Puoluekokous valitkoon edelleen presidenttiehdokkaan
Erilaiset sääntömuutokset ja jopa ohjelmapaperitkin tahtovat hautautua usein henkilövaalien alla puoluekokouksissa. Nyt meillä on nähtävästi vaali pelkästään varapuheenjohtajista, niin kenties muutkin asiat tulevat paremmin huomiolle.
Takavuosina puoluejohto esitti parikin kertaa puoluesihteerin valinnan siirtämistä pois puoluekokoukselta. Kenttäväki näytti vielä voimansa eikä antanut kansanliikkeen siirtyä ”kokoomuslaiseen” malliin.
Tällä kertaa puoluesihteerin valintaa ei olla esittämässä pois, mutta valtaa esitetään keskitettäväksi pienentämällä puoluevaltuustoa ja siirtämällä presidenttiehdokkaan valinta pois puoluekokoukselta.
Perusteita on monia, säästösyitä ja ketteryyden tavoittelua ja niin edelleen, mutta tulee vain mieleen, että olemmeko jo alistuneet siihen, että emme palaa suureksi puolueeksi ja rakennamme koneiston sen mukaan? Ja unohdammeko sen, että tämä puolue on perustettu vastustamaan vallan keskittämistä, ei edistämään sitä.
Presidenttiehdokkaan valintaan otan hieman enemmän kantaa.
Sanotaan, että presidenttiehdokkaan valinnalle ei tarvitse puoluekokousta, kun se tulee kalliiksi ja voidaan pitää muutenkin neuvoa-antava jäsenvaali ehdokkaasta.
Ensinnäkin puoluekokous on tärkeä hengennostatustilaisuus presidentinvaaleihin. Siellä aktivoidaan meidän kenttäväkemme ydinjoukko vaaleihin.
Ja kyllä – voidaan pitää jäsenvaali – mutta mitä jos jäsenvaalissa on vaikka kolme, neljä tai viisi ehdokasta, eikä kukaan saa äänten enemmistöä tai edes selkeää ykkössijaa? Eikö silloin ole reilu peli ja järjestödemokratian vaatimus, että puoluekokous valitsee ehdokkaana?
Sehän olisi nimittäin ihanteellinen tilanne, että meillä olisi monia kykyjä käytettävissä presidenttiehdokkaaksi. Minullakin tulee tässä kirjoittaessa mieleen jo ainakin 4–5 henkilöä, jotka voisivat pyrkiä keskustan presidenttiehdokkaaksi 2030.
Ei sen välttämättä niin tarvitse mennä, että puoluejohto etsii yhden ehdokkaan, joka sitten yksimielisesti taputetaan valituksi. Muutamia esimerkkejä tästä löytyy puolueemme historiasta.
Linjataistelu liian lapulaiseksi mielletyn istuvan presidentti Relanderin ja eduskunnan puhemies Kyösti Kallion välillä huipentui Helsingissä pidettyyn Maalaisliiton ylimääräiseen puoluekokoukseen marraskuussa 1930. Kallio voitti puoluekokousäänestyksen ja pääsi ehdokkaaksi.
Relander kannattajineen teki toki parhaansa, ettei Kallio voita lopullista vaalia. Valituksi tulikin Svinhufvud – mutta kuusi vuotta myöhemmin olikin sitten SDP:n tuella valitun Kallion vuoro.
Toinen huomattava presidenttiehdokkaan valinta tapahtui Kuopion puoluekokouksessa marraskuussa 1981, jolloin ns. ”tohtorien taistelu” päättyi Johannes Virolaisen voittoon.
Mielenkiintoinen huomio tuosta ajasta on, että Ahti Karjalainen voitti Johannes Virolaisen eduskuntaryhmän äänestyksessä 22–5, puoluehallituksessa 18–3 ja puoluevaltuuskunnassa 70–63. Kuitenkin puoluekokouksessa kenttäväki päätti toisin kuin silloinen puolueen valtaydin, ja Virolainen voitti Karjalaisen äänin 2 666–1 365.
Sittemmin puolueessa on ollut mahdollisuus pitää jäsenvaalia presidenttiehdokkaasta. Muistaakseni näin on ollut vuosina 1994 ja 2000.
Molemmilla kerroilla oli vain kaksi ehdokasta, jolloin toinen saa vääjäämättä enemmistön. Mutta mitä jos ehdokkaita olisi enemmän kuin kaksi, kuten tuossa aiemmin kuvasin?
Säilytetään siis keskustan ainutlaatuinen kansanliikeluonne. Toivottavasti Tampereen puoluekokouksessa jälleen näytetään, mitä tässä liikkeessä merkitsee kenttäväen ääni.