Kiinalaisetkin ovat löytäneet Mannerheimin – Suomen marsalkasta oli vähällä tulla aikansa juhlituin tutkimusmatkailija
Ensimmäiset suomalaiset tiedemiehet saapuivat Kiinaan vasta 1898, mutta jo pitkään sitä ennen Kiina oli ollut suomalaistenkin tieteentekijöiden mielenkiinnon kohteena.
Joitain vuosia tätä ennen Suomesta oli saapunut Kiinaan ensimmäisiä kristillisen lähetystyön tekijöitä, mutta sotilailla sekä etenkin kauppalaivojen miehistöillä oli tätä paljon pidempi kokemus Kiinassa käymisestä.
Juhani Mailasalon esikoisteos Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa (2024) omistaa merkittävän sivumäärän kauppamiesten, sotilaiden ja lähetystyöntekijöiden lisäksi tiedemiehille ja suomalaisten tieteellisille saavutuksille Kiinassa.
Teos kokoaa kattavasti suomalaisten käyntejä Kiinassa 1740-luvulta 1900-vuosikymmenelle kertoen myös keisarivallan kaatumisen ja sen jälkeisestä ajasta 1910- ja 1920-luvuilla.
Mailasalo omistaa teoksestaan luvut kouralliselle tiedemiehiä, joilla oli Kiinan keisarivallan viimeisinä vuosina (1898–1912) merkittävä rooli suomalaisessa Kiina-tutkimuksessa.
Otto Donner vanhempi ja Otto Donner nuorempi, Carl Munck, Hugo Lund ja Gustaf John Ramstedt tekivät merkittävää Kiinaan liittyvää tieteellistä työtä keisariajan viimeisinä vuosikymmeninä. Pisimmän luvun tiedeosiossa saa kuitenkin vakoilu- ja kartoitusretkuetta johtanut C. G. E. Mannerheim, myöhempi tasavallan presidentti ja Suomen marsalkka.
Kielitieteilijä Otto Donner (1835–1909) perusti Suomalais-Ugrilaisen Seuran, ja yritti pitkään saada seuran tukemaan myös Kiinaan tehtävää tutkimustyötä. Enemmistö seuralaisista halusi kuitenkin keskittyä seuran nimen mukaisen tutkimustyön tukemiseen.
Mailasalo kuvaa Otto Donner vanhemman olleen suorastaan profeetallinen puolustaessaan Kiinan-tutkimuksen merkitystä. Hän ennusti Kiinan nousun jo vuonna 1900, vaikka maa oli tuolloin alistetussa tilassa. Kiina oli kuitenkin tuolloin jo maailman väkirikkain maa, ja siksi Donner katsoi tarpeelliseksi kasvattaa ymmärrystä maasta myös Suomessa.
Vastaavan ennustuksen teki hieman myöhemmin myös Mannerheim, joka matkusti Kiinassa vuosina 1906–1908.
Vuonna 1897 Donner lopulta onnistui vakuuttamaan kollegansa, ja Suomalais-Ugrilainen Seura otti sinologian tutkimuksensa piiriin. Sinologialla tarkoitetaan kiinan kielen ja kulttuurin tutkimusta.
Carl Munck (1853–1927) ja Otto Donner nuorempi (1871–1932) lähtivätkin matkalle jo seuraavana vuonna, ja Hugo Lund (1872–1915) sitä seuraavana vuonna.
Suurin tieteellinen anti, jonka suomalaiset saivat, tuli etenkin Kiinan syrjäseuduilta kuten Xinjiangista sekä vähemmistökansojen keskuudesta. Islaminuskoinen vähemmistökansa uiguurit tuli monille tutuksi. Nykyään uiguurit katsotaan syrjityksi vähemmistökansaksi.
Donnerin ja Munckin matka sai jopa kansainvälistä huomiota. Etenkin arkeologinen kiinnostus Turkestanin alueeseen kasvoi lännessä suomalaisten ansiosta.
Varsinaista sinologiaa harjoittanut Hugo Lund oli epäonnisempi. Hän käytti paljon aikaa kielten ja sen murteiden opiskeluun ja tutkimiseen, ja keräsi laajat aineistot. Hänen ainoaksi tieteelliseksi työkseen jäi kuitenkin kiinalaisia rahoja käsitellyt julkaisu.
– Vaikka Hugo Lund perehtyi monen vuoden ajan intensiivisesti klassiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen, häntä on vaikea nostaa varteenotettavaksi sinologiksi. Hänestä olisi voinut tulla sellainen, mutta hänen toimintansa, tai oikeastaan saamattomuutensa, teki itse asiassa haittaa Kiina-tutkimukselle Suomessa. Lundin epäonnistuneiden tutkimusten myötä Kiinaan kohdistuneet tutkimusmatkat ja akateeminen tutkimus yleensäkin loppui vuosikymmeniksi. Suomessa jouduttiin olemaan täten pitkään lähes kokonaan suomalaisten lähetystyöntekijöiden Kiinasta keräämän tiedon ja aineiston varassa, Mailasalo kirjoittaa teoksessa.
Hän selittää Lundin ”perinpohjaista epäonnistumista” Lundin tuntemusten kautta. Tälle oli ehkä pettymys, ettei Kiina ollut tarunhohtoinen eksoottinen paratiisi, ja toisaalta hän koki yhden Kiinan historian lukuisista väkivaltaisista ajanjaksoista. Tämä todennäköisesti jätti Hugo Lundiin traumoja.
Boksarikapina alkoi 1899. Boksarit olivat monessa suhteessa motiiviltaan uskonnollisia, ja heidän uskomuksiinsa kuului jopa lentokyvyn ja haavoittumattomuuden saaminen tiettyjen rituaalien kautta.
Miekkojen ja soihtujen avulla toteutettavan tanssin avulla boksarit uskoivat tulevansa vahingoittumattomiksi, ja he tanssivatkin tätä liikesarjaa aivan vihollisen aseiden kantaman alla esimerkiksi Pekingiä piirittäessään. Pekingin puolustajien oli helppo ampua liian lähelle tulleita boksareita.
Poliittinen tavoite oli ajaa länsimaalaiset pois Kiinasta. Käytännössä boksarit aikoivat tappaa kaikki Kiinassa olleet länsimaalaiset.
Pekingissä Lund vaimoineen joutui keskelle boksarikapinan taisteluja kesäkuussa 1900. Hugo Lundille lankesi aseellinen vartiovuoro joka yö. Yöaika oli vaarallista, sillä juuri silloin piirittäjät ampuivat erityisen paljon, ja moni saikin surmansa vartiopaikallaan.
Lundien kanssa piiritetyn lähetystökorttelin alueella oli noin 360 eurooppalaista siviiliä, 400 eurooppalaista sotilasta ja 300 kiinalaista kristittyä.
Välillä piiritetyt joutuivat ankariinkin taisteluihin. Pelkona oli, että jos boksarit saisivat yliotteen, he surmaisivat jokaisen kiduttamalla. Kaikille piiritetyille jaettiin tästä syystä aseet, joilla voisi tehdä itsemurhan, jos boksarit olisivat saamassa heidät vangiksi.
Tuskalliset 55 päivää päättyivät, kun kansainvälisen liittouman (lähinnä Venäjä, Japani, Yhdistynyt kuningaskunta, Yhdysvallat) joukot valloittivat Pekingin.
Taistelujen aikana Hugo Lund menetti merkittävän osan hankkimistaan asiakirjoista, mikä osaltaan lannisti häntä, ja teki tyhjäksi suuren määrän työtä. Hän yritti kuitenkin jatkaa tutkimuksiaan, ja hankkikin kiinalaista kirjallisuutta.
Suuremmat tieteelliset saavutukset onnistui tekemään Gustaf John Ramstedt. Hän kulki Xinjiangin syrjäisessä provinssissa, jossa hänen suureksi ansiokseen lasketaan etenkin ongkor-solonin kielen tutkiminen, joka toi hänelle kansainvälistä arvostusta.
Ramstedtilla oli merkitystä myös Mongolian itsenäistymisessä. Hän toimi tuntemiensa mongolien pyynnöstä tulkkina mongolien ja venäläisten neuvotteluissa Pietarissa, kun mongolit neuvottelivat tukea Kiinan mahdollisia sotatoimia vastaan. Mongolia itsenäistyi Kiinasta 1911, ja vaikka neuvottelut menivät mönkään mongolien kannalta, maa onnistui pitämään itsenäisyytensä.
Ramstedtin merkitys Mongoliassa ei loppunut 1910-luvun alun vuosiin. Miehen uiguureista kirjoittama teksti päätyi myöhemmin oppimateriaaliksi Mongolian kansakouluihin.
Kiinassa taitava diplomaatti Ramstedt onnistui avaamaan maahan Suomen lähetystön, joka oli ensimmäinen länsimainen lähetystö nuoressa Kiinan tasavallassa.
Ramstedtilla oli myös suuri merkitys C. G. E. Mannerheimin (1867–1951) perehdyttäjänä ja neuvojana. Mannerheimin tutkimusretken tieteelliset ansiot Mailasalo arvioi teoksessa kaikkein merkittävimmiksi suomalaisten saavutuksista Kiinan keisarilliselta ajalta.
Sotilaana Mannerheim ei ollut varsinainen tieteilijä, mutta hän keräsi tieteellisesti merkittävää aineistoa.
Mannerheim sai tieteellistä opastusta ja rahoitusta tieteellistä tutkimusta varten Suomesta, mutta varsinainen syy retkeen oli Venäjän armeijan tarpeissa.
Venäjän–Japanin sodan 1904–1905 aikana Mannerheim oli huomannut vakavia puutteita Venäjän armeijan kartoissa.
Mannerheim taisteli menestyksekkäästi emämaa Venäjän riveissä ja sai sodan jälkeen ylennyksen everstiksi. Everstinä hän sai myös tehtäväkseen suorittaa Kiinaan vakoilu- ja tiedustelumatkan, joka naamioitiin tieteelliseksi retkikunnaksi.
Vaikka tieteellinen työ oli vain kulissi, olivat Mannerheimin matkan tieteelliset ansiot suuret. Venäjän antama rahoitus ei olisi kuitenkaan riittänyt uskottavan tutkimusretkueen järjestämiseen, joten Suomesta saatu rahoitus oli Mannerheimille erittäin tärkeä. Vastineeksi Mannerheimin piti myös tehdä tutkimustyötä tosissaan.
Matkanteko oli välillä rankkaa, mutta Mannerheim kirjasi havaintoja ylös tunnollisesti. Hän myös opiskeli kiinaa, mikä kuitenkin osoittautui liian vaikeaksi tehtäväksi, kun alueelta toiselle siirryttäessä murteet vaihtuivat eikä aiemmista opeista ollut enää paljoa hyötyä käytännön kanssakäymisessä.
Mannerheimin matka vuosina 1906–1908 oli täynnä vaikeuksia. Vuoristo-olosuhteiden ja Mannerheimin välillä reistailleen terveyden lisäksi ihmisten kanssa ei ollut helppoa.
Alun perin Mannerheimin piti kulkea osana ranskalaisen sinologin Paul Pelliotin (1878–1945) retkikuntaa, mutta miehet eivät tulleet ollenkaan toimeen keskenään ja heidän tiensä erkanivat jo alkumetreillä.
He eivät toisaalta tarvinneetkaan toisiaan. Silti erosta huolimatta he jatkoivat kirjeenvaihtoa kertoen toisilleen tärkeistä löydöistä ja kilpailevista retkikunnista.
Tämän perusteella miesten välinen kränä ei ollut mitenkään perustavanlaatuista. Toisaalta Mannerheim ei muistelmissaan mainitse Pelliotia kertaakaan, mikä voi Mailasalon mukaan kertoa loppuelämän mittaisesta katkeruudesta.
Täsmällinen Mannerheim ja myöhästelevä Pelliot eivät sopineet henkilöinäkään yhteen. Pelliot toi myös ilmi, että jos retkikunta jäisi kiinni, Pelliot paljastaisi Mannerheimin olevan venäläinen upseeri vakoilumatkalla. Tämä olisi voinut tarkoittaa Mannerheimille kuolemantuomiota.
Myös tulkkien kanssa Mannerheimilla oli vaikeuksia. Tulkit olivat melkein poikkeuksetta vajavaisia venäjäntaitonsa osalta, ja niin heikkoja sivistystasoltaan, että he tulkkasivat joitain asioita ymmärtämättä niiden merkityksestä ja vivahteista mitään.
– Tulkkien kehnouden vuoksi saa harvoin vastauksen kysymykseensä, vaan on seisottava ja kuunneltava tarpeetonta lörpöttelyä, josta sitten on tehtävä johtopäätöksensä, Mannerheim kirjoitti.
Esimerkiksi ensimmäinen tulkki oli täysin kelvoton, mutta ainoana tarjolla olleena vaihtoehtona hän alkoi tuntea olevansa korvaamaton ja kävi ylimieliseksi ja määräileväksi. Tulkki meni vaihtoon heti, kun toinen vähänkin mahdollinen uusi tulkki löytyi. Tässä tosin kesti pitkään.
Mannerheim koki myös miellyttäviä kohtaamisia. Häntä kestittiin ylimysten palatseissa, joissa hän pääsi käymään sivistyneitä keskusteluja ja lepäämään matkan rasituksista. Hän solmi matkalla jopa ystävyyssuhteen ruotsalaisen lääkärin, kielitieteilijän ja lähetystyöntekijän Gustaf Raquetten (1871–1945) kanssa.
Eversti Mannerheim myös sai länsimaalaiselle harvinaisen kunnian tavata maanpaossa Tiibetistä olleen hengellisen johtajan dalai-laman, joka välitti Mannerheimin kautta terveiset Venäjän keisarille, jolta toivoi apua Kiinan hallintoa vastaan.
Mannerheim tuli hyvin toimeen dalai-lama Thubten Gyatson (1876–1933) kanssa. Mannerheim onnistui naurattamaankin tätä lahjoittamalla sopivan lahjapuheen kera pyhälle miehelle epäsopivan pistoolin, sillä parempaakaan lahjaa Mannerheimilla ei ollut antaa.
Mannerheim vitsaili Mailasalon mukaan, että silloisina levottomina aikoina myös pyhälle miehelle pistooli voi olla hyödyllisempi esine kuin rukousmylly. Tälle dalai-lama nauroi teoksen mukaan ”innoissaan”.
Samanlaisella FN Browning M1900 -pistoolilla oli sattumoisin ammuttu muutamaa vuotta aiemmin Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov, kun suomalainen Eugen Schauman suoritti kuuluisan surmatyönsä Venäjän keisarin edustajaa vastaan.
Mannerheimilla oli mukanaan suuri asearsenaali toisaalta metsästystä toisaalta maantierosvoja varten, ja paremman puutteessa lahjoiksi, kuten todettua.
Mannerheim oli innokas metsästäjä, mikä valitettavasti vei häneltä toisenlaisen saaliin nenän edestä.
Mannerheimin saavutukset tutkimusmatkallaan olivat merkittävät, mutta suurin kala ei tarttunut Mannerheimin koukkuun, sillä hän valitsi väärät vedet.
Mannerheimin saavutuksista suurin olisi voinut olla Mogaon luostarin käsikirjoitus- ja silkkimaalauskokoelma. Paikallinen munkki Wang Yuanlu (k. 1931) oli muutamaa vuotta aiemmin löytänyt hylätyn kirjavaraston, jonka kokoelmia läntiset tutkijat himoitsivat.
Mannerheim kuitenkin jätti tutkimukset luostarissa sikseen, sillä metsästäjän intohimo vei mukanaan. Alueen rikas eläimistö murmeleineen, antilooppeineen, lintuineen ja kauriineen vei everstin mennessään.
Muistelmissaan Mannerheim kuitenkin totesi, että hän jätti Mogaon kokoelmat koskematta, sillä ei pitänyt itseään tarpeeksi pätevänä tutkijana. Mailasalo ei pidä selitystä uskottavana, sillä Mannerheim oli ei-asiantuntijana hankkinut käsiinsä lukuisia muitakin käsikirjoituksia.
Päiväkirjat paljastavat Mannerheimin innostuneen metsästysmahdollisuuksista niin, että muut työt jäivät toissijaisiksi.
Mogaon kokoelma oli kuitenkin ainoa laatuaan maailmassa, ja olisi tehnyt Mannerheimista kansainvälisesti juhlitun tutkimusmatkailijan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaikka hyvin olisi voinut.
Mannerheim keräsi joka tapauksessa paljon kuvausta kartoittamiensa alueiden elämästä, kylistä ja kansoista, jollaista ei muualla ole. Mannerheim olisi saanut paljon suuremman arvostuksen tutkimusmatkailijana, jos hän olisi julkaissut tutkimuksensa tavoitteellisesti ja heti.
Hän oli kuitenkin sotilas, ja valitsi jatkaa sillä uralla. Rykmentinkomentajuus oli hänen seuraava tavoitteensa, ja lopulta hän eteni Venäjän kenraalikuntaan ja Suomessa tunnetusti ylipäälliköksi ja presidentiksi.
Tänä päivänä kiinalaiset tutkijat ovat löytäneet Mannerheimin koostaman materiaalin, ja heille se on ollut erittäin arvokasta vähemmistökansojen, arjen ja kulttuurin tutkimuksessa. Kiinassa on järjestetty jopa Mannerheimin tutkimusmatkallaan ottamista kuvista koostettu valokuvanäyttely.
Sotilaallisesti Mannerheimin matka tuotti arvokasta tietoa aikansa näkökulmasta, mutta kaikki hankittu tieto vanheni kuitenkin melko pian.
Sota Venäjän ja Kiinan välillä oli mahdollinen, ja Mannerheim kartoittikin ansiokkaasti sen, missä Kiinan sotilasyksiköt sijaitsivat ja mitkä olivat niiden vahvuudet.
Maaston, teiden ja rautateiden kartoitus sai Mannerheimin suosittamaan Mantsuriassa taistelemista, sillä siellä Kiinan voisi kukistaa ja huolto toimisi. Syrjäinen Xinjiang olisi hyvä sota-alue myös, sillä se sitoisi suuren määrän kiinalaisjoukkoja taisteluihin huonojen huoltoteiden päähän.
Mantsuria, joka oli toiminut myös Venäjän–Japanin sodan näyttämönä, olisi parempi hyökkäysalue. Sieltä olisi luontevaa operoida muualle Kiinaan ja valloittaa myös pääkaupunki Peking.
Kiinan keisarivallan kaatanut vallankumous 1911, ensimmäinen maailmansota 1914–1918, Neuvostoliiton syntymiseen johtanut Venäjän sisällissota 1917–1922 ja Kiinan sisällissota 1927–1936 (ensimmäinen osa) monen muun seikan ohella vei sekä Venäjän että Kiinan huomion aivan muihin asioihin kuin keskinäisen sodan valmisteluun. Siksi Mannerheimin pätevä työ sotilastiedustelussa menetti pian merkityksensä.
Juhani Mailasalo: Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa. Reuna 2024, 575 s.