Maineikas taistelulaiva jäi brittilaivaston ansaan – Nordkapin meritaistelu 1943 oli hyistä kauhua pimeällä Jäämerellä

Sotahistoria

Joulukuun lopulla 1943 Pohjoinen jäämeri oli muuttunut armottomaksi taistelunäyttämöksi. Kaamos peitti napapiirin pohjoispuoliset merialueet lähes täydelliseen pimeyteen, jota rikkoivat vain lumimyrskyt, tykkitulitus ja raskaat aallot.

Pimeyden keskellä liikkui liittoutuneiden saattue JW 55B matkallaan Skotlannin Loch Ewestä kohti Neuvostoliiton Muurmanskia. Saattueen 19 rahtilaivaa kuljettivat itärintamalle elintärkeitä ammuksia, panssarivaunuja ja lentokoneita. Saksalle arktiset saattueet olivat jatkuva uhka, ja Norjan vuonoissa odotti Kriegsmarinen voimakkain toimintakykyinen pinta-alus: taistelulaiva Scharnhorst.

Scharnhorst oli yksi aikansa tunnetuimmista saksalaisista sota-aluksista – täydessä taistelukuormassa yli 38 000 tonnin alus, jonka yhdeksän 280 millimetrin päätykkiä ja yli 31 solmun nopeus tekivät siitä vaarallisen vastustajan. Pelkkä huhu sen liikehdinnästä saattoi halvauttaa kokonaisen laivasto-osaston.

Saksan laivaston komentaja, suuramiraali Karl Dönitz eli poliittisessa ristipaineessa. Saksan johtaja Adolf Hitler oli menettänyt uskonsa kalliisiin pintalaivoihin ja uhkasi romuttaa ne kaikki sukellusvenesodan tieltä.

Dönitz halusi osoittaa pinta-alusten olevan edelleen merkittävä voimatekijä. Niinpä Saksan laivaston johto käynnisti joulupäivänä 1943 Operaatio Ostfrontin. Kontra-amiraali Erich Bey johti Scharnhorstin ja viiden Narvik-luokan hävittäjän osaston ulos Altavuonon suojasta kohti Jäämeren myrskyä tarkoituksenaan tuhota liittoutuneiden saattue.

Bey ei kuitenkaan tiennyt purjehtivansa suoraan brittiläiseen ansaan. Britannian tiedustelu oli onnistunut murtamaan saksalaisten Enigma-salakirjoituskoodin ja Home Fleetin komentaja amiraali Bruce Fraser tiesi hyökkäyksen olevan tulossa.

Fraser ei ollut mikään nojatuolistrategi, vaan kylmäverinen taktikko. Hän oli laatinut suunnitelman, jossa saattueen suojaaminen yhdistyisi yritykseen houkutella Scharnhorst brittien päävoimien ulottuville. Fraser sijoitti omat voimansa strategisesti siten, että saksalaisalukselta katkaistaisiin kaikki perääntymistiet, kunhan se vain ensin astuisi esiin piilostaan.

Tapaninpäivän aamuna meri kävi rajuna ja näkyvyys oli lumipyryn vuoksi heikko. Pakkanen paukutteli laivojen teräsrakenteita, ja roiskevesi jäätyi välittömästi muuttaen tykkitornit ja köydet liukkaiksi, hengenvaarallisiksi jääveistoksiksi.

Saksalaiset tiedustelukoneet eivät kyenneet toimimaan sellaisissa sääolosuhteissa, joten Bey joutui etenemään ilman kunnollista tilannekuvaa. Hän teki myöhemmin kohtalokkaaksi osoittautuneen ratkaisun lähettämällä hävittäjänsä etsimään saattuetta erilleen pääaluksesta, jolloin Scharnhorst jäi yksin arktiseen pimeyteen.

Bey luuli saavuttavansa näin laajemman etsintärintaman, mutta samalla hän tuli riisuneeksi itseltään pienten ja ketterien saattoalusten antaman suojan.

Samaan aikaan vara-amiraali Robert Burnett johti risteilijäosastoa, johon kuuluivat HMS Belfast, Norfolk ja Sheffield. Kello 08.40 Belfastin tutka havaitsi suuren kohteen noin 30 merimailin etäisyydellä.

Vihreällä katodisädeputkella välkkyvä piste sai tutkaoperaattorien kädet hikoamaan: kuvaputkella loisti heidän etsimänsä jättiläinen. Pian tämän jälkeen Norfolk avasi tulen tutkaohjatulla tykistöllään, ja Belfast ampui valokranaatteja, jotka paljastivat hetkeksi Scharnhorstin siluetin lumimyrskyn keskellä.

Brittiläisillä oli ratkaiseva tekninen etu. Saksalaisten tulenjohto vaikeutui merkittävästi Scharnhorstin tutkan vaurioiduttua, kun taas brittien tykit puhuivat täsmällisesti tutkatiedon ohjaamina.

Taistelun alkuvaiheessa Norfolkin kranaatti osui Scharnhorstin etummaiseen Seetakt-tutkaan ja vaurioitti sitä pahoin. Räjähdys repi herkän antennilaitteiston silpuksi ja sokaisi saksalaisen tulenjohtojärjestelmän. Osuma heikensi merkittävästi aluksen kykyä havaita vihollinen vaikeissa sääolosuhteissa.

Bey uskoi kohdanneensa ylivoimaisen brittiläisen osaston, ja vetäytyi hetkellisesti kaakkoon hyödyntäen aluksensa suurta nopeutta. Saksalaiset yrittivät kuitenkin vielä kiertää brittiläiset risteilijät päästäkseen saattueen kimppuun pohjoisesta. Bey oli sitkeä mies, joka tiesi Dönitzin odottavan tuloksia, eikä hän halunnut palata tyhjin käsin takaisin vuonoon.

Burnett kuitenkin ennakoi liikkeen ja asetti aluksensa uudelleen Scharnhorstin ja saattueen väliin. Keskipäivällä osastot kohtasivat uudelleen raivoisassa tulitaistelussa. Tällä kertaa Scharnhorstin tykistö sai osumia Norfolkiin, vaurioittaen sen kakkostykkitornia ja lamauttaen sen tärkeimmän tutkan sekä surmaten useita merimiehiä.

Bey päätti luopua lopullisesti hyökkäyksestä saattuetta vastaan ja kääntää aluksensa takaisin kohti Norjaa uskoen, että reitti kotiin oli vapaa ja risteilijät ravistettu kannoilta. Norfolk ja Sheffield jäivät jälkeen vaurioiden ja moottoriongelmien vuoksi, mutta Belfast jatkoi Scharnhorstin seuraamista tutkallaan pimeydessä kuin vainukoira ja välitti sen sijainnin eteenpäin toiselle brittiläiselle osastolle, joka sulki salaa saksalaisen perääntymisreitin.

Saksalaiset eivät tienneet, että alueelle oli saapumassa amiraali Fraserin johtama raskas iskuosasto: taistelulaiva HMS Duke of York, kevyt risteilijä Jamaica ja useita hävittäjiä. Fraser oli pidättänyt tulta ja odottanut täydellistä hetkeä.

Kello 16.15 Duke of Yorkin tehokas tutka havaitsi Scharnhorstin yli 40 kilometrin etäisyydeltä. Britit ryhmittyivät taisteluun, ja hieman ennen viittä Belfast ampui jälleen valokranaatteja, jotka valaisivat pimeän meren. Scharnhorstin miehistö näki edessään Fraserin lippulaivan HMS Duke of Yorkin pelottavan siluetin.

Kello 16.50 jälkeen Duke of York avasi tulen. Kymmenen 14-tuumaista tykkiä jylisi samanaikaisesti. Ensimmäiset osumat vaurioittivat Scharnhorstin tykkitorneja, muun muassa repien yhden tornin kokonaan toimintakyvyttömäksi ja sytyttäen laivan keskilaivan ilmiliekkeihin.

Saksalaisalus vastasi tulitukseen sitkeästi ja ammattitaitoisesti; osa sen kranaateista osui myös Duke of Yorkiin aiheuttaen vaurioita tutka- ja viestijärjestelmiin.

Yksi saksalaiskranaatti katkaisi taistelulaivan päämaston tutkakaapelit, mikä oli sokeuttaa brittien tulenjohdon. Brittiläisten kertomusten mukaan sähköupseeri Harold Bates onnistui kuitenkin palauttamaan tutkayhteyden nopeasti nousemalla mastoon korjaamaan vaurioituneita kaapeleita.

Taistelun ratkaiseva hetki koitti illalla, kun yksi Duke of Yorkin pääaseiden kranaateista osui Scharnhorstin kattilahuonealueelle ja heikensi ratkaisevasti aluksen nopeutta. Höyryputkien katkeaminen täytti konehuoneet kiehuvalla höyryllä, ja saksalaisten vauhti tukahtui.

Vaikka saksalaiset onnistuivat hätäkorjauksilla hetkellisesti palauttamaan osan tehosta ja nostamaan nopeuden 22 solmuun, brittiläiset hävittäjät pääsivät nyt torpedohyökkäysetäisyydelle. Hävittäjät Savage, Saumarez, Scorpion ja norjalainen Stord hyökkäsivät kovalla riskillä Scharnhorstin vielä toimivien apuaseiden tulituksessa.

Norjalainen Stord ajoi poikkeuksellisen lähelle saksalaisjätin kylkeä ennen kuin se laukaisi torpedonsa. Useat torpedo-osumat vaurioittivat Scharnhorstin koneistoa ja ohjausjärjestelmiä entisestään sekä hidastivat aluksen lähes toimintakyvyttömäksi. Merivesi tulvi sisään repeytyneistä kyljistä, ja laiva alkoi kallistua raskaasti.

Kello 18.25 Beyn kerrotaan lähettäneen viimeisen viestinsä esimiehilleen: ”Taistelemme viimeiseen kranaattiin asti.”

Duke of York, Jamaica ja Belfast jatkoivat tulitusta lähietäisyydeltä. Lopulta saksalaisalus menetti kaiken taistelukykynsä. Sen miehistön käskettiin siirtyä paapuurin puolelle, jotta he eivät jäisi alle laivan kaatuessa.

Illalla noin kello 19.45 Scharnhorst kaatui ja upposi Jäämeren jäisiin vesiin. Aluksen mukana syvyyksiin meni yli 1 900 saksalaista merisotilasta kontra-amiraali Bey mukaan lukien.

Brittiläiset alukset onnistuivat pelastamaan vedestä vain 36 eloonjäänyttä, sillä myrsky, sysipimeys ja jäätävä vesi tekivät pelastustyöstä äärimmäisen vaikeaa. Selviytymisaika vedessä laskettiin minuuteissa, ja moni pelastettu oli niin paksun polttoöljykerroksen peitossa, etteivät he saaneet silmiään auki.

Liittoutuneiden tappiot jäivät verrattain pieniksi; kaatuneita oli vain 21 ja haavoittuneita 11. Kun taistelu oli ohi ja voittajat suuntasivat kohti Kuolanvuonoa, amiraali Fraser kutsui upseerinsa salonkiinsa, kohotti lasinsa ja lausui: ”Herrat, toivon, että jos teidät koskaan kutsutaan johtamaan alustanne taisteluun monta kertaa ylivoimaista vihollista vastaan, johdatte laivaanne yhtä urheasti kuin Scharnhorstia johdettiin tänään.”

Nordkapin meritaistelua pidetään yhtenä Euroopan vesialueiden viimeisistä suurista taistelulaivojen välisistä tykkitaisteluista, jossa ratkaisevassa roolissa olivat raskaat tykit, tutka ja pimeäntaistelukyky ilman ilmavoimien merkittävää osallistumista. Klassisen pintalaivaston joutsenlaulussa vuosisatainen tykkitaistelujen perinne kohtasi modernin elektronisen sodankäynnin aikakauden alkuhämärän.

Saksalle Scharnhorstin menetys oli raskas isku, josta Kriegsmarine ei koskaan toipunut. Suuramiraali Dönitz joutui myöntämään itselleen ja Hitlerille, että pinta-alusten suuret operaatiot olivat tulleet tiensä päähän ilman tehokasta ja kehittynyttä tutkateknologiaa, jota saksalaisilla ei ollut asettaa brittien ylivoimaa vastaan.

Kriegsmarinen suurten pinta-alusten toiminta Jäämerellä käytännössä päättyi, ja ainoa jäljellä oleva suuri pelote, taistelulaiva Tirpitz, pysyi vaurioituneena ja liikkumattomana vuonossaan kunnes Britannian ilmavoimat tuhosivat sen lopullisesti vuotta myöhemmin.

Liittoutuneiden arktiset saattueet saattoivat jatkaa kuljetuksiaan aiempaa turvallisemmin kohti sodan loppuvaiheita, pumpaten tuhoisaa materiaalista voimaa Neuvostoliiton käyttöön ja nopeuttaen Kolmannen valtakunnan vääjäämätöntä romahdusta idästä käsin.