Kun taivaalla jylisi kymmenen moottoria – Convair B-36 Peacemaker oli aikansa hurjin ydinpelote
Kylmän sodan varhaisina, jännitteisinä vuosina maailma eli jatkuvassa ydintuhon pelossa. Aikakauden konkreettisimmaksi ja pelottavimmaksi tuomiopäivän symboliksi nousi monumentaalinen laite: Convair B-36 ”Peacemaker”.
Kone oli Yhdysvaltojen strategisten ilmavoimien (Strategic Air Command, SAC) selkäranka, jota kutsuttiin usein osuvasti nimellä ”alumiinipilvi”. B-36 oli aikansa suurin massatuotettu potkurikone ja kärkiväliltään kaikkien aikojen suurin sotilaslentokone. Vaikka jättiläinen kantoi sisällään historian tuhoisimpia aseita, sen ei tarvinnut koskaan pudottaa ainuttakaan pommia tositoimissa.
Convair B-36:n kehityksen juuret juontavat yllättäen aikaan ennen kylmää sotaa ja jopa ennen Yhdysvaltojen liittymistä toiseen maailmansotaan. Vuonna 1941 Eurooppa oli natsi-Saksan puristuksessa, ja Yhdysvaltojen sotilasjohto pelkäsi vakavasti Ison-Britannian luhistuvan salamasodan alle. Jos saarivaltio häviäisi, amerikkalaiset menettäisivät strategiset lentotukikohtansa Euroopan porteilla.
Tämän skenaarion varalle Yhdysvaltain armeija käynnisti ohjelman, joka vaati täysin uudenlaista lentokonetta: mannertenvälistä pommikonetta, joka kykenisi nousemaan ilmaan Pohjois-Amerikan maaperältä, lentämään Atlantin yli pommittamaan kohteita Saksassa ja palaamaan takaisin ilman välitankkausta.
Sodan painopisteiden muuttuminen viivästytti projektia, ja ensimmäinen prototyyppi XB-36 teki ensilentonsa vasta 8. elokuuta 1946. Vaikka kone ei ehtinyt toiseen maailmansotaan, sille oli jo löytymässä uusi rooli kylmässä sodassa.
Kun Neuvostoliitto saartoi Berliinin vuonna 1948 ja räjäytti ensimmäisen oman atomipomminsa vuonna 1949, varhaiset ja kömpelöt ydinaseet vaativat kantajakseen B-36:n kaltaisen jättiläisen. B-36 oli tuolloin ainoa lentokone maailmassa, jonka ruumaan nämä jättipommit mahtuivat ja joka kykeni tarvittaessa viemään ne luotettavasti Yhdysvaltojen maaperältä suoraan Neuvostoliittoon.
Jättiläisestä tuli hetkessä vapaan maailman ydinpelotteen keskeisin työkalu. Convair B-36 herätti pelonsekaista kunnioitusta pelkillä mittasuhteillaan, sillä sen kärkiväli oli huimat 70,1 metriä ja runko kaksi kolmasosaa pidempi kuin Boeing B-29:n.
Koneen tunnistettavin piirre oli sen poikkeuksellinen rakenne. Alun perin B-36 sai tehonsa kuudesta massiivisesta Pratt & Whitney R-4360 Wasp Major -mäntämoottorista, jotka asennettiin siiven takareunaan työntökonfiguraatioon. Ratkaisulla pyrittiin minimoimaan ilmanvastus, mutta jäähdytysongelmat johtivat usein moottorien ylikuumenemiseen ja lennonaikaisiin tulipaloihin.
Kun suihkuhävittäjien kehitys kiihtyi, siivenkärkiin pultattiin lisäksi neljä General Electric J47 -suihkumoottoria. Tästä kymmenen moottorin yhdistelmästä syntyi lentäjien ikoninen lentävä lause: ”Six turning, four burning” (kuusi pyörii, neljä palaa).
Koneen siivet olivat tyvestään peräti 2,3 metriä paksut, joten lentomekaanikot mahtuivat ryömimään niiden sisällä moottoreille asti kesken lennon. Painon säästämiseksi suuri osa rungon pintapelleistä valmistettiin magnesiumseoksesta, mikä teki koneesta tulenaran.
B-36 suunniteltiin kuljettamaan hirvittävää tuhoa. Se oli ainoa pommikone, joka pystyi kantamaan Yhdysvaltojen ensimmäisen sukupolven valtavia, 19 000 kiloa painavia Mark 17 -vetypommeja.
Koneen puolustusjärjestelmä käsitti kuusitoista 20 mm tykkiä kauko-ohjattavissa ampumatorneissa. Harjoituksissa tykkien massiivinen tärinä saattoi irrottaa koneen sähköjohdotuksia ja rikkoa herkkää elektroniikkaa.
Koneen todellinen suojakilpi oli kuitenkin sen saavuttama poikkeuksellinen lentokorkeus: se kykeni lentämään yli 15 kilometrin korkeudessa, missä Neuvostoliitolla ei kylmän sodan alkuvuosina ollut hävittäjiä tai tehokasta ilmatorjuntaa.
Vaikka B-36:ta ei koskaan käytetty varsinaisissa sotatoimissa, sen käyttöä harkittiin erittäin vakavasti Korean sodan aikana. Huhtikuussa 1951 presidentti Harry S. Truman valtuutti siirtämään yhdeksän B-36-pommikonetta siirrettäväksi Guamille täysillä ydinaseilla varustettuina.
Syksyllä 1951 käynnistettiin huippusalainen operaatio Hudson Harbor, jossa B-36-koneet suorittivat todellisia harjoituslentoja ja valepommituksia Korean yllä simuloidakseen ydinhyökkäystä. Pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä piti pommikuilun ovet kuitenkin lopulta suljettuina.
Kone oli luonteeltaan globaali pelote, jota ei sijoitettu pysyvästi Eurooppaan, mutta SAC lennätti laivueita säännöllisesti Atlantin yli pelotetarkoituksessa. Pommikoneversioiden ohella RB-36-tiedusteluversiot suorittivat salaisia vakoilulentoja erittäin korkealla Euroopan reunoilla ja Itämerellä kuvaten neuvostoliittolaisia sotilaskohteita.
Jatkuva päivystys johti myös vaaratilanteisiin, ja B-36 oli osallisena kahdessa historian ensimmäisistä ydinaseonnettomuuksista vuosina 1950 ja 1957. Molemmissa pommit jouduttiin pudottamaan hätätilanteessa, mutta todellista ydinkatastrofia ei päässyt tapahtumaan.
Koneen kehitys- ja alkutaipaleen ongelmien vuoksi kriitikot ristivät sen ivallisesti miljardin dollarin virheeksi, ja se oli myös repivän aselajien välisen valtataistelun ytimessä.
Vuonna 1947 Yhdysvaltain laivasto hyökkäsi kovaäänisesti B-36-ohjelmaa vastaan suojellakseen oman kaavaillun supertukialuksensa määrärahoja. Kun puolustusministeri Louis A. Johnson peruutti laivaston hankkeen ilmavoimien hyväksi, laukaisi tämä historiallisen kriisin, jota kutsutaan nimellä Amiraalien kapina.
Samaan aikaan koneen futuristinen ulkonäkö teki siitä täydellisen esikuvan 1950-luvun alun tieteistarinoille ja propagandalle. Anthony Mannin ohjaama elokuva Strategic Air Command (1955), jossa pääosaa esitti James Stewart, oli suoranainen rakkaudentunnustus ilmojen jättiläiselle.
Koneen loisto valkokankaalla ja sotataivaalla jäi kuitenkin lyhyeksi. Teknologian kehitys oli 1950-luvulla armottoman nopeaa, ja suihkuaika nopeutti siirtymistä moderneihin, kokonaan suihkumoottoreilla varustettuihin B-47- ja B-52-koneisiin.
Convair B-36 Peacemaker poistettiin kokonaan käytöstä vuonna 1959 vain vuosikymmenen palveltuaan. Se oli kuitenkin kylmän sodan kriittisimpien alkuvuosien ylittämätön pelote, joka osti Yhdysvalloille aikaa kehittää luotettavia mannertenvälisiä ohjuksia.
Tuotetuista 384 koneesta nykyään on jäljellä enää vain neljä museoitua yksilöä.