Kekkosen varjosta ja puolueriidoista päästiin eteenpäin – keskusta uudistui 1970-luvulla jopa hieman huomaamatta
Suomi muuttui sotien jälkeen. Moskovan välirauha solmittiin 1944, ja siinä määritellyt ehdot vahvistettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947.
Suomi oli hävinnyt jatkosodan. Kanssasotija natsi-Saksa oli perikadon edessä. Kommunistinen suurvalta Neuvostoliitto saattoi sanella ehdot Suomelle mielensä mukaan.
Rauhanehtoihin kuului muun muassa alueluovutuksia. Karjalasta lähti siirtoväkeä, joka piti asuttaa muualle Suomeen.
Tätä työtä ja uudenlaista, Neuvostoliiton kanssa vakaisiin oloihin pyrkivää politiikkaa oli tekemässä myös nykyisen Suomen Keskusta rp:n edeltäjä maalaisliitto, vuodesta 1965 keskustapuolue.
Suomenmaa kysyi keskustaa tutkineilta historioitsijoilta näkemyksiä puolueen vaiheista. Tämä artikkeli keskittyy Urho Kekkosen voiman vuosiin ja Johannes Virolaisen puheenjohtajakauteen, tästä linkistä pääset lukemaan maalaisliiton vuosista ja tästä linkistä modernimmasta historiasta 1980-luvulta alkaen. Tästä linkistä löytyy juttu, jossa tutkijat kertovat, mikä heidän mielestään on kantanut maalaisliitto-keskustaa vuosikymmenten ajan.
Puolueen historiateossarjan viidennen osan kirjoittanut, itsekin entinen keskustapoliitikko Tytti Isohookana-Asunmaa kertoo, että maalaisliitto-keskusta joutui oppimaan uusia asioita.
– Itselläni on sellainen näkemys, että ennen sotia maalaisliitossa ei oltu kovinkaan kiinnostuneita ulkopolitiikasta, ainakaan se ei ollut puolueen ykkösasioita.
– Sodan jälkeen tämä muuttui. Urho Kekkonen nousi ulkopolitiikan ”guruksi”.
Suhde Neuvostoliittoon alkoi olla politiikan kärkiasia. Vahvojen nimien kesken syntyi vähitellen erilaisia näkemyksiä puolueessa, oli Kekkonen tukijoineen, Johannes Virolainen tukijoineen ja V. J. Sukselainen omine tukijoineen, Isohookana-Asunmaa sanoittaa. 1960-luvun mittaan nousua teki Ahti Karjalainen taustajoukkoineen.
Isohookana-Asunmaan vuonna 2006 julkaistu historiateos sijoittuu puolueen vuosiin 1963–1981. Ajanjaksoa värittää Kekkosen 1956 alkanut ja 1981 loppunut kausi tasavallan presidenttinä, suhteidenpito Neuvostoliittoon, Suomen modernisoituminen ja keskustan tippuminen suurimman eduskuntapuolueen asemasta kauas suuren nousun tehneen SDP:n taakse. SDP:n lisäksi muukin vasemmisto oli noina vuosina vahva, mutta myös oikeistopuolue kokoomus ja populistinen SMP tekivät nousua.
Johannes Virolainen nousi vuonna 1964 maalaisliiton puheenjohtajaksi voitettuaan Vieno Johannes Sukselaisen niukasti puoluekokouksen äänestyksessä. Vahvana sosiaalipoliitikkona tunnettu Sukselainen oli johtanut maalaisliittoa vuodesta 1945.
– Verrattuna Sukselaiseen Virolainen oli uudistaja. Hänelle oli tärkeää esimerkiksi saada puolueen nimenmuutos aikaiseksi, Isohookana-Asunmaa kertoo.
– Virolainen ymmärsi, että tulevaisuuteen pitää mennä näin, että puolue selviää. Hän onnistui tässä, mutta silti siinä syntyi aika paljon haavoja. Olen viime vuosiin saakka tavannut keskustalaisia, jotka sanovat olevansa edelleen maalaisliittolaisia.
Maalaisliitosta tuli Keskustapuolue vuoden 1965 ylimääräisessä puoluekokouksessa. Puolue otti suunnan kohti yleispuolueen asemaa maaseutuväestön puolueen asemasta. Vuoden 1966 eduskuntavaaleissa keskusta koki pienen tappion, mutta sen syynä oli luultavimmin normaali pääministeripuolueen asemassa tapahtuva kannatuksen laskeminen. Pääministeri vuosina 1964–1966 oli Virolainen.
Vuoden 1970 vaaleissa nimenmuutos jo vaikutti, kun maaseutupopulistinen ex-maalaisliittolaisen Veikko Vennamon Suomen Maaseudun Puolue iski keskustaa vastaan viestillä siitä, että tämä oli unohtanut maaseudun asian. Tappio oli keskustalle karvas.
Pidemmällä perspektiivillä on selvää, että Virolainen onnistui uudistuspyrkimyksessä, Isohookana-Asunmaa korostaa.
Toinen onnistuminen tutkijan mukaan oli se, kuinka Virolaisen johdolla keskusta onnistui sivistyspolitiikassa. 1960-luvun lopulla Virolainen oli opetusministeri, ja hän onnistui ”vanhojen periaatteiden mukaisesti toimimaan sivistyksen kohottajana”.
Korkea-aste kehittyi, yliopistoverkko laajeni, kansansivistystyötä edistettiin, monenlaisia lakiesityksiä tehtiin, Isohookana-Asunmaa luettelee.
– Virolainen oli hyvin dynaaminen ja aktiivinen johtaja. Hänellä oli totta kai vastustajansakin, etenkin ulkopoliittisissa kysymyksissä.
Virolainen ei edustanut sitä linjaa, joka oli tiiviisti yhteyksissä Neuvostoliiton kanssa. Tätä edusti presidentti Kekkonen ja keskustassa K-linja, joka alkoi 1970-luvulle tultaessa nousta merkittäväksi tekijäksi keskustassa. K-linja nojasi idänsuhteiden ylläpitoon ja yhteistyöhön vasemmiston kanssa johtohahmonaan Ahti Karjalainen.
Vastapainona alettiin puhua Virolaisen tukijoiden V-linjasta, joskin Virolainen itse koki linjajaon raskaaksi asiaksi. Hänen piti kuitenkin pitää huoli puolueen yhtenäisyydestä puheenjohtajana.
V-linjalaiset korostivat keskustan itsenäistä asemaa, ja toisaalta sitäkin, että vallankäytössä keskusta edusti hallituksessa ei-sosialistista Suomea. Kokoomus oli tuon ajan Suomessa hallituspaitsiossa, sillä sen ei katsottu nauttineen Neuvostoliiton luottamusta.
– Täytyy muistaa, että Virolainen koukkasi aina kentän kautta. Hänellä oli valtava kannatus keskustaväen piirissä. Hän järjesti massiivisia tapaamisia, hänellä oli hyvät suhteet lehdistöön, hän oli todella taitava puheenjohtaja monella tapaa, Isohookana-Asunmaa toteaa.
Keskusta tarvitsikin tuollaista taitavaa johtajaa vaikeina vuosina. Jopa ”vihollisuus” Veikko Vennamon kanssa kertoo kieltään siitä, että juuri Virolainen oli oikea henkilö keskustaruoriin 1970-luvulla.
– Luulen, että hän useimmiten nautti väittelyistä Vennamon kanssa, vaikka ne olivat vaikeita ja monesti olivat johtaa umpikujaankin.
1970-luvulla keskustassa alkoi nousta esiin uudenlaisia johtajia ja uudenlaista linjaa. Paavo Väyrynen teki nousua, nuoret rynnivät eteenpäin ja politiikkaan tuli uusia painotuksia, Isohookana-Asunmaa kertoo.
– Maalaisliitto-keskusta on ollut paljon tällaisten turbulenssien alla, ja niitä on tarvittukin, jotta puolue on pysynyt kiinnostavana ja jotta aatteelliset painotukset ovat muodostuneet sellaisiksi, että äänestäjien luottamus ja tuki on puolueelle tullut.
K- ja V-linjojen vuodet olivat kuitenkin repiviä. Etenkin K-linja piti omia kokouksiaan ja torppasi kilpailijoidensa etenemistä puolueessa.
Isohookana-Asunmaa kuitenkin muistuttaa, että ryhmittymiä ja jakolinjoja oli monenlaisia, K- ja V-linjojen sisälläkin.
– Oli Karjalaisen tukijat, Väyrynen ja nuoret, K-linjan omat ryhmittymät, Marjatta Väänänen ja naisjärjestö, eteläpohjalaiset Veikko Pihlajamäki ja Veikko Pirilä olivat todella voimakkaita persoonia ja saivat ympärilleen tukea. Virolainen puheenjohtajana piti huolen, että hänellä oli laaja kannatus kenttäväen keskuudessa.
Kestävää uuttakin luotiin.
– Nostaisin esille erityisesti vihreän linjan ja ympäristöpolitiikan kysymykset, jotka innostivat nuoria äänestämään keskustaa silloin. Siten keskusta uudistui myös jäsenkunnaltaan.
Kaikesta huolimatta keskustapuolue oli julkisuudessa edelleen hyvin paljon maatalouspuolue. Kun keskustalaisena tunnettu Heikki Haavisto nousi maataloustuottajajärjestö MTK:n johtoon, puoluetta pidettiin paitsi ajan tasalla myös otteessa. Jo edeltäjä Veikko Ihamuotila oli ollut kuuluva tuottajajärjestön ääni, joka maatalouspoliitikkojen piti ottaa huomioon.
– Virolainen joutui Haaviston kanssa vastakkain hyvinkin paljon.
Samaan aikaan nuoret ohjelmineen antoivat väylän puolueen uudistumiselle, Isohookana-Asunmaa katsoo. Tämä 1970-luvulla kylvetty sato korjattiin lopulta vaalivoittona 1991 Esko Ahon johdolla.
Vuoden 1970 vaalit olivat katastrofi keskustapuolueelle, eikä nousua tapahtunut sen jälkeenkään kovin nopein sysäyksin. Vallankäyttäjänä keskusta pysyi silti merkittävänä, sillä presidentti Kekkosen tahto oli pitää keskusta hallituksessa. Kekkosen neuvoja kysyttiin ja saatiin usein, ja koko 1970-lukua sävytti presidentin vahva asema.
Kekkosen jälkeistä aikaa 1981 alkaen Isohookana-Asunmaa katsoo jo omakohtaisesti. Hän nousi eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa.
– Ulkopolitiikka oli 1980-luvun alussa vain asiaan vihittyjen harrastus, mutta se kyllä arkipäiväistyi nopeasti niin, että kaikki uskalsivat käyttää ulkopoliittisia puheenvuoroja eduskunnassa. Koiviston aloittaminen presidenttinä puhdisti sillä tavalla aika paljon ilmaa.
Kuitenkin vielä Isohookana-Asunmaan eduskuntavuosien alussa keskustan eduskuntaryhmässä laskettiin, kuka saa kutsuja Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle ja kuka ei.
K- ja V-linjojen taistelu päättyi askel kerrallaan. Voittajaksi suoriutui Isohookana-Asunmaan mukaan keskustapuolue.
– Kuopion puoluekokous 1981 puhdisti puolueen kerta kaikkiaan.
Kuopion kokouksessa keskusta valitsi presidenttiehdokkaakseen Johannes Virolaisen. Ahti Karjalainen ei saanut äänestyksessä läheskään samanlaista kannatusta. Kuitenkin puolue kykeni jatkamaan tuosta eteenpäin aiempaa yhtenäisempänä.
1980 aloittaneet puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen pitivät yhtenä tärkeimmistä tavoitteistaa yhtenäistää puoluetta. Tässä he myös onnistuivat.
Isohookana-Asunmaa toimi kulttuuriministerinä Ahon hallituksessa 1991–1995. Eduskunnan hän jätti 2003.
Keskustassa tapahtui hänen uransa aikana paljonkin muutoksia.
– Naisten asema muuttui kovastikin. Aiemmin naisjärjestö oli nostanut yhtä naista, mutta kärki alkoi pikkuhiljaa moninaistua. Se on johtanut siihen, että puolueessa on ollut useita naisia puheenjohtajinakin.
Keskustan eduskuntaryhmät ovat koostumukseltaan muuttuneet vaali vaalilta. Ammattirakenne on tästä yksi esimerkki.
Toisaalta samanlaisia aluepoliitikkoja keskustassa ei ole enää kuin 1960–1980-luvuilla. Suuria aluepoliittisia tavoitteita on kuitenkin saatu aina läpi, ja arkisten konkreettisten asioiden ajajana keskusta on pitänyt paikkansa. Sosiaali- ja koulukysymyksissä puolue on ollut ajurin paikalla, Isohookana-Asunmaa pohtii.