Historia | Hyvinvointi-Suomi syntyi Oulujoen kuohujen päälle – tervan ja lohen valtaväylä uhrattiin jälleenrakennuksen alttarille

Historia

Jatkosodan päätyttyä vuonna 1944 Suomi makasi maassa haavoittuneena, väsyneenä ja nurkkaan ajettuna. Rauhanehdot olivat ankarat: Karjalan alueluovutusten myötä maa menetti myös merkittävän osan arvokkaasta vesivoimastaan, mukaan lukien Vuoksella sijainneen Enson suuren voimalaitoksen.

Samaan aikaan valtion niskoilla painoivat Neuvostoliiton määräämät valtavat sotakorvaukset ja lähes puolen miljoonan evakon asuttaminen. Maa oli teollistettava nopeasti, sillä korvaukset oli maksettava koneina, laivoina ja kaapeleina. Teollisuus puolestaan vaati sähköä – enemmän ja nopeammin kuin koskaan aikaisemmin.

Ilman energiaa maa olisi lamaantunut, ja idän karhu painosti rajan takana. Tässä ahdingossa luonnonkauneus ja vuosituhantiset lohijoet alkoivat näyttää ylellisyydeltä, johon hauraalla valtiolla ei oikein ollut varaa.

Poliittinen johto teki ratkaisunsa: Oulujoki päätettiin valjastaa voimantuotantoon. Vuonna 1940 perustettu Oulujoki Osakeyhtiö sai tehtäväkseen rakentaa joen pääuomaan vesivoimalaitosketjun. Yhtiöstä tuli myöhemmin osa valtiollista Imatran Voimaa.

Valtiollisesta jättihankkeesta erillään oli kuitenkin jo liikahtanut Oulun kaupunki. Välirauhan aikana kaupunki oli aloittanut oman suuren ponnistuksensa joen suistossa: Merikosken voimalaitoksen rakennustyöt.

Vaikka sotavuodet viivästyttivät ja katkoivat urakkaa, Merikoski oli päänavaaja, joka muutti joen tulevaisuuden suunnan jo ennen kuin valtio aloitti omat suuret patohankkeensa ylävirralla.

Ennen sotia Oulujoki oli elävä, äänekäs ja arvaamaton. Sen sydän sykki Muhoksella, jossa sijaitsi Pyhäkoski – lähes kahdenkymmenen kilometrin pituinen, Suomen suurin ja vaikuttavin koskijakso. Kosken jylinä kantautui kesäisin kilometrien päähän.

Joki kantoi mukanaan Kainuun korpien tervantuoksuista kultaa. Koskenlaskijat ja tervansoutajat olivat aikansa kuuluisuuksia, jotka ohjasivat kapeita tervaveneitä kuohuvien nielujen läpi henkensä kaupalla.

Joen rannat olivat täynnä elämää: lapset seikkailivat uiden irtouiton tukkisumien välissä ja tutkivat kirkasta jokivettä, jonka pohja oli paikoin täynnä simpukoita ja raakkuja.

Joki oli myös lohen valtakunta. Oulujoki tunnettiin suurista koskikaloistaan, jotka vetivät puoleensa urheilukalastajia ja brittiläisiä lohilordeja jo 1800-luvun lopulta lähtien. Muhoksen lohipadoilta nostettiin parhaimmillaan kymmeniä tuhansia kiloja lohta vuodessa. Suurimmat saattoivat painaa yli 25 kiloa.

Joki antoi elannon, ravinnon ja identiteetin ja sitoi jokivarren asukkaat vuosisataiseen jatkumoon. Sotien jälkeen kaikki kuitenkin muuttui.

Työmaille virtasi tuhansia miehiä. Kiväärit porakoneisiin, kuokkiin ja dynamiittiin vaihtaneet rintamaveteraanit tekivät töitä väsyneinä mutta vakaalla uskolla siihen, että rakennustyö oli välttämätön osa maan jälleenrakennusta ja itsenäisyyden turvaamista.

Lehdistössä ja yhteiskunnassa soraäänet jäivät vähäisiksi. Lohen katoaminen ja maiseman muuttuminen hyväksyttiin suurelta osin jälleenrakennuksen hinnaksi. Päätökset tehtiin Helsingissä ja yhtiöiden kabineteissa.

Jokivarren asukkaiden, kalastajien ja tervaperinteen jatkajien vaikutusmahdollisuudet jäivät vähäisiksi, ja monet kokivat paikallisen elämäntavan jääneen valtion edun ja teollistamisen jalkoihin.

Päätöksentekoa leimasi vahva ylhäältä alaspäin suuntautunut ohjaus, jota osa alueen ihmisistä arvosteli myöhemmin kovin sanoin.

Myös eduskunnassa hankkeella oli laaja poliittinen tuki. Sotakorvausten maksaminen Neuvostoliitolle ja kansallisen talouden vahvistaminen nähtiin välttämättömyyksinä, joista vallitsi poikkeuksellisen laaja yksimielisyys.

Oulujoesta ei kuitenkaan haluttu tehdä pelkkää teollisuusaluetta, vaan myös modernin Suomen näyteikkuna. Siihen työhön kutsuttiin arkkitehti Aarne Ervi (1910-1977), Alvar Aallon oppilas ja yksi suomalaisen modernismin merkittävistä nimistä.

Ervi suunnitteli voimalaitokset – kuten Pyhäkosken ja Montan – sekä niiden ympärille kokonaiset yhdyskunnat työntekijöille. Keskelle kainuulaista ja pohjoispohjalaista maisemaa nousi vaaleita funkistaloja, joiden suuret ikkunat avautuivat joelle. Insinööreille, mestareille ja työmiehille rakennettiin omat arkkitehtonisesti korkeatasoiset asuinalueensa klubitaloineen, tenniskenttineen, puutarhoineen ja rantasaunoineen.

Samaan aikaan kun joen varrelle rakennettiin Ervin piirtämää valoisaa tulevaisuutta, itse joki muuttui peruuttamattomasti. Kun Pyhäkosken pato vuonna 1949 suljettiin, vuosisatoja pauhannut koski vaikeni. Kuohuvat kosket jäivät nousevan veden alle, ja joki muuttui porrastetuksi allasketjuksi.

Lohien nousu joen yläjuoksulle ja parhaille kutupaikoille oli tosin katkennut jo vuosia aiemmin. Koska Oulun kaupungin rakentama Merikosken voimalaitos sijaitsi aivan joen suulla, sen patotyöt muodostivat ensimmäisen, läpäisemättömän esteen mereltä palaaville vaelluskaloille jo 1940-luvun alussa.

Merikoskeen tuolloin tehty kalatie osoittautui toimimattomaksi, ja kun ylävirran valtiolliset padot myöhemmin sulkeutuivat, lohen luonnolliselta elonkierrolta katkaistiin loputkin elämänlangat. Vaikka kalankulun turvaamista käsiteltiin lupaehtojen yhteydessä, sähköntuotanto asetettiin sodasta toipuvassa maassa etusijalle.

Vesi nousi metrejä, peitti alleen rantaniittyjä ja vanhoja tiluksia sekä muutti vuosisatojen paikallistuntemuksen hetkessä hyödyttömäksi. Samalla päätösvalta joesta siirtyi paikallisilta yhteisöiltä valtiolle ja sähköyhtiöille.

Oulujoen valjastamisen muisto on jäänyt kaksijakoiseksi. Joen alkuperäiset asukkaat ja voimalaitosten mukana alueelle muuttaneet “yhtiöläiset” kokevat ja muistavat muutoksen eri tavoin.

Monille paikallisille patoaminen merkitsi menetystä, jota surtiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Se rikkoi luonnon rytmin ja katkaisi vanhoja perinteitä. Yhtiöläisille ja heidän lapsilleen Ervin suunnittelemat funkiskylät, kuten Muhoksen Leppiniemi, olivat puolestaan turvallinen ja valoisa lapsuuden ympäristö.

Vaikka asunnot oli pieniä, elämä oli yhteisöllistä. Yhtiö järjesti lapsille hiihtoladut, luistinradat, uimarannat ja kesäjuhlat seuratalolla. Monien muistoissa teollisuusmaisema ei ollut tuhon symboli, vaan vakauden, työn ja toimeentulon tuoja sodanjälkeisessä niukkuudessa.

Myös tukinuitto sopeutui patoihin, kun jokeen rakennettiin suuret tukkirännit ja nippunosturit, joilla puutavara siirrettiin patojen ohi matkallaan kohti Perämerta. Oulujoki toimi metsäteollisuuden tärkeänä kuljetusreittinä aina 1980-luvulle saakka, jolloin perinteinen tukinuitto joessa lopulta päättyi.

Oulujoen tarina on olennainen osa sodanjälkeistä jälleenrakennusta ja modernin Suomen syntyä. Jälkipolvet saivat sähkön, teollisuuden, vaurauden ja valot koteihinsa, mutta samalla menetettiin osa vanhasta jokiluonnosta ja kulttuuriperinnöstä.

Nykyisin joen vartta pitkin Kainuuseen ajaessa kohtaa porrastetun allasketjun. Entiset kosket ja monet vanhat rantamaisemat ovat kadonneet patoaltaiden alle. Veden virtausta säädellään sähköjärjestelmän tarpeiden mukaan.

Voimalaitokset – Merikoski, Montta, Pyhäkoski, Pälli, Ala-Utos, Utanen, Nuojua ja Jylhämä – ovat nykyisin pitkälti automatisoituja laitoksia, joita valvotaan etäjärjestelmien avulla. Aarne Ervin suunnittelemat voimalaitosympäristöt ja funkiskylät ovat nykyään valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä, joiden arkkitehtonisia arvoja pidetään huomattavina.

Luonnon haavoja on myöhemmin pyritty osin korjaamaan. Vuonna 2003 Merikosken voimalaitokseen valmistui uusi, toimiva kalatie, jota pitkin lohet, taimenet ja muut vaelluskalat voivat jälleen nousta joen alaosille vuosikymmenten tauon jälkeen.

Montan voimalaitoksella toimii ylisiirtolaite, jolla vaelluskaloja kuljetetaan ylemmille lisääntymisalueille. Vaikka Oulujoen lohen perimää on pyritty säilyttämään viljelylaitoksissa, alkuperäistä vapaata lohijokea ei enää saada takaisin niin kauan kuin padot hallitsevat virtaa.