Sotahistoria | Liekinheitin oli kevään sana – mutta miten Suomen armeija käytti tuhovoimaista asetta viime sodissa?

Sotahistoria

Suomen euroviisuedustajat Linda Lampenius ja Pete Parkkonen pitivät huolen siitä, että ”liekinheitin” oli osa suomalaisten sanavarastoa ja mielenmaisemaa koko kevään.

Mutta millainen rooli liekinheittimillä oli Suomen armeijan käytössä viime sodissa? Maanpuolustuskorkeakoulussa viime talvena hyväksytty yliluutnantti Aapo Siltasen pro gradu -tutkielma avaa vähän tutkittua lukua Suomen sotahistoriassa.

Siltasen tutkimus ”HUOMIO, TULTA” – Suomen puolustuslaitoksen liekinheittimet ja niiden käyttö jatkosodassa osoittaa, että liekinheitin oli Suomen armeijassa teknisesti oikutteleva, logistisesti vaativa mutta parhaimmillaan pelottavan tehokas erikoisase.

Vielä talvisodassa Suomen armeijalla ei ollut käytössään liekinheittimiä. Suomen ensimmäiset heittimet hankittiin Italiasta talvisodan loppupuolella, mutta ne ehtivät tositoimiin vasta jatkosodan alkaessa.

Jatkosodan aikana Suomessa oli käytössä pääasiassa kaksi käsikäyttöistä liekinheitinmallia: italialainen m/40 ja venäläinen m/41.

Italialainen noin 25,5–27 kiloa painanut laite koostui kahdesta selässä kannettavasta säiliöstä, joiden tilavuus oli 12,5 litraa. Heitin kykeni antamaan jatkuvaa tulta noin 20 sekuntia tai 25–30 lyhyttä tulipistoa, ja sen kantama oli noin 20 metriä.

Italialainen liekinheitin kärsi kuitenkin vakavista rakenteellisista heikkouksista. Sen alkuperäinen sähköinen sytytysjärjestelmä oli altis oikosuluille, johdinrikoille ja paristojen tyhjenemiselle. Kostuessaan tai nokeentuessaan sytytystulppa pimeni.

Ongelmia yritettiin ratkaista korvaamalla sähkösytytys mekaanisella tuluskivisytytyksellä, mutta kaluston luotettavuus rintamaolosuhteissa pysyi heikkona.

Suomalaisten joukkojen rintamalta sotasaaliiksi saama venäläinen liekinheitinkalusto osoittautui italialaista mallia huomattavasti toimintavarmemmaksi ja modernimmaksi.

Liekinheitin M/41-R painoi taistelukunnossa noin 25 kilogrammaa, ja sen kantama oli poikkeuksellisen hyvä, noin 30 metriä. Yhdellä 10 litran täytöllä voitiin ampua 6–8 lyhyttä tulipistoa tai 5–6 sekuntia yhtäjaksoista tulta.

Aseen suurin hienous oli sen muotoilussa: polttonestesäiliö oli naamioitu tavallisen jalkaväen repun näköiseksi ja sen 111-senttinen tuliputki muistutti Mosin-Nagant-sotilaskivääriä. Tällä pyrittiin hämäämään vihollisen tarkka-ampujia, jota yrittivät poimia tuhoisat liekinheitinmiehet taistelukentältä ensimmäisinä.

Venäläisen heittimen sytytys toimi luotettavasti tuliputken päähän sijoitetuilla erikoispatruunoilla, jotka oli valmistettu konepistoolin hylsyistä.

Sodan loppuvaiheessa vuonna 1944 Suomessa kehitettiin vielä oma, suoraan Suomi-konepistoolin alle kiinnitettävä liekinheitin m/44 (LH/44). Sen tarkoituksena oli parantaa heitinmiehen itsepuolustuskykyä, jotta hän kykenisi suihkutuksen jälkeen heti ampumaan konepistoolilla. Ase ehti rintamalle kuitenkin vasta aivan sodan lopussa koekäyttöön.

Liekinheittimen teho oli kiistaton, mutta sen ylläpito vaati pioneerijoukoilta valtavasti työtä ja tarkkuutta.

Yksi 12 liekinheittimen kalustoyksikkö vaati useita suuria puulaatikoita, painavia typpikaasupulloja sekä satoja litroja polttoaineita ja huomattavaa kuljetuskapasiteettia.

Aseiden polttoaineena käytettiin tarkkaan säädeltyä sekoitusta. Kesäisin käytettiin naftan (dieselöljyn) ja petrolin seosta (suhteessa 66 % / 34 %), kun taas talvella seokseen lisättiin 20 prosenttia bensiiniä pakkasenkestävyyden takaamiseksi.

Koska laitteet olivat herkkiä tiivisteiden vuodoille ja painehäviöille, ne vaativat jatkuvaa huoltoa. Lisäksi typpikaasun, erilaisten öljyjen, paristojen ja erikoispatruunoiden hankinta sitoi heitinkäytön monivaiheiseen toimitusketjuun aina helsinkiläistä kaasutehdasta ja Shellin öljyvarastoja myöten.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941 liekinheittimiä käytettiin erittäin vähän. Tämä johtui osin kaluston teknisistä vioista, mutta ennen kaikkea koulutuksen puutteesta.

Tilanne muuttui, kun sotatoimet vakiintuivat asemasodaksi. Jalkaväkiyksiköistä koottuja iskuosastoja alettiin vahvistaa erityisesti pioneereilla, joiden tehtäväksi tuli vihollisen pesäkkeiden murtaminen kasapanoksilla ja liekinheittimillä.

Liekinheitintä ei koskaan käytetty yksittäisen sotilaan aseena, vaan toiminta tapahtui aina tapauskohtaisesti ylemmän esikunnan käskystä muodostetuissa ryhmissä. Niihin kuului yleensä itse ampujan lisäksi suojaavia ja avustavia miehiä, jotka kantoivat varatäyttöjä ja suojasivat kömpelösti liikkuvaa heitinmiestä konepistooleilla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa liekinheittimiä käytettiin ”savustamaan” vihollisen pesäkkeitä ja valtaamaan linnoitettuja rakennuksia. Myöhemmin niitä käytettiin muun muassa vihollisen majoitusalueiden ja rakennusten järjestelmälliseen polttamiseen rintamalinjan tuntumassa.

Pioneeripataljoona 23  hyödynsi liekinheittimien pelotevaikutusta vaarallisilla vanginsieppausretkillään vuonna 1944. Liekinheittimen tulenajo korsun suulle lamautti vihollisen puolustuskyvyn ja tahdon sekunneissa, mikä mahdollisti vankien ottamisen vähin omin tappioin.

Pioneeripataljoona 11 ja 21:n käytössä kesän 1944 torjuntataisteluissa Nietjärvellä liekinheittimillä oli kriittinen rooli taisteluhautojen ja korsujen vyöryttämisessä.

Kun vihollinen oli linnoittautunut syvälle suomalaisten omiin entisiin asemiin, liekinheittimen polttava liekkisuihku oli usein ainoa keino puhdistaa mutkikkaat katetut taisteluhaudat.

Suomella oli jatkosodan alussa käytössään myös viisi neuvostojoukoilta sotasaaliiksi saatua ja kunnostettua T-26 vaunuun perustuvaa liekinheitinvaunua, joista muodostettiin erillinen liekinheitinpanssarijoukkue Panssaripataljoonaan.

Rintamakokemukset osoittivat kuitenkin, ettei vaunujen liekinheittimille ollut juurikaan käyttöä. Toimintavarmuus oli heikko, ja käytännössä taisteluteho perustui liekinheittimen sijaan vaunujen pikakivääreihin. Vaunujen liekinheittimet riisuttiin pois ja korvattiin tavanomaisilla panssarivaunutykeillä.

Siltasen tutkimuksen mukaan liekinheittimen menestyksekäs käyttö vaati aina huolellista etukäteistiedustelua, tiivistä yhteistoimintaa muiden aselajien, erityisesti suojaavan jalkaväen ja tykistön, kanssa sekä ahkeraa harjoittelua.

Lopulta liekinheittimiä käytettiin Suomen viime sodissa verrattain vähän. Niiden merkitys ei noussut ratkaisevaksi koko sodan kuvan kannalta, mutta niillä oli korvaamaton rooli paikallisissa, erittäin vaativissa läpimurroissa ja pesäkkeiden tuhoamisessa.

Liekinheittimien käyttö opetti myös pioneereille uutta taktiikkaa, paransi aselajien välistä käytännön yhteistyötä ja loi pohjaa modernille iskupioneeritoiminnalle, jonka opit kantavat Suomen puolustusvoimissa nykyäänkin.