Näkökulma: Hallitus selvittänee puolivälin karikot –"unohdettu" hallitusvaihtoehto ansaitsi silti paluun keskusteluun
Politiikassa hiljaista tammikuuta on virkistänyt pohdiskelu Petteri Orpon (kok.) oikeistohallituksen edellytyksistä kestää kautensa loppuun.
Katalyyttina toimi demarijohtaja Antti Lindtman, joka maalaili Ilta-Sanomissa hallituksen kaatumista huhtikuun kehysriihessä, jossa hallitus säätää jälleen talouspolitiikkaansa.
Siksi heikkoa talous- ja työllisyyskehitys on ollut, että kipeää tekee kansalle taas. Mutta voisiko hallitus oikeasti kaatua puolivälin krouviinsa?
Ei, ellei perussuomalaisissa ryhdytä tosissaan pakittamaan valitulta kovalta linjalta. Ei näytä siltä, että persujohtaja ja valtiovarainministeri Riikka Purra sellaiselle mutkalle taipuisi.
Kehysriihessä nähtäneen joka tapauksessa kireitä ja synkkiä naamoja, sillä kaikella todennäköisyydellä perussuomalaiset sukeltaa huhtikuun 13. päivänä käytävissä kunta- ja aluevaaleissa raskaasti.
Perussuomalaiset epäonnistui sekä kesällä 2021 käydyissä kunta-, että tammikuussa 2022 käydyissä aluevaaleissa, vaikka pääsi niihin edullisesta oppositioasemasta.
Nyt se joutuu molempiin hallitussynnit niskassaan. Poliittinen lasku sairaalaverkkopäätöksestä ja paljosta muustakin lankeaa maksuun.
Pääministeripuolue kokoomuksella ei ole motiivia kaataa hallitusta mihinkään. Ennenaikaiset eduskuntavaalit – joita ei ole nähty sitten vuoden 1975 – luiskauttaisivat SDP:n luultavasti maan suurimmaksi puolueeksi.
Jos taas nykykokoonpanon tilalle ryhdyttäisiin kyhäämään sinipunahallitusta loppuvaalikaudeksi, SDP kynisi Orpon neuvottelupöydässä kalsareilleen.
Ja miksi SDP tällaiseen järjestelyyn edes suostuisi, kun eduskuntavaalien aikaistaminen olisi sille edullisempaa? Kaiken lisäksi kesken vaalikauden koottu hätävara-sinipuna olisi luultavasti pikemminkin jonkinlainen juoksevat asiat hoitava toimitusministeristö kuin aito toimintakykyinen enemmistöhallitus.
Perussuomalaisilla motiivi hallituksen kaatamiseen saattaisi tietystä vinkkelistä katsoen ollakin. Populistisella öyhötyksellä hankittu kannatuspääoma saattaa sulaa ja valua viemäriin, jos puolue jatkaa äänestäjiensä suututtamista palveluja ja sosiaaliturvaa saksimalla. Oppositio voi alkaa houkuttaa.
Pienemmiltä puolueilta taktisia hallituksesta lähtöjä nähtiin viime vuosikymmenelläkin. Runkopuolueen lähtö olisi kuitenkin aivan toinen juttu.
Suomalaista poliittista järjestelmää vaivaa jo krooninen pula hallituspohjista. Poliittisissa hiekkalaatikkoleikeissä on kieltäydytty leikkimästä milloin kenenkin kanssa.
Oikeistolaistunut kokoomus on sanonut ei yhteistyölle vasemmistoliiton kanssa, ja pari lapiollista soraa on heitetty takaisinkin päin. Edelliset demarijohtajat Antti Rinne ja Sanna Marin käänsivät selkänsä sinipunalle, eikä persuillakaan ole ystäviä liiaksi.
Keskusta puolestaan tympiintyi viime vaalikaudella SDP-vetoiseen punavihreään koalitioon, jota se kuvitteli ensin vanhan punamullan inkarnaatioksi.
Nykyiselle oikeistohallitukselle tuskin on luvassa jatkoa vaalien jälkeen. Jos maassa halutaan jatkaa toimintakykyisin enemmistöhallituksin, poliittisia lukkoja pitäisi ruveta pikkuhiljaa näpelöimään auki. Puolueita tarvitaan joka tapauksessa enemmistöön enemmän kuin kaksi.
Parempi olisi, jos vaalien jälkeenkin olisi hallituksen muodostamiseen tarjolla enemmän kuin yksi vaihtoehto.
Aloittaa voisi kauan unohduksissa olleen kolmen vanhan suuren yhteistyön palauttamisesta katalogiin. Viimeksi SDP, kokoomus ja maalaisliitto-keskusta tekivät yhteistyötä pääministeri K.A. Fagerholmin (sd.) Neuvostoliiton silmätikuksi joutuneessa ”yöpakkashallituksessa” 1950-luvun lopulla.
Sittemmin kolmen suuren hallitusta on aika ajoin pohdittu jonkinlaisena poikkeusajan vaihtoehtona, mutta ei kovin vakavasti.
Vanhassa ”kolmipuoluejärjestelmässä” kolmen suuren hallitukselle ei ollut isompaa tarvettakaan. Riittävän vahva oppositio on tärkeä osa kansanvaltaa sekin.
Mutta ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kolmen vanhan suuren yhteistyön tulppana on perinteisesti ollut ennen kaikkea SDP, joka on pelännyt jäämistä kahden porvarikumppanin jalkoihin.
Sosiaalidemokraatit eivät myöskään ole halunneet jättää vasemmistoliittoa oppositioon kalvamaan omaa kannatustaan. Sellainen asetelma paineistaisi myös SDP:tä kallistumaan vasemmalle, mikä toisi helposti ongelmia porvarillisten hallituskumppanien kanssa.
Tuskinpa SDP ja demarijohtaja Antti Lindtman pitävät SDP:n, kokoomuksen ja keskustan hallitusta minään hallitusunelmiensa täyttäjänä. Melko huonosti sellaisesta kohkaaminen istuu tässä vaiheessa myös keskustalle, joka vasta yrittää rakentaa oppositiosta käsin paluuta isojen joukkoon.
Kannattaisikohan kolmen vanhan suuren hallitusta silti alkaa hivuttaa keskusteluun, jossa sinipuna tuntuu nykyisin dominoivan jonkinlaisena ainoana vaihtoehtona oikeistovoimille? Julkisen talouden ongelmat ovat ensi vaalikaudellakin sitä luokkaa, että leveät hartiat eivät olisi ainakaan haitaksi.
Hallituspelin kortit jaetaan tietenkin eduskuntavaaleissa. Se, että jotain ei ole kokeiltu aiemmin tai pitkään aikaan, on kumminkin yleensä kehno perustelu torpata mahdollisuuksia, joita käsillä on.