Näkökulma | Viihdeteollisuus takoo rahaa natseilla – Yksi asia kuitenkin unohtuu
Rauhallinen ravintolailta katkeaa kadulta kuuluviin jarrunkirskahduksiin. Ruskeapaitaiset natsit syöksyvät sisään, huutavat, öykkäröivät ja ovat holtittoman väkivaltaisia.
Suunnilleen noin menee yksi kuvaus brittikirjailija Ken Folletin teoksessa Maailman talvi. Teos on keskimmäinen aikanaan hittisuosion saavuttaneesta Folletin Vuosisatani-trilogiasta.
Follet ei ole klassikkotason kirjailija. Hänen tuotantonsa on historiallista draamaa, johon kuuluvat televisiosarjoista tutut juonenkäänteet. Ansiokkaasti ja viihdyttävästi hän kuitenkin kuljettaa viiden eri suvun jäseniä halki hurjan 1900-luvun tapahtumien.
Maailman talvessa natsit ryntäävät sisään ravintolaan toista maailmansotaa edeltävässä Saksassa.
Folletin tapa kuvata natsien vaikutusvallan kasvua on tuttu lukemattomista muista kirjoista ja elokuvista. Natsit syöksyvät yhtäkkiä jostain, karjuvat käskyjä sylki roiskuen ja esiintyvät läpikotaisin pahoina.
Kuvaustapa on sinänsä perusteltua ja oikeutettua. Natsit tekivät kaikkea sitä julmuutta, joista kirjoissa ja elokuvissa kerrotaan.
Lukijansa ne päästävät kuitenkin jollain tapaa helpolla. Ne eivät pakota pohtimaan kaikkein vaikeimpia kysymyksiä.
Aihe on ajankohtainen, sillä Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta tulee maanantaina 27. tammikuuta kuluneeksi 80 vuotta.
Auschwitz on ihmiskunnan pahuuden ilmentymä. Eräänlainen nollapiste, jota alemmaksi on moraalisesti vaikea mennä.
Kuolemantehdas kaasukammioineen, käsittämättömine julmuuksineen ja ryöstämisineen edustaa sellaista sysimustaa pimeyttä, jota meidän muutama sukupolvi myöhemmin syntyneiden on vaikea käsittää.
Ehkä siksi natseista ja holokaustista kertovat kirjat ovat niin valtavan suosittuja.
Markkinat tuottavat niitä meille jatkuvasti. Kun kirjoittaa sanan Auschwitz digitaaliseen kirjapalveluun, tulee esiin kymmeniä tuotoksia. On Auschwitzin tatuoijaa, tanssijaa, tallipoikaa, kätilöä, kaksosia ja lukemattomia muita.
Kirjojen ja elokuvien kautta pyrimme ehkä jotenkin käsittelemään käsittämätöntä ja pelottavaa pahuutta, jonka tiedämme olevan ihmisten aiheuttamaa todellisuutta.
Samalla yritämme työntää sitä jonnekin kauemmaksi.
Siinä meitä auttaa kuvauksen brutaalius. Kaikessa järkyttävyydessään se pitää meidät riittävän etäällä siitä tosiasiasta, että holokaustin toteuttajia olivat tavalliset ihmiset, aivan kuten sinä, minä, työkaverimme tai naapurimme.
Miten heistä tuli sellaisia? Miten he kykenivät kaikkeen siihen?

Pohdinta natsien pahuudesta ei ole uusi ilmiö.
Saksanjuutalainen politiikan teoreetikko Hannah Arendt julkaisi vuonna 1963 kuuluisan ajatuksensa pahuuden arkipäiväisyydestä.
Aihetta hän käsittelee SS-johtaja Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiin liittyvässä teoksessaan Eichmann in Jerusalem.
Arendtin mielestä Eichmann ei ollut raakalaismainen ja läpeensä paha, vaan pilkuntarkka byrokraatti, joka noudatti sääntöjä kykenemättä erottamaan hyvää ja pahaa toisistaan. Arendtin mukaan natsijärjestelmä teki Eichmannista rikollisen. Hän eli systeemissä, joka salli, oikeutti ja määräsi juutalaisten ja muiden vähemmistöjen hirveän kohtelun.
Sittemmin Eichmann tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan.
Arendtin ajatukset olivat aikanaan vallankumouksellisia. Ne käynnistivät laajan ja poleemisen keskustelun, jossa Arendtin tulkintoja kyseenalaistettiin voimakkaasti. Eriyisesti äimisteltiin sitä, miten itsekin natseja paennut saksanjuutalainen Arendt voi inhimillistää ja ymmärtää verenhimoisia kansanmurhaajia.
Arendt kuitenkin piti Eichmania vastuullisena tekemisiinsä. Arendt korosti, että ihmisen vastuu teoistaan ei riipu tekojen motiiveista. Eichmann oli vastuussa tekemisistään sekä moraalisesti että juridisesti, vaikka hän noudattikin käskyjä niitä sen kummemmin ajattelematta.
Myöhempi akateeminen tutkimus on antanut Arendtin näkemyksille arvonsa.
Ihmisen uskollisuus järjestelmälle liittyy autoritääriseen ja totalitaristiseen järjestelmään, joka natsi-Saksassa toimi. Arendt pohtii sitä laajemmin teoksessaan Totalitarismin synty (1951).
Olennaista asiasta on ymmärtää se, ettei vaihtoehdottomiin totuuksiin ja toisten ihmisten alistamiseen nojaava poliittinen toiminta synny koskaan itsestään.
Taustalla on aina joku, joka vihaa lietsoo. Joku, joka antaa yksinkertaistettuja selityksiä monimutkaisiin ongelmiin. Joku, joka ruokkii niitä vihan vimmalla, oman kansan oikeudella palauttaa jotain menetettyä.
Ihmiset hyppäävät mukaan ajan ihanteisiin. Toteuttavat niitä, koska uskovat niiden olevan oikeita, perusteltuja ja vastuullisia. Ehkä syvällisesti pohtimatta, onko yleisesti oikeana pidetty toimintatapa lopulta väärin.

Aihe on erittäin tärkeä juuri nyt, kun vihan voima paukkuu ja läikkyy vähän joka puolella. Esimerkkejä toisen ihmisryhmän julmasta kohtelusta löytyy liian paljon myös nykyajasta: venäläisten raakuudet Buchassa ja muualla Ukrainassa, uiguurien kohtelu Kiinassa, rohingyat Myanmarissa, sisällissota Sudanissa ja Israelin sekä Hamasin toimet Lähi-idässä.
Mutta asiaa ei kuitenkaan voi ulkoistaa aina jonnekin muualle. Historian saatossa on nähty uudestaan ja uudestaan, ettei mikään ihmisryhmä, kansa, poliittinen aatesuunta tai uskonto ole immuuni sen enempää vainoajan kuin vainotunkaan roolille.
Siksi perimmäiset kysymykset holokaustista koskevat meitä kaikkia, ihan jokaista.
Yhteiskunnissa on aina piilossa asenteita ja epäluuloja, joita ruokkimalla vihan voi saada valloilleen.
Se ei koskaan tapahdu hetkessä. Asenteet hiipivät hiljalleen ja huomaamatta. Ennen pitkää niistä tulee normaaleja, yleisesti hyväksyttyjä ajatuksia, joiden myötä jonkun ihmisryhmän vapauden kaventamisesta tulee oikeutettua. Ja kun juna liikkuu, sitä on vaikea pysäyttää.
Siksi myös kirjojen ja elokuvien tavalla kuvata natseja on merkitystä.
On olennaista ymmärtää, etteivät natsit syöksyneet yhtäkkiä jostain. Natsiaatteen nimissä toimineet ihmiset eivät olleet läpikotaisin pahoja ja verenhimoisia.
He olivat tavallisia perheenisiä, veljiä ja isoisiä, joista monet menivät päivän päätteeksi kotiin, suukottivat ehkä vaimoaan ja hauskuuttivat lapsiaan. He miettivät aivan tavallisia asioita, tunsivat samanlaisia tunteita kuin kaikki muutkin, painoivat illalla päänsä tyynyyn ja nukahtivat.
Siitä huolimatta he tekivät kansanmurhan, jonka hirvittävyys nousee yli ymmärryksen.
Se on kuva, jota emme halua katsoa. Emmekä ehkä kestä katsoa. Paha on helpompi ulkoistaa jonnekin, joka on kaukana minusta ja meistä, tavallisista ihmisistä.
Sillä pohjimmiltaan kyse on peiliin katsomisesta. Miten minä, sinä ja me kaikki olisimme toimineet vastaavassa tilanteessa?