriisiä, ei se ulkopuolisesta höykyttämisestä tietenkään juuri piittaa.
Maahan kootaan kuitenkin joka tapauksessa jossain välissä jonkinlainen hallitus, jonka ulkopuolelle keskusta ainakin kaiken tähän asti julistetun perusteella jää.
Ainakin vielä tällä tietoa opposition ykköspuolue on vaaleissa vain vahvistunut, keskustaa jo paria numeroa suurempi SDP, jolta on luvassa äärettömän kovaa oppositiopolitiikkaa vasemmistoliiton ja vihreidenkin tuella, ay-liikkeen rummuttaessa ulkopuolelta. Profiloitumisessa ja oman äänen saamisessa kuuluviin sellaisen rintaman takaa on haastetta kenelle tahansa.
Oletettavaa on, että hallituksen porvarillisilta hengenheimolaisilta tulee eduskuntaan myös esityksiä, joiden vastustamiseen tai arvosteluun keskustan voi olla vaikea löytää relevanttia näkökulmaa. Ehkei aina tarvitsekaan.
Uuden hallituksen ohjelmaa ja leikkauslistoja vielä näkemättäkin ei ole silti vaikea ennustaa, että syntymässä on lähihistorian epäsuosituin hallitus. Politiikan lainalaisuuksien mukaan sellaista peesaamalla, mielistelemällä tai sivusta katselemalla ei ole taktisia eikä strategisia voittoja luvassa.
Vielä selvempää on, että flegmaattista ja mitäänsanomatonta oppositiopolitiikkaa ei arvosta kukaan – ei ainakaan nykyisessä sosiaalisen median kärjistämässä ilmapiirissä.
Asioihin pitää reagoida selkäytimellä ja ajassa eikä hakemalla ensin selkänojaa puoluehallituksen linjauksista tai 1950-luvun aatteellisista ohjelmista. Siinä vaiheessa peli on jo menetetty.
Uskottavan oppositiopolitiikan tekeminen ei välttämättä ole aina helppoa, mutta ei se ole rakettitiedettäkään: hallituksen esitysten vastustaminen hyvä, vaihtoehdon tarjoaminen parempi.
Opposition näkökulmasta hyviä hallituksen esityksiä ei oikeastaan olekaan: on vain kelvottomia, huonoja, oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä ja ”väärin sammutettuja”.
Toki tunnustustakin voi joskus antaa, jos siihen jostakin syystä on aihetta – mutta mieluummin mahdollisimman nihkeästi, harvoin ja valikoidusti.