Professori ja sotaherra

Mitä tekemistä yhdessä rukoilulla ja iltamyöhän keskusteluilla on rauhanvälityksen kanssa? Paljonkin.

Tarkastelin tuoreessa maisteritutkielmassani johtajuutta rauhanprosesseissa. Tutkimukseni lähtökohtana oli hylätä tyypilliset johtajuustutkimuksen mallit, jotka perustuvat läntiseen liike-elämään. Etsin aineistostani käytänteitä eli kokoelmia sanomisia ja tekemisiä, jotka tavalla tai toisella edistävät rauhanprosessia.

Ulkopuolisten harjoittaman rauhanvälityksen sijaan keskityin niin kutsuttuun sisäiseen rauhanvälitykseen, jota valottaa esimerkki Tadzhikistanista. Maan hallitus pyysi erästä professoria matkustamaan vuorille suostuttelemaan pahamaineisen sotaherran neuvottelupöytään. Hän saapui kapinallisten leiriin iltarukouksen aikaan, joten epäileväinen isäntä kutsui vieraan rukoilemaan yhdessä.

Illan kuluessa he löytävät yhteisen keskustelunaiheen filosofiasta. Tapaaminen venyy, rauhanneuvotteluista ei juuri puhuta. Professori palaa säännöllisesti vuorille jatkamaan kesken jäänyttä keskustelua. Lopulta keskustelijoiden välillä on riittävästi luottamusta päästä itse asiaan. Kuukausien jälkeen sotaherra saapuu pääkaupunkiin neuvotteluita varten yhdessä professorin kanssa.

Tositarina on peräisin John Paul Lederachilta, joka on rauhan- ja konfliktintutkimuksen kansainvälisiä suurnimiä.

Professorin ja sotaherran kohtaaminen tuo mieleen Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläisen sivujuonen lääkäri Sinuhesta, joka matkustaa faaraon lähettiläänä Amorin maahan tapaamaan kuningas Azirua. Sisäinen rauhanvälitys ei olekaan mikään uusi ilmiö, vaan sitä on harjoitettu tavalla tai toisella kautta historian.

Sisäisessä rauhanvälityksessä konfliktin osapuolten sisältä tai läheltä nousevat tahot toimivat välittäjinä. Puolueettomuutta tärkeämpää on hyväksyttävyys.

Välittäjät ovat yleensä arvostettuja miehiä ja naisia, jotka esimerkiksi ammatin tai uskonnollisen aseman kautta nauttivat laajaa luottamusta yhteisöissään.

Yhdessä rukoilu ja pitkät keskustelut asettuvat tutkimuksessani rauhanvälityksen johtajuuskäytänteiksi, sillä ne rakentavat neuvottelujen käynnistämiselle välttämätöntä luottamusta. Käytänne on ymmärrettävä vain omassa yhteydessään. Täysin erilaisesta taustasta tulevalle rukoilun muodostavat pienet toimet polvistumisesta säkeiden kertaamiseen olisivat vieraita ja outoja.

Sisäisten rauhanvälittäjien vahvuus onkin hiljainen tietotaito. Usein käytetty esimerkki hiljaisesta tiedosta on polkupyörällä ajo. Pystyssä pysyminen koostuu monimutkaisista fysiikan kaavoista, joita harva taitava pyöräilijä osaisi kirjoittaa auki. Sen lisäksi pyöräily vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta muun liikenteen kanssa. Katseen vaihto jalankulkijan kanssa kertoo, kumpi menee ensin.

Liikenteessä pujahtelevan pyöräilijän tavoin sisäinen rauhanvälittäjä osaa siis navigoida konfliktiympäristössä tavalla, johon ulkopuolinen ei pysty. Hän tietää yhteisön kirjoittamattomat säännöt ja osaa tunnistaa avainhenkilöt.

Aseelliset yhteenotot ovat nykyään pääasiassa valtioiden sisäisiä, pitkittyneitä konflikteja. Useissa tapauksissa ulkopuolisten voimin yritetyt rauhanponnistukset ovat epäonnistuneet.

Tutkimukseni viesti on kuitenkin rohkaiseva. Konfliktien keskellä elävillä ihmisillä ja yhteisöillä on monipuolista tietotaitoa, jonka turvin tavoitella väkivallan tai ristiriitojen lopettamista.

Kansainvälisten rauhantyötä tekevien järjestöjen työn onkin keskityttävä entistä enemmän siihen, miten voidaan tukea paikallisten toimijoiden harjoittamaa rauhanvälitystä.