Nuorisojohtaja syytti Mannerheimia isänmaan pettämisestä, kansanedustaja kertoi olevansa fasisti – 90 vuotta sitten perustettu puolue valitsi parlamentarismin, mutta ei hakenut sopua
Lapuanliike lakkautettiin keväällä 1932. Tasan 90 vuotta sitten, 5. kesäkuuta 1932, oikeistosta ja nationalismista voimansa saaneen liikkeen ideologista perintöä jatkamaan perustettiin uusi puolue, Isänmaallinen kansanliike (IKL).
Lapuanliike harjoitti laittomuuksia. Pahamaineiset kyyditykset eli muilutukset muistetaan yhä esimerkkinä nationalistisesta terrorista. Osa kommunistien, sosialistien ja joidenkin liberaalien kyydityksistä päättyi murhiin.
Kun Lapuanliike kyyditti keskustaliberaalin entisen presidentin K. J. Ståhlbergin vaimoineen Helsingistä Joensuuhun lokakuussa 1930, liikkeen kannatus laski radikaalisti. Laittomuudet saivat suuren yleisön tuomion, ja lapualaiset ymmärsivät, että pidemmän päälle tehokkaampaa on siirtyä parlamentarismin ja demokratian puitteisiin.
Lapualaisten voimannäyte oli kesällä 1930 järjestetty Talonpoikaismarssi. Siitä olisi saattanut tulla toisinto Italiasta, jossa mustapaita-fasistit marssivat Roomaan ja ottivat vallan. Valtionjohto Helsingissä lähti kuitenkin myötäilemään marssijoiden tavoitteita niin paljon kuin uskalsi, ja vallankaappausuhka väistyi. Seurauksena olivat muun muassa väliaikaiset kommunistilait, jotka pyrkivät rajoittamaan laitavasemmiston toimintaa.
Niillä saattoi tosin suitsia myös lapualaisten omaa toimintaa.
Mäntsälän kapina helmi–maaliskuussa 1932 oli viimeinen vakava vallankumousyritys. Se kukistui rauhallisesti, mutta yrityksestä valtiovalta rankaisi kapinallisia Lapuanliikkeen lakkauttamisella.
Isänmaallinen kansanliike mielletään usein oikeistoon, mutta sen ideologiassa oli elementtejä sekä vasemmalta että oikealta. IKL:n kansanedustajat kävivät eduskunnassa sekä vasemman- että oikeanpuoleisessa puhujanpöntössä pitämässä puheensa korostaakseen sitä, ettei vasemmisto–oikeisto-linjan tullut jakaa suomalaista kansankokonaisuutta.
Talouspoliittisesti IKL kannatti korporativismia, eli eturyhmien sopimusvaltaa. Siinä yhdistyy sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia elementtejä omistamisesta ja tuotannosta.
Nationalismi oli kaikkein olennaisin osa IKL:n ideologiaa, karuimmillakin tavoillaan. Suurin vastustuksen kohde oli kommunismi, ja kommunistinen itäinen naapurivaltio Neuvostoliitto puolueen kauhukuva.
Esikuvana toimi Benito Mussolinin fasistidiktatuuri Italiassa. Siellä korporativismi oli paitsi talous- myös valtapolitiikkaa. Korporaatiot toteuttivat kukin omaa tehtäväänsä fasistisessa kansankokonaisuudessa, ja korvasivat parlamentaarisen demokratian.
Osa IKL:n toimijoista otti vaikutteita Adolf Hitlerin Saksan kansallissosialismista, mutta tämän vaikutus oli selvästi pienempi kuin italialaisen fasismin.
Natsi-Saksasta lainattiin näkyvä tunnus, eräs liikkeen lauluista. Otto Al’Antila (1885–1936) sanoitti natsien puoluelaulu Horst-Wessel-Liedistä suomalaisen version. Luo lippujen oli laulun nimi.
Lapuanliikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta tavoiteltiin Suomeen Mussolinin kaltaista diktaattoria. Kosolan merkitys väheni sen jälkeen, kun Lapuanliike lopetti, ja IKL aloitti, vaikka Kosola toimikin puolueen johtajana kuolemaansa vuonna 1936 saakka.
Vaikka IKL valitsi parlamentaarisen demokratian vaikuttamisen tiekseen, eivät puolueen kansanedustajat toimineet eduskunnassa erityisen sovittelevasti.
Ensimmäisiin eduskuntavaaleihinsa IKL osallistui vaaliliitossa kokoomuksen kanssa vuonna 1933. Kokoomukselle vaaliliitto oli tappiollinen, IKL:lle voitokas. Olkoonkin, että yhteispotti laski rajusti verrattuna kokoomuksen tulokseen vuonna 1930.
Kokoomus menetti peräti 24 edustajapaikkaa saaden 18. IKL sai 14 kansanedustajaa.
Lapualaisten ja IKL:n suhteen myötämieliselle kokoomukselle vaaliliiton tuottama katastrofi oli herätys. Vallalle pääsi vahvemmin radikaalinationalisteihin kielteisesti suhtautuva siipi, eikä kokoomus enää solminut vaaliliittoja IKL:n kanssa.
Kokoomuksen uusi puheenjohtaja J. K. Paasikivi teki erittäin selkeän pesäeron, ja puolue kasvoikin tasaisesti seuraavissa eduskuntavaaleissa 1936 ja 1939 IKL:n suosion kääntyessä hiljalleen laskuun.
IKL:n eduskuntaryhmästä muistetaan eritoten sen radikaaleimmat ja äänekkäimmät nimet. Tulikivenkatkuisimpana vuosien 1930–39 aikaiset kansanedustajakollegat ovat muistelleet Hilja Riipistä (1883–1966).
Hurja-Hiljana tunnettu Riipinen istui eduskunnassa alun perin kokoomuksen edustajana vuodesta 1930 vuoteen 1933. Tuolloin IKL:n päästessä eduskuntapuolueeksi Riipinenkin istuutui IKL:n eduskuntaryhmään.
Hän oli tiukan kommunistivastainen, ja Lapuanliikkeen alullepanijoita. Riipinen toimi Lapualla yhteiskoulun rehtorina, ja hänen osittaisesta innoituksestaan lapualainen koulunuoriso lähti riisumaan punaisia paitoja kommunistien yltä näiden kokouksessa, aloittaen näin lapualaisen radikalismin ajan.
Riipinen puhui erittäin suorasanaisesti ja ansaitsi lempinimensä melko nopeasti.
Eduskunnassa hän ajoi vahvasti kommunistilakeja ja esimerkiksi rauhan aikaista kuolemantuomiota. Hän omaksui IKL:n muihin näkyviin hahmoihin verrattuna selvästi enemmän Adolf Hitlerin ajattelua, mukaan luettuna tiukan juutalaisvastaisuuden.
Hurjimmista hahmoista mainittakoon myös Paavo Susitaival. Everstiluutnantti Susitaival toimi pääosan maailmansotien välisestä ajasta suojeluskuntajohtajana, osallistuen aktiivisesti Lapuanliikkeen ja IKL:n toimintaan 1930-luvulla.
Susitaival oli korostetun sotilaallinen, suorastaan militaristinen, ja myös suorapuheinen. Eduskunnassa hän istui vuonna 1939, hankkien vapautuksen päästäkseen sotatoimiin talvisodassa. Puolustuslaitoksen vakituiseen palvelukseen hän astui vuoden 1941 alusta sodan loppuun, eikä palannut eduskuntaan koskaan.
Talvisodassa ulkomaiset kirjeenvaihtajat haastattelivat Susitaivalta, kun saivat tietää, että eräällä rintamalohkolla toimi komentajana istuva kansanedustaja. Kun toimittajat tiedustelivat edustajan puoluekantaa, tämä vastasi silmää räpäyttämättä.
– Olen fasisti.
Sodan jälkeen ilmapiiri ei suosinut Susitaipaleen kaltaista oikeisto- ja nationalistiradikaalia. Hän kirjoitti aktiivisesti tasavallan presidentti Urho Kekkosta vastaan, ja piti fasistisen katsantokantansa pitkän elämänsä loppuun saakka.
”Vanha vaskisti” kuoli vuonna 1993 viimeisenä elossa olleena IKL:n kansanedustajana toimineena henkilönä. 1800-luvulla syntyneellä Susitaipaleella oli ikää 97 vuotta.
Riipisen ja Susitaipaleen lisäksi voidaan mainita pastori Kaarlo Kares (1873–1942), joka Riipisen tapaan omaksui natsien antisemitismin, ja tunnettiin radikaalina puhujana. Kares oli varma, että Vihtori Kosola oli jumalan valitsema Suomen kansan ainoa oikea johtaja.
Suurin osa IKL:n johdosta ja kenttäväestä ei kuitenkaan jakanut kaikkein radikaaleimpien kansankiihottajien radikaaleimpia näkemyksiä, vaikka sympatioita oman puolueen rohkeimpia kohtaan taatusti oli. IKL:n ja sittemmin kokoomuksen kansanedustajana toiminut Reino Ala-Kulju muisteli Sodan ja rauhan miehet-ohjelmassa 1970-luvulla, että radikaaleimmat puheet tiedettiin jo silloin vain jonkinlaiseksi kansallisromantiikaksi.
Maltillisemmasta päästä voidaan mainita puoluetta Kosolan kuoleman jälkeen (vuosina 1937–1944) johtanut kansantaloustieteen professori Vilho Annala (1888–1960). Annala oli vierastanut Lapuanliikettä, ja korosti aina parlamentaarisuutta.
Annala jäi IKL:n ainoaksi ministeriksi. Hän toimi alkuvuodesta 1941 muodostetussa Jukka Rangellin kaikkien puolueiden hallituksessa, joka istui jatkosodasta suurimman osan, vuoteen 1943.
Jos puolueen enemmistö hyväksyikin parlamentarismin, IKL:n nuorisojärjestö säilyi lapuanliikeläisen radikaalina, vaikka se ei enää terrorin tielle lähtenytkään.
Sinimustat-nuorisojärjestö otti nimensä IKL:n tunnusväreistä ja pukeutumistyylistä. He pukeutuivat Italian fasistien tapaan mustiin paitoihin ja sinisiin kravatteihin.
Sisäministeriö onnistui lakkauttamaan Sinimustat vuonna 1936. Syynä oli sekaantuminen vallankaappaushankkeeseen Virossa.
Riipisen kaltaisena tulenpalavana kiihkoilijana muistetaan nuorisojärjestöä johtanut Elias Simojoki.
Pappina toiminut Simojoki olisi kiivaasti halunnut sotaretkeä Neuvostoliiton Karjalaan, jotta sieltä saataisiin Suomeen alueet, jotka Simojoesta Suomeen kuuluivat.
Hän kirjoitti suoraan kenraali C. G. E. Mannerheimille, että tämä oli pettänyt Suomen kansan, kun ei ollut täyttänyt ”miekkavalaansa”. Siinä Mannerheim oli vuoden 1918 sisällissodan alussa vannonut seuraavasti:
”En pane miekkaani tuppeen ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomen kuin Vienan Karjalastakin…”
Simojoki muistutti Suur-Suomi-ihanteesta seuraavin sanoin:
”Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi.”
Vuonna 1899 syntynyt Elias Simojoki kaatui talvisodassa vuoden 1940 puolella. Hän oli lähtenyt sotaan vapaaehtoisena.
Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta loppui Moskovan välirauhaan vuonna 1944. Neuvostoliitto vaati fasististen järjestöjen kieltämistä, ja IKL täytti fasismin tuntomerkit varsin hyvin. Osa IKL:n toimijoista jäi sivuun politiikasta, ja jotkut, kuten Reino Ala-Kulju, siirtyivät kokoomukseen.
IKL:n perinnettä pyrkivät myöhemmin jatkamaan saman niminen ja samaa karhutunnusta käyttänyt järjestö vuosina 1993–2010 sekä samoihin aikoihin myös Suomen Isänmaalliseksi kansanliikkeeksi sittemmin nimetty Suomi – Isänmaa-puolue.
Näiden puuhamiehistä jotkut ovat toimineet läheisessä yhteistyössä Suomen uusnatsien kanssa.
IKL:n vanhoja aktiiveja kuten Vilho Annala ja Bruno Salmiala oli mukana perustamassa vuonna 1953 Suomen 1920–1940-lukujen säätiötä. Säätiön päätehtävä oli käytännössä IKL:n historian kirjoittaminen. Paavo Susitaival oli aktiivinen historiatiedon kerääjä säätiön puitteissa.
Säätiön arkistoihin oli 1960- ja 1970-luvuilla yksinoikeus vanhalla IKL:n ja Sinimustien aktiivilla Lauri Hyvämäellä. IKL:n historiankirjoitus olikin pitkään vanhojen aktiivien valitseman materiaalin varassa. Myöhemmin materiaali on siirretty Kansallisarkistoon, ja ammattimainen historiankirjoitus on päässyt sitä hyödyntämään.
Lähteitä
Naisten ääni-hanke, Hurja-Hilja-artikkeli
Jussi Niinistö, Isontalon Antti : eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008
Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit : mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016
Jussi Niinistö: Paavo Susitaival 1896–1993: Aktivismi elämänasenteena, 1998