Historia | Suomalainen ja venäläinen eversti yrittivät kukistaa toisensa – lepäävät tänäkin päivänä yhteisessä haudassa
Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok’ oli kaikist’ urhoisin?
Saat vakaan vastuun hältä:
niin, herra, tunsin Dunckerin.
Näin runoilee Suomen kansallisrunoilija J. L. Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoiden toisessa osassa vuodelta 1860.
Paavo Cajanderin käännös on vuodelta 1889.
Joachim Zachris Duncker oli Ristiinassa Mikkelin lähellä vuonna upseeriperheeseen 1774 syntynyt Ruotsin armeijan everstiluutnantti. Hänet tunnetaan Suomen sodan 1808–1809 teoistaan ja Runebergin luomasta sankarikuvauksesta.
Jo viisivuotiaana Duncker oli saanut ensimmäisen sotilasarvonsa. Hänet merkittiin Savon jääkärirykmentin luetteloihin furiirina eli muonittajana. Varsinaisesti majurin poika aloitti sotilasuralla tietysti myöhemmin. 15-vuotiaana hän osallistui jo vuosina 1788–1790 käytyyn Kustaan sotaan.
Suomi oli (pääosin) osa Ruotsia vuoteen 1809 asti, jolloin sotatappion myötä Suomen alueesta tuli Venäjän keisarin alainen autonominen eli itsehallinnollinen suuriruhtinaskunta.
Ensimmäisenä sotavuonna kapteeni Duncker ylennettiin majuriksi ja helmikuussa 1809 jo everstiluutnantiksi.
Pulkkilan taistelun, jossa Dunckerkin oli mukana, voitto Pohjois-Pohjanmaalla teki ruotsalaisille mahdolliseksi iskeä Savon alueelle. Duncker taisteli vuoden 1808 kovimmissa vaiheissa etenkin juuri Savossa. Dunckerin tapa iskeä yllätyksellisillä pistinrynnäköillä ylivoimaisia venäläisiä vastaan toi menestystä, joka ei toki riittänyt ratkaisemaan koko sotaa.
Sodan jälkipuolisko oli selvästi rauhallisempi, mutta kesällä 1809 Venäjän armeija nousi maihin Pohjanlahden länsipuolella Ruotsin Uumajassa.
Suomi oli jo Venäjän hallitsema. Keisarille oli jo vannottu uskollisuudenvaloja.
Uumajan suunnalla Hörneforsissa käytiin 5. heinäkuuta 1809 taistelu, jossa velvollisuuden- tai omanarvontuntoinen Duncker pyrki iskemään ylivoimaista vihollista vastaan silloinkin, kun muut jo perääntyivät.
Ei ihme, että Runeberg innostui Dunckerista ja kirjoitti Vänrikkiin Heinäkuun viides päivä -runonsa.
Duncker haavoittui Hörneforsin taistelussa kuolettavasti. Hän menehtyi venäläisten leirissä 6. heinäkuuta. Suremaan Ristiinassa jäivät vaimo ja pieni poika. Suku asutti everstiluutnantin kartanoa 1890-luvulle saakka.
Erikoista Dunckerin kuolemassa oli se, että suomalainen everstiluutnantti laskettiin haudan lepoon Uumajan kirkon viereen vihollisensa kanssa.
Vasta hieman aiemmin Duncker oli taistellut kasakkaeversti Aerekovin joukkoja vastaan. Aerekovkin kaatui samassa Hörneforsin taistelussa, ja venäläiset laskivat tämän lepoon samaan hautaan kuin Dunckerin.
Ratkaisun taustalla voi katsoa olleen tuonaikaisen sotilaskunnian. Molemmat everstikunnan upseerit olivat taistelleet kunniakkaasti ja pääsivät ikuiseen lepoon kunniakkaan vastustajan kanssa.
Erikoista on, että eversti Aerekovin etunimi tai syntymävuosi ei ole tiedossa ainakaan avoimista lähteistä. Hautamuistomerkistäkään ei löydy kuin everstin sukunimi.
Suomi oli osa Venäjää vuodesta 1809 itsenäistymiseen vuoteen 1917 asti. 1800-luvulla muun muassa Dunckerin tarina oli keskeinen osa suomalaisen kansallisuusaatteen ja kansallistunteen rakentamista.
Lähteitä