Vuonoissa vaaninut Tirpitz oli Muurmanskin saattueiden kauhu – nähtiin Suomen vesillä 1941

Sotahistoria

Syyskuun 24. päivänä 1941 Ahvenanmaan saaristossa Rödhamnin vesillä tuntuivat jo kireinä Pohjolaankin levinneen suursodan jännitteet.

Jos kalastajat ja paikalliset asukkaat sattuivat katsomaan oikealla hetkellä oikeaan suuntaan, he saattoivat nähdä lähes epätodellisen näyn: horisontista esiin lipuvan valtavan teräksisen vuoren.

Se oli Tirpitz, Saksan kolmannen valtakunnan ylpeys ja yksi Euroopan historian suurimmista taistelulaivoista. Tullessaan se toi pelotteen ja strategisen shakkipelin, joka ulottui Atlantilta Neuvostoliiton sydänmaille.

Helmikuussa 1941 valmistunut Tirpitz oli toinen kahdesta Bismarck-luokan taistelulaivasta. Alus oli nimetty keisarillisen Saksan laivaston arkkitehdin, suuramiraali Alfred von Tirpitzin mukaan.

Valmistuessaan Tirpitz kuului maailman raskaimpiin taistelulaivoihin. Sen täysi uppouma oli noin 52 600 tonnia. Sen pituus oli 251 metriä ja leveys 36 metriä.

Aluksen pääaseistus oli mykistävä: kahdeksan 38 senttimetrin tykkiä, jotka oli sijoitettu neljään kaksoistorniin nimeltään Anton, Bruno, Caesar ja Dora. Lisäksi aluksessa oli massiivinen määrä ilmatorjunta-aseistusta ja myöhemmin asennetut torpedoputket.

Syyskuussa 1941 Tirpitz oli jo luokkansa ainoa edustaja. Sisaralus Bismarck oli menetetty toukokuussa 1941 Atlantilla sen jouduttua Britannian kuninkaallisen laivaston saaliiksi.

Aluksen merkitys korostui heti Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Syyskuussa saksalaiset pelkäsivät, että Neuvostoliiton Itämeren-laivasto pyrkisi murtamaan piiritysrenkaan ja pakenemaan Leningradista. Tämän estämiseksi muodostettiin tilapäinen laivasto-osasto, ”Baltenflotte” (Itämeren-laivasto), jonka lippulaivaksi Tirpitz määrättiin.

Osastoon kuuluivat myös raskas risteilijä Admiral Scheer, kevyet risteilijät Nürnberg, Köln, Leipzig ja Emden sekä useita hävittäjiä ja miinanraivaajia. Keskiviikkona 24. syyskuuta 1941 kello 14.30 Tirpitz laski ankkurinsa Rödhamnin edustalle. Tapauksesta on kerrottu muun muassa Ville Jalovaaran kirjassa Ilmarinen 1941 — Operaatio Nordwind ja Suomi (SKS kirjat).

Saksalaiset ilmoittivat suomalaisille suoraan, että alusten suojelemiseksi he ampuisivat välittömästi kaikkia tulietäisyydelle tulevia lentokoneita, ja ankkuripaikkojen ympärille perustettiin lentokieltoalue.

Aluksen suomalaisina yhteysupseereina toimivat komentajakapteeni Albert Villman ja luutnantti Jorma Haapkylä, joka yleni myöhemmin merivoimien komentajaksi. Villman oli vain pari viikkoa aiemmin selvinnyt täpärästi suomalaisen panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta, jossa menehtyi satoja suomalaisia merisotilaita.

Amiraali Otto Ciliax kutsui suomalaiset illalliselle Tirpitzin edustustiloihin. Vierailun yksityiskohdista ei ole jäänyt juurikaan tietoa, mutta oletettavasti illanvietto maailman suurimpiin kuuluvalla sotalaivalla jäi suomalaisten mieleen eliniäksi.

Odotettua taistelua ei kuitenkaan koskaan tullut. Saksan ilmavoimien Stuka-syöksypommittajat moukaroivat Leningradin satamassa ankkurissa olleita neuvostoaluksia niin pahoin, että punalaivaston murtautumismahdollisuus jäi pois laskuista.

Kun tilanne kävi selväksi, Baltenflotte määrättiin palaamaan takaisin. Tirpitz ja Admiral Scheer nostivat ankkurinsa 25. syyskuuta kello 13.30 ja suuntasivat kohti etelää.

Saksan johtaja Adolf Hitler oli kieltänyt aluksen käytön Atlantilla sisaralus Bismarckin tuhon jälkeen. Pohjoiseen Norjaan lähetetyn Tirpitzin tehtäväksi tuli toimia pelotteena ja hyökätä liittoutuneiden Murmanskiin matkaavia saattueita vastaan.

Alus piilotettiin Fættenfjordin jyrkkien kallioiden suojaan, missä se naamioitiin verkoilla ja puilla. Miehistö käytti brittien ilmakuvaajilta suojautumiseen jopa keinotekoista sumua, joka luotiin kemikaaleilla.

Alus piti yllä jatkuvaa uhkaa Jäämeren saattueille, vaikka se harvoin poistui suojaisista vuonoistaan. Britannian kuninkaallisen laivaston oli pakko pitää huomattavia voimia pohjoisilla merialueilla pelkästään aluksen mahdollisen liikkeellelähdön varalle. Tämä sitoi lentotukialuksia, taistelulaivoja ja hävittäjiä, joita olisi kipeästi tarvittu muilla rintamilla.

Tirpitz käytti pääaseitaan hyökkäyksellisesti vain kerran. Syyskuussa 1943 se teki yhdessä taistelulaiva Scharnhorstin ja kymmenen hävittäjäaluksen kanssa Huippuvuorille suunnatun hyökkäyksen, joka tunnetaan nimellä Operaatio Zitronella.

Lähestyessään saaria Tirpitz hämäsi puolustajia nostamalla mastoonsa Britannian laivaston lipun. Alus ampui 52 laukausta 38 senttimetrin päätykeillään ja kymmeniä laukauksia apuaseistuksellaan.

Saksalaiset laskivat maihin joukkoja, jotka tuhosivat rannikkoasennuksia ja ottivat 74 vankia. Saarta puolusti noin 152 Norjan maanpaossa olleiden joukkojen sotilasta.

Brittien päättäväisyys tuhota Tirpitz oli järkähtämätön. Aluksen tuhoamiseksi kokeiltiin kaikkea: tavallisia pommituksia, torpedoita, ihmistorpedoita ja lopulta kääpiösukellusveneitä.

Syyskuussa 1943 brittiläiset X-luokan pienoissukellusveneet onnistuivat livahtamaan aluksen alle Kaivuonossa ja asettamaan kaksi kahden tonnin miinaa. Räjähdykset vaurioittivat alusta vakavasti: polttoainetankkeja repesi, runko vääntyi ja Dora-tornin mekanismit vaurioituivat pahoin. Saksalaisten kelluvat huolto- ja korjausyksiköt saivat kuitenkin aluksen jälleen purjehduskuntoon huhtikuuhun 1944 mennessä.

Aluksen loppu alkoi lähestyä, kun liittoutuneet saivat käyttöönsä uuden aseen, ”Tallboy”-pommin. Yli viiden tonnin painoinen järkäle oli suunniteltu läpäisemään paksuinkin panssariteräs. Syyskuussa 1944 tehty hyökkäys vaurioitti aluksen keulaa niin pahoin, ettei se ollut enää täysin merikelpoinen.

Alus siirrettiin Tromssan lähelle Håkøyan saaren edustalle, missä se ankkuroitiin matalaan veteen toimimaan uivana rannikkopatterina. Sen ympärille rakennettiin hiekkapenkereitä estämään kaatuminen, mutta ne eivät riittäneet.

Sunnuntaina 12. marraskuuta 1944 kello 09.35 brittiläiset Lancaster-pommituskoneet ilmestyivät Tromssan taivaalle. Tirpitz osallistui ilmatorjuntaan myös pääaseillaan ampuen sulkutulta, mutta hyökkäystä ei voitu pysäyttää. Kaksi suoraa osumaa ja yksi läheltä piti -räjähdys repivät aluksen kyljen auki.

Alus alkoi välittömästi kallistua vasemmalle. Kymmenessä minuutissa kallistuma kasvoi 30–40 asteeseen, ja kapteeni antoi käskyn jättää laiva. Kello 09.58 tapahtui valtava räjähdys Caesar-tornin makasiinissa, mikä heitti tornin katon ilmaan ja sai aluksen kaatumaan kokonaan ympäri. Hylky jäi makaamaan pohjaan köli ylöspäin.

Pelastusmiehistöt onnistuivat leikkaamaan reiän pohjaan ja pelastamaan 82 miestä, jotka olivat jääneet loukkoon aluksen sisään. Silti surmansa sai lähes tuhat saksalaista merisotilasta.

Tirpitzin tarina päättyi lopullisesti vasta sodan jälkeen, kun hylky romutettiin kymmenen vuotta kestäneessä operaatiossa vuosina 1948–1957. Valtava määrä terästä päätyi uusiokäyttöön. Osa tästä teräksestä myytiin Norjan valtiolle ja eri virastoille.

Oslon kaupungin vesi- ja viemärilaitos käyttää tiettävästi edelleen Tirpitzin panssarilevyjä katutöiden suojauksessa. Kyseessä ovat paksut teräslevyt, joita käytetään peittämään kaivantoja ja katuun tehtyjä aukkoja, jotta liikenne voi kulkea niiden yli töiden ollessa kesken.

Sotalaivan panssariteräs on erittäin korkealaatuista ja kestävää. Se on suunniteltu kestämään valtavia iskuja, joten se soveltuu erinomaisesti raskaiden ajoneuvojen painon kannatteluun katutöissä.

Tirpitzin Krupp-terästä päätyi myös Suomeen romukauppiaiden ja teollisuuden välittämien erien mukana. Sitä tiedetään käytetyn Suomessa muun muassa maatalouskoneiden osissa, aura-autoissa ja joidenkin teollisuusrakennusten rakenteissa.

Tirpitzin terästä saattoi päätyä yllättäviinkin paikkoihin. Esimerkiksi kuopiolaisella Antti Riekkisen autokorjaamollakin oli 1970-luvulla kuuluisan sotalaivan kyljestä peräisin oleva massiivinen teräslevy, joka toimi oikaisualustana ja työtasona.

Korjaus 13.5. klo 14.32: suomennettu Kåfjord Kaivuonoksi.