Luonto | Tasmanialaisen eläintarhan häkki tyhjeni 90 vuotta sitten – pussihukan surullinen kohtalo ei jätä ihmiskuntaa rauhaan

Lajikato

Syyskuun 7. päivänä 1936 Hobartissa Tasmaniassa eläintarhan työntekijät löysivät kuolleena yksinäisen eläimen, jonka menetyksen myötä maailma oli yhtä ainutlaatuista lajia köyhempi.

Pussihukka (Thylacinus cynocephalus) oli yksi Australian erikoisimmista eläimistä, mutta vuosikymmenten vaino, elinympäristöjen muuttuminen ja ihmisen mukanaan tuomat uudet kilpailijat ajoivat sen sukupuuton partaalle, ja lopulta yli.

Kun viimeinen tunnettu yksilö kuoli eläintarhan häkissä, luonnossa ei ollut enää varmuudella yhtäkään sen lajitoveria.

Kyseessä oli pitkän ja murheellisen kehityksen viimeinen vaihe, ja yksi luonnonsuojelun historian symbolisimmista menetyksistä. Pussihukka sai Tasmaniassa laillisen suojelun vasta 10. heinäkuuta 1936. Alle kaksi kuukautta myöhemmin viimeinen tunnettu yksilö oli kuollut.

Pitkään uskottiin, että viimeinen pussihukka oli eläintarhassa nimellä Benjamin tunnettu eläin, joka jäi kohtalokkaana yönä ilman suojaa ja kuoli kylmyyteen.

Tarina on niin tunnettu, että siitä on tullut lähes vertauskuva ihmisen välinpitämättömyydelle: laji oli onnistuttu ajamaan sukupuuton partaalle ja lopulta viimeinen yksilö menetettiin aivan ihmisten silmien alla.

Viime vuosina tutkijat ovat päätyneet kuitenkin eri näkemyksiin siitä, kuka Hobartin eläintarhassa 7. syyskuuta 1936 kuollut pussihukka oikeastaan oli ja mitä sen viimeisinä päivinä tapahtui.

Väittelyä on käyty eläimen sukupuolesta ja kuolinsyystä. Kiista ei muuta menetyksen mittakaavaa. Pussihukka katosi, koska ihminen oli ajanut sen siihen pisteeseen.

Syyskuun 7. päivä 1936 jäi lajin viimeiseksi tunnetuksi elonpäiväksi – ja siitä alkoi uusi huonon omatunnon ja syyllisyyden sävyttämä tarina, joka ei ole vieläkään saanut yksiselitteistä loppuratkaisua.

Eurooppalaisten siirtolaisten saavuttua Tasmaniaan 1800-luvun alussa pussihukkaa pidettiin välittömänä uhkana karjataloudelle, erityisesti lampaille.

Tasmanian hallitus ja Van Diemen’s Land Company maksoivat vuosikymmenien ajan järjestelmällisesti tapporahoja jokaisesta tapetusta pussihukasta. Tapporahoja maksettiin kaikkiaan 2 184, mutta kaikkia tapettuja pussihukkia ei tietenkään ilmoitettu tapporahajärjestelmään. Ihmisten arvioidaan surmanneen vuosina 1830–1920 vähintään 3 500 pussihukkaa.

Tapporahajärjestelmän lisäksi lajia ajoivat ahdinkoon elinympäristöjen tuhoutuminen, kilpailu ihmisen tuomien villiintyneiden koirien kanssa sekä mahdollisesti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa levinnyt kulkutauti.

Pussihukkia oli 1900-luvun alussa useissa maailman eläintarhoissa, muun muassa Lontoossa, Washingtonissa ja Melbournessa, mutta niiden lisääntyminen vankeudessa oli äärimmäisen harvinaista.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläintarhat olivat kaupallisia viihdekeskuksia ja eksotian esittelypaikkoja. Häkit olivat pieniä, betonipohjaisia ja vailla virikkeitä tai yksityisyyttä. Tiettävästi pussihukka lisääntyi vankeudessa vain kerran, Melbournen eläintarhassa vuonna 1899.

Aina 1920-luvulle asti uskottiin myös yleisesti, että Tasmanian tiheissä ja vaikeakulkuisissa sisäosien sademetsissä eli edelleen runsas pussihukkakanta, eikä eläintarhoissa eläviin yksilöihin suhtauduttu lajin viimeisinä toivoina.

Kun todellisuus lajin katastrofaalisesta romahduksesta valkeni tutkijoille ja viranomaisille 1930-luvun alussa, kanta luonnossa oli jo käytännössä tuhottu.

Tasmanian hallitus heräsi pussihukan vähenemiseen jo 1920-luvulla, mutta se reagoi tilanteeseen kieltämällä pussihukkien pyydystämisen ja viennin ulkomaisiin eläintarhoihin.

Tarkoitus oli hyvä, mutta seuraus traaginen: ulkomaiset eläintarhat eivät voineet enää saada uusia yksilöitä paikkaamaan kuolleita, jolloin maailman eläintarhakannat hiipuivat nopeasti pois.

Samaan aikaan lajin salametsästys ja maatalouden tieltä hävittäminen jatkuivat Tasmaniassa. Pussihukalla oli erittäin huono maine lammaskarjaa saalistavana tuhoeläimenä.

Kun ymmärrys ja tahto lajin pelastamiseksi lopulta heräsivät 1930-luvun puolivälissä, jäljellä oli enää yksi ainoa yksilö.

Hobartin eläintarhassa kuvattiin 1930-luvulla eläviä pussihukkia lyhyille mustavalkoisille filmeille. Tunnetuin on David Fleayn vuonna 1933 kuvaama aineisto, jossa eläin kävelee aitauksessaan ja haukottelee. Nämä filmipätkät ovat viimeisiä ja tärkeimpiä liikkuvan kuvan tallenteita lajista.

Kuoleman jälkeen eläimen ruumis toimitettiin Tasmanian museolle. Sen nahka ja luuranko olivat vuosikymmeniä kadoksissa, mutta syksyllä 2022 ne kuitenkin löydettiin yllättäen kaapin kätköistä.

Viimeisen tunnetun pussihukan kuolema eläintarhassa ei sammuttanut ihmisten toivoa, vaan alkoi vuosikymmeniä kestänyt haamujen metsästys.

Tasmania on maantieteellisesti vaikeakulkuinen saari, jonka laajat metsät ja vuoristot tarjosivat täydellisen näyttämön iltapäivälehtien uutisille ja paikallisille legendoille.

Heti vuosina 1937–1938 Tasmanian luoteisosissa järjestettiin laajamittainen etsintä. Tutkijat löysivät maastosta jalanjälkiä, joiden uskottiin kuuluvan pussihukalle, mutta itse eläintä ei nähty.

1950-luvulta aina 1980-luvulle saakka etsintämenetelmät kehittyivät. Käyttöön otettiin kamera-ansoja, vainukoiria ja laajoja maastokartoituksia.

Huolimatta satunnaisista epäselvistä jalanjäljistä tai ulosteista, yhtäkään kiistatonta todistetta pussihukan olemassolosta ei ole saatu. Viranomaisille on ilmoitettu vuosikymmenten varrella tuhansia havaintoja myös Manner-Australian puolelta, kuten Queenslandin tiheistä sademetsistä.

Suurin osa havainnoista selittyy tutkijoiden mukaan tavallisilla eläimillä. Kettu tai villiintynyt koira voi hämärässä, vilaukselta tai kaukaa nähtynä muistuttaa hämmentävän paljon pussihukkaa.

Julkisuuteen on vuosikymmenten varrella toimitettu valokuvia ja riistakameratallenteita, mutta yhdestäkään ei ole ollut tieteellisesti hyväksytyksi näytöksi.

Pussihukka katsottiin virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi vuonna 1986, kun viimeisestä vahvistetusta havainnosta oli kulunut 50 vuotta.

Pussihukasta on tullut Australiassa vahva kulttuurinen ikoni ja kansallisen syyllisyyden symboli. Toivo siitä, että luonto olisi onnistunut piilottamaan ihmisen tuhoaman lajin, elää syvässä ihmismielessä.

Eräissä tutkimuksissa on mallinnettu mahdolliseksi, että pussihukka ei kuollutkaan sukupuuttoon täsmälleen vuonna 1936 ja että pieniä, eristyneitä kantoja on saattanut elää Tasmanian vaikeakulkuisissa sisäosissa jopa 1980-luvulle tai sen jälkeen.

Tieteellisen näytön perusteella toiveet ovat kuitenkin olleet turhia. On äärimmäisen epätodennäköistä, että eläin olisi säilynyt elinvoimaisena populaationa Suomen Lappia noin kolmanneksen pienemmän Tasmanian alueella ilman ainuttakaan kiistatonta fyysistä todistetta – kuten DNA-näytettä, ruhoa tai selkeää valokuvaa.

Kun maastoetsinnät ovat osoittautuneet tuloksettomiksi, ihmiskunta on kääntänyt katseensa laboratorioihin.

Kunnianhimoisinta hanketta johtaa Melbournen yliopiston Thylacine Integrated Genomic Restoration Research (TIGRR) -laboratorio yhteistyössä yhdysvaltalaisen Colossal Biosciences -bioteknologiayhtiön kanssa. Hankkeen tavoitteena on luoda eläin, joka muistuttaa ja käyttäytyy kuin pussihukka.

Tutkijat ovat onnistuneet rekonstruoimaan pussihukan genomin poikkeuksellisen tarkasti museonäytteiden DNA perusteella.

Erityisen arvokkaaksi osoittautui Victorian museossa säilytetty, yli sata vuotta sitten etanoliin säilötty pussihukan pentu, jonka DNA oli säilynyt poikkeuksellisen hyväkuntoisena. Genomin rekonstruktio on arvioitu yli 99,9-prosenttisesti tarkaksi.

Koska kyseessä ei ole kloonaus pussihukan elävien solujen puuttumisen vuoksi, tutkijat käyttävät ”luomistyössään” lähintä elossa olevaa sukulaista: lihavahäntämyyrää (Sminthopsis crassicaudata), joka on hiiren kokoinen, kämmenelle mahtuva pussieläin.

Tutkijat ovat asettaneet kunnianhimoiseksi tavoitteekseen saada ensimmäiset alkiot aikaan jo 2020-luvun lopulle tultaessa. Vaikka ajatus kadonneen lajin palauttamisesta herättää kiehtovia mielikuvia Jurassic Park -tyylisestä tieteen riemuvoitosta, hanke on herättänyt runsaasti kritiikkiä.

Syntyvä eläin olisi vain geenimuunneltu pussieläin, joka perustuu lihavahäntämyyrän soluihin. Siltä puuttuisi pussihukan alkuperäinen perimä ja mahdollisuus oppia pussihukalle tyypillistä käyttäytymistä emoltaan ja lajitovereiltaan.

Monien suojelubiologien mielestä hankkeen valtavat resurssit pitäisi ohjata mieluummin akuutissa vaarassa olevien, vielä elossa olevien lajien suojeluun.

Esimerkiksi Tasmanian nykyinen huippupeto, pussiahma eli tasmanianpaholainen (Sarcophilus harrisii), kamppailee tarttuvan kasvaintaudin parissa, ja monet muut pussieläimet ovat ajautumassa sukupuuton partaalle.

Tasmanian ekosysteemi on myös muuttunut merkittävästi kuluneen sadan vuoden aikana. Vaikka laboratorioissa saataisiin luotua terve ”pussihukka 2.0”, sen sopeuttaminen nykyiseen luontoon olisi valtava haaste. Elinympäristöt ovat muuttuneet ja osin pirstoutuneet, ja nykyinen lajisto poikkeaa merkittävästi 1930-luvun tilanteesta.

Muutamien museonäytteiden perusteella ei voida myöskään palauttaa kokonaisen kadonneen populaation alkuperäistä geneettistä monimuotoisuutta, mikä voisi tehdä mahdollisesta uudesta kannasta erityisen alttiin taudeille ja ympäristön muutoksille.

Australiassa vietetään joka vuosi 7. syyskuuta kansallista uhanalaisten lajien päivää Hobartin eläintarhan yksilön kuolinpäivän muistoksi.

Vaikka pussihukka jätti meidät 90 vuotta sitten, kadonneella eläimellä on luontokadon kiihtyessä yhä tärkeämpi tarina kerrottavanaan.

Sukupuuttoon Pohjois-Amerikassa hieman aiemmin metsästetyn muuttokyyhkyn ohella pussihukka on yksi tunnetuimmista esimerkeistä ihmisen kyvystä tuhota piittaamattomuudessaan jotain korvaamatonta.

Se muistuttaa myös siitä, että kun laji menetetään, sitä ei saada enää takaisin juhlapuheilla, katteettomalla optimismilla eikä edes geenisaksilla.