Raatteen tieltä Röyttään – Äkkipikainen suomalaiskenraali johti Lapin sotaa omavaltaisesti, mutta menestyksekkäästi
Hjalmar Siilasvuo on monelle suomalaiselle tuttu nimi. Jos suomalainen tutustuu maansa sotahistoriaan, jo ensi metreillä tulee todennäköisesti vastaan Siilasvuon nimi ja kuva.
Hänet tunnetaan eritoten voitostaan Raatteen tiellä talvisodassa. Eversti Siilasvuon 9. divisioona tuhosi Neuvostoliiton 44. divisioonan saaden suuren määrän sotasaalista ja sotavankeja. Merkittävintä oli, että Siilasvuon joukot estivät Neuvostoliiton aikeet katkaista Suomi keskeltä.
Huonommin muistetaan, että Siilasvuo on johtanut Suomen joukkoja kokonaisessa sodassa.
Hjalmar Fridolf Strömberg syntyi Helsingissä maaliskuussa 1892 ruotsinkieliseen perheeseen.
Nuoruusvuodet eivät ennakoineet sitä, kuinka vahvasti Siilasvuosta, joka vuoteen 1936 saakka oli Strömberg, tulisi pohjoisen mies.
Hän kirjoitti 1911 ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta ja vuoteen 1915 hän opiskeli Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Hän toimi myös ruotsinkielisessä uusmaalaisessa osakunnassa Nylands Nationissa.
Monien muiden tuon ajan ylioppilaiden tapaan hän innostui jääkäriliikkeestä ja lähti sen myötä sotilaskoulutukseen Saksaan ensimmäisten joukossa keväällä 1915.
Muiden jääkärien tavoin hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla keisarillista Venäjää, Suomen silloista emämaata, vastaan. Hän taisteli Misse- ja Aa-joilla sekä Riianlahdella. Saksan-vuosina Strömberg nousi aliupseeriksi.
Suomeen hän palasi jääkärien pääjoukon mukana taistelemaan sisällissodassa valkoisten puolella. Aluksi hän toimi komppanianpäällikkönä, loppuvaiheissa pataljoonan komentajana. Strömberg taisteli Tampereella ja Viipurissa.
Sodan jälkeen hän jatkoi pataljoonan johdossa ja jatkoi sotilasopintojaan yleten 1920 majuriksi ja 1926 everstiluutnantiksi. Hän toimi useita vuosia myös puolustusministeriön toimistotehtävissä.
Vuonna 1933 Strömberg ylennettiin everstiksi. Samalla hänelle osoitettiin uusi pesti Savon jääkärirykmentin komentajana. Tätä ennen hän oli jo päässyt epämieluisista toimistotöistä pois käytännön komentajantehtäviin polkupyöräpataljoonan päälliköksi Karjalankannakselle.
1934 hänet määrättiin Oulun sotilasläänin komentajaksi. Näinä vuosina everstille kehittyi vahva side pohjoiseen.
1936 Strömberg vaihtoi nimensä Siilasvuoksi. On arveltu, että nimi perustuu Kilpisjärven Siilasvuomaan.
Siilasvuolla oli neljä lasta. Vaimonsa Sallin (o.s. Kolsi, 1894–1978) kanssa hän sai pojat Ension (1922–2003) ja Rolfin (1923–1998) sekä tyttäret Annan (s., k. 1923) Irjan (1926–2008). Iida Maria Pousin kanssa hänellä oli myös vuonna 1920 syntynyt avioton tytär. Siilasvuo piti Maire-tyttäreen aktiivisesti yhteyttä koko elämänsä ajan.
Ensiosta tuli tunnettu YK-joukkojen kenraali ja Rolfista merkittävä koulutusvaikuttaja.
Talvisodassa Siilasvuo saavutti merkittäviä voittoja ja hänet ylennettiin kenraalikuntaan huhtikuussa 1940 sodan jälkeen. Samana vuonna hän kirjoitti talvisodan kokemustensa pohjalta kaksi kirjaa.
Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Siilasvuon komentama III armeijakunta komennettiin Saksan ja kenraali Nikolaus von Falkenhorstin alaisuuteen. Saksa vastasi sotatoimista Pohjois-Suomessa vuosina 1941–1944 Suomen liittolaisena tai kanssasotijana Neuvostoliittoa vastaan.
Tuolloin Siilasvuo ei saavuttanut samanlaisia voittoja kuin talvisodassa, vaan mottiin joutuminen Kiestingissä elokuussa 1941 oli itse asiassa paha tappio. Se toi Hjalmar Siilasvuolle lempinimen Jalmari Verinen. Kenraalimajuria syytettiin joukkojen keskuudessa suomalaisten uhraamisesta saksalaisten miellyttämiseksi.
Saksan päällystö syytti suomalaisia, Suomen saksalaisia. Tämä viilensi Siilasvuon välejä saksalaiskollegoihinsa.
Ehkä osittain huonontuneiden välien vuoksi Siilasvuo oli luonteva valinta johtajaksi, kun Suomi alkoi suorittaa operaatiota saksalaisjoukkoja vastaan.
Siilasvuo palasi virastotyöhön loppuvuodesta 1942 sotakoulujen ylitarkastajaksi, tuossa vaiheessa jo kenraaliluutnantin laatat kauluksissaan.
Kevättalvella 1944 hän palasi mieluisampiin tehtäviin rintamalle. Kesällä 1944 Siilasvuo torjui III armeijakunnan komentajana Neuvostoliiton suurhyökkäystä Karjalankannaksen itäosissa. Vaikeuksien ja perääntymisen jälkeen tämä onnistuikin.
Rintamatilanne vakiintui kesän aikana, ja syyskuuhun tultaessa oli virallisen rauhanteon aika. Yksi Neuvostoliiton asettamista rauhanehdoista oli entisten aseveljien saksalaisten ajaminen pois Pohjois-Suomesta.
Syttyi Lapin sota. Suomalaisten joukkojen päälliköksi tähän sotaan nimitettiin Siilasvuo.
Syynä juuri Siilasvuon nimittämiseen sodan johtoon lienee ollut paitsi pohjoisen tuntemus myös se, että tällä oli kehnot välit saksalaisten kanssa. Siilasvuolle ei tuottaisi tunnontuskia käydä sotaa Saksaa vastaan.
Moni muu kenraali olisi ollut tähän tehtävään selvästi vastahakoisempi. Saksalaisten merkitys Kannaksen suurhyökkäyksen pysäyttämisessä oli myös tuoreessa muistissa.
Aluksi Saksa ja Suomi kävivät valesotaa. Saksa vetäytyi hallitusti suomalaisten seuratessa sopivan välimatkan päästä, mutta Neuvostoliitto katsoi bluffin. Rauhanehto tuli täyttää täysimittaisesti, ja Suomi alkoi tulittaa Saksan joukkoja oikeasti.
Siilasvuolla oli työn alla suunnitelma maihinnoususta Kemiin. Suomalaiset operoisivat Oulusta meren kautta ja iskisivät saksalaisten selustaan.
Suunnitelma vaikutti kuitenkin paljastuneen saksalaisille. Päämaja perui suunnitelman ja sanoutui siitä irti, mutta Siilasvuo päätti toimia ilman päämajan siunausta.
– Herra marsalkka voi olla aivan huoletta. Huomenna kuuluu hyviä uutisia, Siilasvuon kerrotaan vihjanneen ylipäällikkö–presidentti C. G. E. Mannerheimille paljastamatta tämän enempää uudesta suunnitelmastaan.
Näin Mannerheim ei myöskään joutunut ikään kuin suoraan vastuuseen kenraaliluutnantin toimista.
Siilasvuo muutti maihinnoususuunnitelmaa askeleen verran uhkarohkeampaan, mutta myös ennalta-arvaamattomampaan suuntaan. Merimatka pidentyi, mutta riski kohdata vahvaa saksalaisten vastarintaa pieneni. Kunhan vain suomalaisia ei nähtäisi. Ilmahyökkäys suomalaisten laivoja vastaan olisi saattanut olla kohtalokas.
Röytän maihinnousu Torniossa osoittautui menestykseksi. Suomi sai jalansijan saksalaisten selustaan ja Lapin porteille. Samaan aikaan Tornion valtauksen jälkeen Siilasvuo määräsi everstit Antti Pennasen ja August Kuistion hyökkäämään Kemiin pakottaen Saksan näin irtautumaan Pohjanlahden rannoilta.
Torniossa nousivat maihin myös Siilasvuon omat pojat Ensio ja Rolf.
Onnistuneet operaatiot miellyttivät Neuvostoliittoa, ja uhka sen väliintulosta väistyi.
Siilasvuon toimintaan ei kuitenkaan ylempänä oltu yksiselitteisen tyytyväisiä.
Taustalla saattoi olla myös sodan hidas alku ja siitä syntynyt Neuvostoliiton tyytymättömyys. Omavaltainen maihinnousuoperaatio oli myös saattanut näyttää liian rohkealta riskinotolta.
Mannerheim määräsi Siilasvuon esimieheksi vanhemman kenraaliluutnantin Harald Öhquistin. Aloite tässä asiassa ei liene ollut Mannerheimin oma, sillä hän luotti Siilasvuohon.
Siilasvuo raivostui nimityksestä, jota piti omakohtaisesti alennuksena. Hän piti tätä osoituksena luottamuspulasta ja yritti erota. Hän jopa tekeytyi sairaaksi.
Loppujen lopuksi Siilasvuo sai jatkaa Lapin sodan komentajana. Öhquistin nimitys peruttiin kahden päivän jälkeen, ja samana päivänä Siilasvuo ”tuli terveeksi” ja lähti Oulun lääninsairaalasta.
Loppusota kulki käytännössä niin, että saksalaiset vetäytyivät hallitusti suomalaisten seuratessa perässä taistellen mahdollisuuksien mukaan. Saksalaisten suunnitelma oli joka tapauksessa vetäytyä, joten vaikka Suomi periaatteessa valtasi alueita takaisin, ei Suomen enää voi katsoa selkeästi voittaneen taisteluita.
Lapin sodan ja aikaisempien ansioidensa myötä Siilasvuo nimitettiin myös Mannerheim-ristin ritariksi.
Sodan jälkeen Siilasvuo jatkoi Oulussa sijainneen 1. divisioonan komentajana. Hän osallistui myös kunnallispolitiikkaan ja oli todistajana sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Niissä hän korosti saksalaisten vaatimuksia Neuvostoliittoon hyökkäämisen syynä.
Hän ehti myös kirjoittaa uudenkin kirjan talvisodan kokemuksistaan.
Siilasvuo kuoli nukkuessaan kotonaan 11. tammikuuta 1947 ilmeisesti sairauskohtaukseen. Hän oli vain 54-vuotias. Hjalmar Siilasvuon hauta löytyy Oulun hautausmaalta sankarihautojen läheltä.
Huolimatta voitoistaan Siilasvuon hahmossa on nähty paljon kiistanalaista. Hän saattoi olla lyhytpinnainen, äkkipikainen ja omavaltainen. Temperamenttinen upseeri käytti kävelykeppejä kiukkunsa purkamisessa, ja niitä hän hajotti sotien aikana useita.
Esimiehilleen Siilasvuo ei pelännyt raivota suoraan, mikä heikensi hänen välejään muun ylimmän upseeriston kanssa. Toisaalta hän ei alkanut veljelliseksi alaistensakaan kanssa. Mannerheimin kanssa hänellä oli suorat ja hyvät välit.
Jalmari Verinen -lempinimen tuottanut epäonnistuminen Kiestingissä on myös mustannut hänen mainettaan. Toisaalta Siilasvuo kykeni nopeisiin ratkaisuihin tilanteen niin vaatiessa ja häntä pidettiin myös hauskana seuramiehenä, kun sopiva porukka osui kohdalle.
Jopa Raatteen tien ja Suomussalmen voitoissa on nähtävissä ongelmallisuuksia. Siilasvuo ei täyttänyt varsinaisia tehtäviään, ja jäykästi sotakoulun teorioihin nojaten kielsi jopa sulkemasta erästä mottia.
Joka tapauksessa Siilasvuon voitot olivat voittoja, ja hän on eräs arvostetuimmista ja huomioiduimmista sotahistorian hahmoista Suomessa. Ilman syytä häntä ei nimitetty Lapin sodankaan johtoon.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.
Lähteitä
Mika Kulju: Kenraalin viisi sotaa. Hjalmar Siilasvuon elämäkerta. Helsinki: Gummerus, 2011.