Sotahistoria | Lontoon pyssy tuli tarpeeseen – kaameasti potkinut pst-kivääri puri talvisodan neuvostotankkeihin
Tiivistelmä
- Talvisodassa Suomen armeijalla oli puutetta tehokkaista panssarintorjunta-aseista.
- Britanniasta saadut Boys-panssarintorjuntakiväärit olivat käyttökelpoisia vielä talvisodassa, mutta jatkosodassa ase vanheni käsiin Neuvostoliiton uusien panssarivaunujen myötä.
- Boys-kiväärin käyttö vähentyi myös, kun kotimainen L-39 ”Norsupyssy” alkoi syrjäyttää sen roolia.
- Sodan jälkeen suurin osa jäljelle jääneistä Boys-kivääreistä myytiin Yhdysvaltoihin, mutta niitä on nähtävillä museoissa.
Marraskuun lopussa 1939 Suomen armeijalla oli edessään vakava ongelma. Puna-armeija vyörytti rajan yli huomattavan määrän panssarikalustoa, eikä suomalaisilla ollut heittää vastaan riittävästi panssarintorjunta-aseistusta.
Ennen sodan syttymistä torjunta oli nojannut visioihin pst-tykeistä, mutta niitä oli riittävästi vain paperilla ja Aimo Lahden kehittämän kotimaisen 20 millimetrin Lahti L-39 -pst-kiväärin eli ”Norsupyssyn” sarjatuotanto oli vasta alussa.
Katseet oli pakko kääntää ulkomaille. Sieltä saapuikin tammikuussa 1940 pika-apuna brittiläisiä Boys-panssarintorjuntakivääreitä. Brittihallitus oli myöntänyt Suomelle luvan ostaa näitä aseita nimellisellä hinnalla.
Suomen armeijassa ase sai virallisen tyyppimerkinnän 14 pst-kiv/37. Britanniassa aseen nimi juonsi juurensa sen pääsuunnittelijasta, kapteeni Henry C. Boysista, joka kuoli vain muutamia päiviä ennen kuin hänen keksintönsä hyväksyttiin armeijan käyttöön marraskuussa 1937. Aseen kehitysvaiheen nimenä käytettiin vakoilijoiden hämäämiseksi tarkoituksellisen epämääräistä nimitystä Stanchion eli ”pylväs” tai ”tukitanko”.
Aseet eivät ehtineet Suomeen aivan taistelujen alkaessa. Kun ensimmäinen sadan kappaleen erä saatiin purettua kuljetuslaatikoistaan ja puhdistettua paksusta säilytysrasvasta – jota suomalaiset varusmiehet kiroillen hinkkasivat valopetrolilla – Tolvajärven ja Suomussalmen taistelujen kriittisimmät vaiheet olivat jo ohi.
Aseet pääsivät tositoimiin vasta helmikuussa 1940 Kannaksen taisteluissa. Brittiläisistä kivääreistä 70 päätyi suomalaisjoukoille ja 30 ruotsalaisista koostuneelle vapaaehtoisjoukolle (SFK).
Aseen tekniset ominaisuudet edustivat 1930-luvun puolivälin brittiläistä suunnittelua. Sen järeä 13,9 millimetrin (.55 Boys) patruuna perustui yhdysvaltalaiseen .50 BMG -patruunaan.
Syöttö tapahtui aseen päälle kiinnitettävästä viiden patruunan irrotettavasta laatikkolippaasta. Päältä syötettävän lippaan vuoksi aseen tähtäimet oli jouduttu siirtämään sivuun rungon vasemmalle puolelle, mikä vaati ampujalta totuttelua.
Aseella ampuminen oli puistattava kokemus: englantilaiset sotilasoppaat tyytyivät luonnehtimaan rekyyliä ”epämiellyttäväksi”, kun taas australialaiset sotilaat antoivat sille tylyn liikanimen ”Charlie the Bastard”.
Disney teki sotavuosina jopa animaatiota ja näyteltyä kuvaa yhdistäneen koulutusfilmin, jossa sotilaille opetettiin Boys-kiväärin käyttöä ja tehtiin samalla pilaa aseen armottomasta potkusta.
Suunnittelijat olivat yrittäneet loiventaa 16-kiloisen aseen iskua rekyylimekanismilla, jossa piippu ja lukko koneistoineen liukuivat taaksepäin ulkoisen kehyksen sisällä vaimentimen ja jousen jarruttamina.
Lisäksi perässä oli paksulla kumilla pehmustettu tyyny ja piipun päässä suujarru. Tällä rekyyli saatiin joten kuten siedettäväksi, mutta varomaton ampuja saattoi silti saada olkapäähänsä vammoja. Sotilaiden keskuudessa kiersikin varoitustarinoita murtuneista solisluista.
Talvisodan olosuhteissa Boys-kivääri ajoi kuitenkin asiansa. Puna-armeija käytti sodan alussa runsaasti keveitä T-26- ja BT-sarjan panssarivaunuja sekä panssariautoja. Niiden panssarointi oli paikoitellen niin ohut, että Boys-kiväärin terässydäminen luoti läpäisi sen hyvästä kulmasta.
750 metrin sekuntinopeudella lentänyt ammus läpäisi noin 16 millimetriä terästä sadan metrin etäisyydeltä. Sopivasta asemasta ammutulla laukauksella voitiin vaurioittaa vaunun telaa tai muita rakenteita ja pahimmillaan pysäyttää ajoneuvo.
Juuri kapeilla lumisilla teillä yksittäisen kärkeä edeltävän vaunun pysäyttäminen saattoi luoda ”mottitilanteen”, jolloin koko neuvostokolonna jumiutui paikoilleen.
Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 Suomen armeijalla oli hallussaan jo noin 400 Boys-kivääriä, joista 200 oli saksalaisten Dunkerquessa ja muualla länsirintamalla 1940 saamaa sotasaalista.
Sotatekniikka oli kuitenkin kehittynyt nopeasti. Kun Neuvostoliitto toi kentälle uudet T-34- ja KV-1-panssarivaununsa, Boys-kiväärin 13,9 millimetrin luodit olivat käytännössä hyödyttömiä niiden viistoa ja paksua panssaria vastaan. Osumat saattoivat vain kimmota vaunujen keulapanssarista.
Elokuussa 1941 alikersantti Toivo Ovaska yritti pysäyttää venäläisiä tankkeja Boysilla Aunuksessa Onkamuksen järvikapeikossa, mutta ase ei tehonnut niihin.
Ovaska näki kipinöiden sinkoilevan vaunujen panssarista, heitti aseensa metsään ja pysäytti vaunun kasapanoksella. Temppu vaikutti osaltaan siihen, että Ovaskalle myönnettiin myöhemmin Mannerheim-risti.
Ase menetti käyttöarvonsa varsinaisessa panssarintorjunnassa, mutta sille löydettiin muita tehtäviä. Vaikka raskasta vaunua ei saatu tuhottua, sen optiikkaan, periskooppeihin ja tähystysrakoihin ampuminen pakotti miehistön varovaisuuteen ja saattoi ”sokeuttaa” vaunun.
Lisäksi Boys soveltui raskaaksi tarkkuuskivääriksi ja pesäkkeiden tuhoamiseen. Suuren läpäisykykynsä ansiosta sen raskas luoti painui läpi hirsirakenteisista korsuaukoista ja hiekkasäkkisuojista, joiden takana pienten aseiden tulitukselta oltiin muuten suojassa.
Britanniassa kivääristä kehitettiin myös kevennettyjä muunnelmia, kuten laskuvarjojoukoille suunniteltu Airborne-malli. Aseen piippua lyhennettiin kuljetettavuuden parantamiseksi, mutta ratkaisu leikkasi luodin lähtönopeutta ja teki laukauksesta entistä rajumman kokemuksen: suuliekki ja paineaalto olivat valtavat.
Aseen etulinjakäyttö Suomessa hiipui vuosina 1942–1943, kun kotimainen Norsupyssy ja nykyaikaisemmat panssarintorjunta-aseet syrjäyttivät sen. Aseita ei kuitenkaan romutettu, vaan satoja Boys-kivääreitä siirrettiin rannikkopuolustukseen ja varastoitiin.
Sotien jälkeen aseet poistettiin lopullisesti käytöstä. Vuonna 1956 Suomen valtio myi jäljellä olleet Boys-kiväärit yhdysvaltalaiselle asekauppiaalle Interarmsille, joka laivasi ne Pohjois-Amerikan keräilymarkkinoille. Yhdysvalloissa osa aseista muutettiin myöhemmin siviilimarkkinoita varten ampumaan tavallista .50 BMG -patruunaa, sillä alkuperäisten .55 Boys -patruunoiden saatavuus oli olematonta.
Nykyään Suomessa säilyneet yksilöt ovat harvinaisuuksia, joita voi nähdä muun muassa Sotamuseossa ja Parolan Panssarimuseossa.
Vaikka Boys-panssarintorjuntakivääri vanheni teknisesti nopeasti, sillä oli merkitystä talvisodan kriittisinä kuukausina, jolloin jokainen panssarintorjuntaan kykenevä ase oli elintärkeä.