Kylmän sodan ja modernisoituvan maailman keskustajohtaja – tutkija korostaa Johannes Virolaisen merkitystä aatteellisena uudistajana

Keskusta 120 vuotta

Eräs keskustan historian suurista nimistä on valtioneuvokseksikin noussut Johannes Virolainen (1914–2000).

Virolaista voi kaikin perustein nimittää valtiomieheksi, ansioluetteloon kun kuuluu vaikka ja mitä. Hän toimi pääministerinä, eduskunnan puhemiehenä ja pääsi presidenttiehdokkaaksikin. Hän on Suomen historian pitkäaikaisin ministeri, ja pitkään hän oli myös maan kaikkien aikojen pitkäaikaisin kansanedustaja.

Virolaisen aktiiviset vuodet politiikassa osuivat kylmän sodan ajanjaksolle 1945–1991. Suomessa tuohon aikaan tapahtui myös maan nopea modernisoituminen, teollistuminen ja kaupungistuminen.

Virolaisen merkitys keskustalle on kiistaton.

Virolaisen elämäkerran kirjoittanut historiantutkija Kati Katajisto tiivistää Virolaisen merkityksen keskustalle kahteen teemaan.

Parhaimmin Virolainen muistetaan maalaisliiton nimenmuutoksesta keskustapuolueeksi 1965. Muutos ei ollut vain symbolinen, vaan myös käytännöllinen askel muutoksessa kohti yleispuoluetta. Tätä ennen puolue oli ollut nimensä mukaisesti korostetun maaseutuhenkinen ja agraarinen.

Katajisto nostaa esiin myös Virolaisen roolin aatteellisena johtajana ja keskusta-aatteen kehittäjänä.

– Teoksessaan Maaseutuhenkinen elämänkatsomus vuodelta 1949 hän modernisoi puolueen aatetta teollistuvaan, modernisoituvaan ja kaupungistuvaan yhteiskuntaan sopivaksi.

Virolainen katsoi, että maaseudullakaan ihmisten toimeentulo ei voisi rakentua ainoastaan maanviljelyksen varaan tai maatalouteen liittyviin asioihin.

– Hän näki, että pienteollisuutta ja teollistamista tarvittiin Suomessa, mutta halusi samalla säilyttää maaseutuhenkisen elämänkatsomuksen. Näin muutos ei olisi liian raju.

Virolainen luotsasi keskustaa puheenjohtajan paikalta vuosina 1964–1980. Pääministerinä hän johti hallitusta 1964–1966, jossa oli kokoomuskin edustettuna. Ministerinä hän toimi useaan otteeseen 1950-luvulta 1970-luvun lopulle.

Noina vuosina suomalaisen politiikan voimahahmo oli ensin pääministerinä ja sitten vuosina 1956–1981 tasavallan presidenttinä toiminut Urho Kekkonen. Kekkonen oli taustaltaan maalaisliittolainen, ja Virolainen oli ollut kansanedustajauransa varhaisina vuosina mukana tukemassa Kekkosen nousua.

Katajiston mukaan Virolaisen suhde Kekkoseen vaihteli vuosien varrella.

– Virolainen oli nuorempi ja katsoi alun perin Kekkosta ylöspäin, arvosti tätä. Kekkonenkin edesauttoi aluksi Virolaisen uraa, hän nosti tätä keskeisiin tehtäviin esimerkiksi hallitusneuvotteluissa.

– Heillä oli tietenkin aina erilaiset asemat. Kekkonen toimi enemmän politiikan ylätasolla ja joutui olemaan yhteydessä Neuvostoliiton edustajiin. Virolainen oli ensisijassa sisäpoliitikko ja vaikutti puolueen kautta.

Melko varhaisessa vaiheessa Virolainen pääsi kaltaistensa siirtokarjalaisten edusmieheksi, ja sai tällä tavalla laajaa tukea maalaisliiton kentältä. Karjalaisten ykköspuolue oli ehdottomasti maalaisliitto-keskusta. Kentän tuki korostui Virolaisen uralla aina, varsinkin puheenjohtajavuosina.

Kekkosen toimintakenttä oli ulkopolitiikka. Tällainen epäsymmetrinen suhde loi Kekkosen ja Virolaisen välille myös jännitteitä varsinkin 1970-luvulla.

Virolaisen suhde puolueen kenttäväkeen oli aina vahva. Tärkeissä ratkaisuissa hänen onnistui aina niin sanotusti koukata kentän kautta.

Tästä johtui Katajiston mukaan myös se, että Kekkonen oli riippuvainen Virolaisesta. Presidenttikin tarvitsi tukijoita, ja puolue oli Virolaisen hallussa. Hallituksia oli Kekkosen aikana vaikeaa kasata maahan ilman keskustaa.

Jännitteistä huolimatta Virolainen arvosti Kekkosta ja tämän älyä, Katajisto toteaa Suomenmaalle.

Virolainen arvosti Kekkosen kykyä hoitaa suhteita Neuvostoliittoon, mutta siirtokarjalaisena hän myös välillä katsoi vähän kieroon sellaisia suhteidenpitotapoja, joita piti liian pitkälle menevänä mielistelynä.

1970-luvun lopulla miesten jännitteet kärjistyivät niin kutsutun juhannuspommin muodossa. Virolainen totesi vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen Suomen Kuvalehdessä asian, jonka kaikkipolitiikasta perillä olevat tiesivät, eli sen, että Neuvostoliiton silmissä epäluotettava kokoomus ei voisi tulla hallitukseen ”yleisistä syistä”. Kekkonen raivostui tästä ääneen sanomisesta ja lyttäsi Virolaisen sinällään maltillisesti muotoillut sanat julkisesti.

– Siinä näkyi Kekkosen vanheneminen. Hän ei enää ehkä ollut pystynyt arvioimaan tilannetta yhtä hyvin kuin nuorempi Kekkonen olisi pystynyt, Katajisto arvioi.

Keskustapuolue oli 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkuun jakautunut ikään kuin kahteen leiriin, K-linjaan ja V-linjaan. Virolainen oli hieman vastentahtoisestikin V-linjan keulakuva. V-linjan nimikin juontuu Virolaisen nimen etukirjaimesta.

Vasemmalle ja neuvostosuhteisiin nojanneen K-linjan nousu herätti puolueessa Katajiston mukaan vieroksuntaa. V-linjalaiset ja puolueen kentän enemmistö katsoivat K-linjan myötäilevän liikaa itänaapuria ja Suomen vahvistunutta vasemmistoa.

K-linja oli varsinkin 1970-luvulla lähempänä Kekkosta. K-linjan nimi tuli toisaalta Kekkosesta, toisaalta ulkopoliitikko Ahti Karjalaisesta ja vaikkapa puoluesihteeri Arvo Korsimosta.

Linjajako saattoi olla hyvinkin repivä.

– Se oli Virolaisen kannalta puheenjohtajana tietysti todella ikävää. Hänen tuli pitää tarkasti huoli, että puolue ei hajoa, vaan rivit pysyvät koossa. 1970-luvulla alkoi nousta kysymys Kekkosen seuraajasta, K-linja nosti Karjalaista ja Virolaisen kannattajat tätä.

Toimenpiteet olivat välillä rumia etenkin K-linjan taholta.

– Kampittaminen ja kuiskuttelut siitä, että Virolainen ei nauti Neuvostoliiton luottamusta loi totta kai ikävän ilmapiirin.

– Se oli totta kai raskasta, varsinkin, kun puolue kamppaili 1970-luvulla olemassaolostaan. Nimi oli muutettu hiljan, yleispuolueeksi pyrittiin ja 1970 tuli rankka vaalitappio. Se oli haastavaa aikaa puolueelle, Katajisto toteaa.

Virolainen hävisi puheenjohtajuuden Turun puoluekokouksessa 1980 Paavo Väyryselle. Revanssi tuli tavallaan vuotta myöhemmin, kun Kekkosen väistymisen myötä keskustan piti valita ehdokkaansa tämän seuraajaksi.

Kuopion puoluekokous syksyllä 1981 on keskustan historian suurin puoluekokous. Siellä Virolainen voitti kenetkä muunkaan kuin pitkäaikaisen kilpakumppaninsa Ahti Karjalaisen.

Virolainen ei voittanut presidentinvaaleja, mutta voittiko Virolainen ja V-linja pitkään jatkuneen taiston?

– Tavallaan voi tulkita niin, kun ajatellaan, että linjajako lähti Kekkosen seuraajakysymyksestä, Katajisto sanoo.

– Virolainen ei tietenkään kamppailua halunnut. Hänelle puolue ja sen yhtenäisyys oli ensisijainen asia. Virolainen ymmärsi, että puolue ei voi menestyä, jos se on hirveän rikkinäinen ja hajanainen.

Kun presidentinvaalit olivat ohi, Virolainen halusi hankkiutua linjaeroista mahdollisimman pian eroon, tutkija toteaa. Virolainen ei lähtenyt mitenkään ilkkumaan Kuopion voitostaan tai räikeästi iloitsemaan.

– Varsinkin kun SDP oli 1980-luvulla johtava puolue. Uhkana oli, että keskusta kutistuu entisestään ja SDP:n asema vahvistuu, kun heillä oli presidentti. Presidentin valtaoikeudet olivat tuolloin vielä suuret.

Johannes Virolaisen elämään mahtui moninaisia vaiheita tämänkin jälkeen, onnea ja draamaa. Näitä olivat avioero ja uusi avioliitto Kyllikki o. s. Stenroosin kanssa sekä pian sen jälkeen putoaminen eduskunnasta 1983.

Paluun eduskuntaan Virolainen teki vuonna 1987. 77-vuotias konkari jätti eduskunnan vuoden 1991 vaaleissa.

Harvinaisen valtioneuvoksen arvonimen Virolainen sai vuonna 1989. 1996 keskusta teki Virolaisesta kunniapuheenjohtajansa.

Virolainen oli myös tuottelias kirjoittaja. Hän julkaisi elämänsä aikana kolmattakymmentä kirjaa.

Vanhoilla päivillään ”koko kansan valtioneuvos” Virolainen oli Kyllikki-vaimonsa kanssa suosittu hahmo julkisuudessa. Virolainen kuoli joulukuussa 2000 86 vuoden iässä Lohjan sairaalassa. Hänet haudattiin kotipitäjänsä Lohjan hautausmaalle valtiollisin menoin.