Puukantiset jättiläiset loivat USA:n tukialusmahdin – uuden ajan hirmuase päätti Lexington-luokan saagan

Laivastohistoria

Ensimmäisen maailmansodan jäljiltä sodankäynti oli monilla tavoin muuttunut.

Yhdysvaltain laivaston upseerienkin edessä häämötti kokonaan uusi aikakausi, jota hallitsi vasta lapsenkengissään oleva merivoimien lentoase.

Tuohon aikaan lentokoneet olivat vielä hauraita, kankaasta ja puusta kyhättyjä härveleitä, joihin monet vanhan liiton amiraalit suhtautuivat lähinnä ylimielisesti naureskellen. Edistyksellisimmät ymmärsivät kuitenkin, että muutoksen tuulet yltyivät jo.

Yhdysvaltain laivasto oli pysytellyt ajan pulssilla muuttamalla vanhan hiilenkuljetusaluksen USS Langleyn alkeelliseksi tukialukseksi. Langley oli kuitenkin hidas ja pieni, eikä siitä ollut uhaksi oikein kenellekään.

Vastaus ajan huutoon syntyi yllättävästä suunnasta. Vuonna 1922 johtavat merivallat allekirjoittivat Washingtonin laivastosopimuksen, joka asetti ankarat rajat sotalaivojen määrälle ja koolle estääkseen uuden, tähtitieteellisen kalliin varustelukierteen.

Yhdysvalloilla oli tuolloin telakoillaan rakenteilla kuusi massiivista, huippunopeaa Lexington-luokan taisteluristeilijää. Sopimuksen vuoksi mahtavat rungot olisi pitänyt leikata romuraudaksi suoraan sijoilleen, mikä olisi tarkoittanut miljoonien dollarien heittämistä suoraan hukkaan.

Laivaston johto löysi kuitenkin sopimustekstistä mahdollisuuden: pykälät sallivat kahden keskeneräisen rungon muuttamisen uuden aikakauden aseiksi – lentotukialuksiksi. Laivasto valitsi kuudesta rungosta kaksi pisimmälle ehtinyttä, Lexingtonin ja Saratogan.

Käyttöön tullessaan loppuvuodesta 1927 alukset olivat 271 metrin pituudellaan aikansa suurimpia, nopeimpia ja vaikuttavimpia sotalaivoja. Yksi alusten hämmentävimmistä ja nerokkaimmista piirteistä oli niiden valtava lentokansi.

Nykypäivän lentotukialuksilla on massiiviset teräsvahvisteiset lentokannet, mutta tuohon aikaan puu oli kuningas. Lexingtonin ja Saratogan kannet rakennettiin raskaiden teräspalkkien päälle asetetuista paksuista douglaskuusen lankuista.

Ratkaisulla saavutettiin merkittäviä etuja. Ensinnäkin se säästi painoa. Puinen kansirakenne oli aikakauden tekniikalla käytännöllinen ratkaisu, joka auttoi pitämään alusten painopisteen hallittavana ja paransi merikelpoisuutta.

Toinen elintärkeä etu oli helppo korjattavuus. Jos vihollisen pommi osui kanteen, vaurioituneet lankut voitiin sahata irti ja korvata uusilla puupalkeilla suhteellisen nopeasti jopa keskellä merta. Teräskannen oikominen ja paikkaaminen taas olisi vaatinut raskaiden työkalujen telakkaa.

Puu ei myöskään kuumentunut trooppisessa auringossa yhtä polttavaksi kuin teräs, se jousti raskaissa laskeutumisissa ja tarjosi koneiden renkaille huomattavasti paremman jarrutuskitkan.

Puulla oli kuitenkin synkkä kääntöpuoli: se paloi. Tämä harmillinen ominaisuus määritti lopulta sisarusten kohtalon.

Teknisesti alukset olivat oman aikansa ihmeitä. Niiden liikkumisesta vastasi edistyksellinen voimansiirto. Laivojen höyryturbiinit pyörittivät jättimäisiä sähkögeneraattoreita, jotka puolestaan syöttivät virtaa potkuriakseleiden sähkömoottoreille.

Ratkaisu teki koneistosta tehokkaan ja luotettavan, ja laivat kykenivät peruuttamaan täydellä teholla pelkästään sähkön napaisuutta vaihtamalla. Järjestelmä oli kuitenkin uskomattoman painava, monimutkainen ja herkkä kosteudelle tai taisteluvaurioiden aiheuttamille oikosuluille.

Lisäksi aluksilla oli aluksi poikkeuksellisen järeä omasuoja-aseistus: kahdeksan kappaletta raskaita kahdeksantuumaisia tykkejä asennettuina torneihin aluksen ”saaren” eli komentosillan sivuille. Tuolloin ei vielä täysin luotettu siihen, että pelkät lentokoneet riittäisivät aluksen suojaksi, joten tukialuksista tehtiin hybridejä, jotka kykenivät tulittamaan myös vihollisen pinta-aluksia.

Sotienvälisenä aikana Lexington ja Saratoga hioivat laivaston ilmasotataktiikkaa vuosittaisissa suursotaharjoituksissa. Alukset opettivat konservatiivisille amiraaleille, mitä moderni ilmasota tarkoittaa.

Myös siviilikäyttöä löytyi. Kun kuivuus halvaannutti Tacoman kaupungin vesivoimalan talvella 1929, Lexington purjehti satamaan, kytki sähkögeneraattorinsa kaupungin verkkoon ja piti valot päällä kuukauden ajan. Seuraavana vuonna se kiisi viemään hätäapua maanjäristyksen runtelemaan Nicaraguaan.

Kun sota lopulta syttyi Japanin iskettyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941, kumpikaan sisaruksista ei onnekseen ollut satamassa.

Lexington oli parhaillaan merellä toimittamassa lentokoneita Midwaylle ja Saratoga oli palaamassa huollosta. Tämä pelasti amerikkalaisen tukialusaseen välittömältä tuholta, ja aluskaksikon harteille sälytettiin valtava paine Japanin etenemisen pysäyttämisestä.

Yhdysvaltain laivastolla ei ollut sodan alkuvaiheissa lentotukialuksia liiaksi asti, Lexingtonin ja Saratogan lisäksi vain uudemmat Enterprise, Hornet, Yorktown, Wasp ja pienehkö Ranger.

Kohtalokas vuosi 1942 toi mukanaan ensimmäisen suuren yhteenoton. Toukokuussa käydyssä Korallimeren taistelussa Lexingtonin lentokoneet upottivat japanilaisen Shōhō-tukialuksen. Kyseessä oli historian ensimmäinen meritaistelu, jossa vastapuolet kävivät sotaa pelkillä lentokoneilla näkemättä toisiaan.

Japanilaisten vastaisku oli kuitenkin säälimätön, ja Lexingtoniin osui kaksi torpedoa ja kaksi pommia. Aluksi näytti siltä, että palot saadaan hallintaan, mutta katastrofi iski salakavalasti sisältäpäin.

Torpedojen aiheuttama raju tärähdys oli murtanut laivan syvissä uumenissa olleet lentobensiiniputket. Räjähdysherkät höyryt täyttivät käytävät, syttyivät sähkökipinästä ja sarja massiivisia räjähdyksiä repi laivaa tuntien ajan.

Kun vedensyöttö katkesi ja lieskat nielivät aluksen, laiva oli jätettävä. Evakuointi suoritettiin kurinalaisesti, miehet jopa söivät keittiöstä pelastettua jäätelöä ennen veteen astumista.

Koska alusta ei enää kyetty pelastamaan, amerikkalainen hävittäjäalus upotti sen torpedoilla illalla 8. toukokuuta.

Saratogasta muotoutui puolestaan Tyynenmeren legendaarinen ”kummituslaiva”, jonka Japani väitti upottaneensa useita kertoja. Se oli epäonnekas magneetti vihollisen torpedoille ja vaurioitui vakavasti kahdesti.

Saratogan korjausmiehistöt olivat kuitenkin laivaston taitavimpia. Jokaisen remontin jälkeen laiva palasi rintamalle paremmin varustettuna ja raskaammin ilmapuolustusasein varustettuna. Alus tuki Guadalcanalin taisteluita, iski Rabaulin linnoitukseen ja purjehti lopulta tukemaan Iwo Jiman maihinnousua alkuvuodesta 1945.

Iwo Jimalla Saratoga kohtasi historiansa pahimman helvetin. Lyhyen ajan sisällä alukseen osui useita kamikaze-itsemurhalentäjiä.

Puukansi roihusi ilmiliekeissä, pommit räjähtivät sisällä ja alus hörppäsi raskaasti vettä sisäänsä. Moni modernimpikin sotalaiva olisi painunut pohjaan, mutta Saratoga kieltäytyi kuolemasta. Liekit saatiin taltutettua, ja rampautunut jättiläinen purjehti omin voimin takaisin korjattavaksi.

Sodan päättyessä Saratoga oli Yhdysvaltain vanhin aktiivinen lentotukialus. Se teki vielä viimeisen palveluksensa tuomalla tuhansia veteraaneja kotiin Atlantin ja Tyynenmeren rintamilta.

Uuden suihkukoneaikakauden kynnyksellä raskaat koneet vaativat kuitenkin järeämpiä rakenteita ja vahvempia kansia, joten vanha puukantinen sotaratsu oli jäänyt auttamattomasti vanhanaikaiseksi.

Romuttamisen sijaan alukselle annettiin dramaattisempi ja tieteellisesti hyödyllisempi loppu. Heinäkuussa 1946 se ankkuroitiin Bikinin atollille ydinkokeiden maalilaivaksi.

Ensimmäisestä, ilmassa räjähtäneestä atomipommista vanha rouva selvisi vielä pelkillä puukannen pintahiiltymillä. Toinen, vedenalainen räjähdys oli kuitenkin kuolettava isku. Se nostatti ilmaan miljoonia tonneja vettä ja repivä shokkiaalto ruhjoi aluksen vedenalaisen rungon korjauskelvottomaksi.

Seitsemän tuntia räjähdyksen jälkeen Saratoga vajosi Bikinin atollin kirkkaaseen veteen. Tänä päivänäkin se lepää noin 50 metrin syvyydessä yhtenä maailman tunnetuimmista sukelluskelpoisista lentotukialushylyistä.