Ainutlaatuinen lintuparatiisi välttyi ojittajilta ja turpeennostajilta – Ilomantsin Kesonsuo suojeltiin 50 vuotta sitten

Luonnonsuojelu

Ilomantsin takamailta löytyy satojen tummien, taivasta peilaavien allikkojen ja kermien muodostama labyrintti, joka oli kerran yksi Suomen kansallisen luonnonsuojeluhistorian merkittävimmistä taistelukentistä.

Koitereen eteläpuolella sijaitsevaa Kesonsuota ei enää olisi, jos asiat olisivat menneet 1960- ja 1970-luvuilla valtiovallan ja teollisuuden alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Yhden Suomen merkittävimmän keidassuon paikalla saattaisi olla enää pelkkä hiljainen, kuiva ja syvien ojien silpoma talousmetsä tai turvesuo.

Sotien jälkeen jälleenrakennuksen ja teollistamisen hengessä käynnistettiin valtion tukemana ennennäkemätön kampanja, jonka tarkoituksena oli muuttaa Suomen hyödyttöminä joutomaina pidetyt suot puupelloiksi tai turveteollisuuden raaka-aineeksi.

Tuloksia myös tuli. Kun 1950-luvulla ojia oli vielä kaivettu lapiovoimin, 1960-luvulle tultaessa soille vyöryivät raskaat ojajyrsimet ja kaivinkoneet. Vauhti oli kansainvälisestikin poikkeuksellinen: parhaimpina vuosina koskematonta suoluontoa ojitettiin lähes 300 000 hehtaaria vuodessa.

Koneiden tieltä saivat väistyä niin vuosisataiset ekosysteemit kuin ikiaikaiset lintuparatiisit.

Ilomantsin Kesonsuon kohdalla tilanne oli kriittinen.

Kesonsuo on keidassuo eli kohosuo, jonka keskiosa on reunoja ja ympäröivää kivennäismaata korkeammalla. Suon keskusta on pääosin nevaa, jota luonnehtivat märät painanteet eli kuljut, avovetiset allikot sekä niitä erottavat kuivemmat mätäsjonot eli kermit.

Suon suojeluhistoria oli kokenut monenkirjavia vaiheita aina siitä saakka, kun ornitologi Alpi Pynnönen (1894-1975) kiinnitti alueen ainutlaatuisuuteen huomiota jo 1930-luvulla.

Ilomantsin riistanhoitoyhdistys oli jopa rauhoittanut suon kermikeidaskeskuksen metsästyslain pykälien nojalla vuonna 1959 niin sanottuna ”herrasmiesrauhoituksena”.

Tultaessa kohti 1970-luvun puoliväliä pelkkä herrasmiessopimus ei kuitenkaan enää riittänyt. Koneet olivat matkalla kohti itärajaa, ja suon tuhoutumisen uhka oli todellinen.

Kuvaan astui kuitenkin suomalaisen soidensuojelun tulisieluinen pioneeri, biologi ja maa- ja metsätalousministeriön virkamies Urpo Häyrinen (1937–1992).

Häyrinen ymmärsi, että vanhanaikainen, akateeminen ja herrasmiesmäinen luonnonsuojelu oli tullut tiensä päähän. Koneita vastaan oli taisteltava uusilla aseilla: tiukalla tieteellisellä tiedolla, kansainvälisellä paineella ja ennen kaikkea tunteella.

Nuori luonnonsuojelija teki Kesonsuolle laajoja tutkimusretkiä 1960-luvulla ja läpi koko 1970-luvun alun, ja kartoitti suon poikkeuksellista pesimälajistoa.

Häyrinen rakastui Kesonsuon rakenteeseen vaikeakulkuisine, ihmiselle lähes luoksepääsemättömine sydänosineen. Ne muodostivat vesilinnuille ja kahlaajille täydellisen, suojaisan paratiisin.

Häyrinen ei kuitenkaan tyytynyt vain laskemaan lintuja havaintokirjoihinsa, vaan hän otti suolle mukaan kameransa.

Häyrisen vuonna 1972 julkaisema teos Suo oli käänteentekevä: se osoitti suurelle yleisölle ja poliittisille päättäjille, että suo ei ole vihollinen tai joutomaa, vaan mystinen, herkkä ja elävä osa suomalaista sielunmaisemaa.

Samaan aikaan kun ojituskoneet uhkasivat Kesonsuon fyysistä olemassaoloa, taivaalla käytiin toista dramaattista eloonjäämistaistelua.

1970-luvun lopulla muuttohaukka (Falco peregrinus) oli noussut koko suomalaisen ja eurooppalaisen ympäristöliikkeen akuuteimmaksi symboliksi, lajiksi, jonka kohtalosta puhuttiin sydän kurkussa.

Tehomaataloudessa ja metsänhoidossa pitkään käytetyt vaaralliset ympäristömyrkyt, kuten DDT, olivat rikastuneet ravintoketjussa ja ajaneet syöksyssä yli 300 kilometrin tuntinopeuteen yltävän maailman nopeimman eläimen sukupuuton partaalle. Myrkky teki haukan munankuorista niin ohuita, että ne rikkoutuivat emon painon alla hautomisen aikana.

Kun Suomessa oli vuosisadan alussa pesinyt arviolta useita satoja, mahdollisesti jopa noin tuhat muuttohaukkaparia, 1970-luvulle tultaessa koko maassa oli jäljellä enää muutama kymmenen paria. Etelä- ja Keski-Suomesta laji oli jo käytännössä kokonaan kadonnut.

Kesonsuo oli yksi muuttohaukan tärkeistä pesimäalueista Itä-Suomessa. Suurena, avoimena ja koskemattomana keidassuona se tarjosi maassa pesivälle haukalle turvallisen pesimäympäristön, ja suon poikkeuksellisen tiheä vesilintu- ja kahlaajakanta takasi sille elintärkeän saalistusapajan.

Kesonsuon vetisen, luoksepääsemättömän keskustan suojelu oli tärkeää alueen muuttohaukkakannan säilymiselle. Jokainen pesäpaikka oli tarkkaan varjeltu salaisuus, jota luonnonsuojelijat joutuivat suojelemaan jopa laittomilta munienkeräilijöiltä.

Koska kotimainen poliittinen päätöksenteko oli tiukasti lukkiutunut ojitusten ja metsänhoidon maksimoinnin taakse, Häyrinen ja muut aktiivit käänsivät katseensa ulkomaille.

Kesonsuon poikkeukselliset luontoarvot nostettiin kansainvälisten suo- ja vesilintuohjelmien listoille. Kun kansainväliset huippututkijat alkoivat kiinnittää huomiota Kesonsuon kaltaisten arvokkaiden suoalueiden uhattuun asemaan, myös Suomessa paine suojelutoimiin kasvoi.

Suojeluprosessi ei kuitenkaan ollut helppo, sillä Kesonsuo muodostui kymmenistä eri tiloista ja maanomistajia oli lähes kaksisataa.

Maailman Luonnon Säätiön (WWF) Suomen rahasto otti suon pelastamisen sydänasiakseen ja käynnisti massiivisen varainkeräyskampanjan.

Suojelualueen perustamiseksi tarvittavat varat, noin 140 000–200 000 markkaa, hankittiin mitä erilaisimmilla tempauksilla, kuten sunnuntaitaiteilijoiden Suntai-näyttelyllä 1975. Tunnetuin tuki tuli tasavallan huipulta: presidentti Urho Kekkonen lahjoitti näyttelyyn tunnetun, itse leipälapiosta ja hevosen kuolaimista tekemänsä omakuvan.

Lopulta, pitkän pohjatyön ja vaikeiden neuvottelujen jälkeen, vuonna 1976 Kesonsuosta muodostettiin virallinen, lakisääteinen 1400 hehtaarin luonnonsuojelualue. Suosta tuli voitto, joka osoitti, että ojituskoneet voitiin pysäyttää.

Päänavaus loi suoraa pohjaa valtakunnallisille vuosien 1979 ja 1981 soidensuojeluohjelmille, jotka lopulta pelastivat puoli miljoonaa hehtaaria Suomen suoluontoa, ja osaltaan vaikuttivat Koitereen pohjoispuolella sijaitsevan laajan Patvinsuon kansallispuiston perustamiseen vuonna 1982.

Kesonsuo eroaa Patvinsuon kaltaisista suurista retkeilypuistoista siinä, että se on säilyttänyt koskemattoman luonteensa: suolla liikutaan puhtaasti luonnon ja lintujen ehdoilla, ja liikkumista suon herkillä osilla rajoitetaan tiukasti pesimäaikana.

Nykyisin Kesonsuo on osa Natura 2000-verkostoa. Yhteensä 9000 hehtaarin laajuinen alue käsittää kaksi erillistä osaa: Kesonsuon alueen, johon kuuluu osa Koitajokea sekä sen pohjoispuolella sijaitsevan Syväysjoen alueen, joka käsittää Koitereeseen laskevan Syväysjoen alajuoksun ja suoalueet sen molemmin puolin.

Kesonsuon alueesta itse Kesonsuo ja muut Koitajoen eteläpuoliset suot ovat luonnontilassa. Koitajoen länsi- ja pohjoispuolisista soista osa on ojitettu, mutta ennallistamiskelpoisia.

Syväysjoen alueen suot ovat luonnontilassa, mutta Koitereen säännöstelyn vaikutus ulottuu joen alueelle.