Kylmää sotaa, trooppista helvettiä ja natsien linnoituksia – Alistair MacLean oli piinaavan jännityksen mestari

Kirjat

Suomalaiselle kesämökille, rintamamiestalon vintille tai nukkavierulle kirpputorille eksyvä saattaa vielä tänäkin päivänä kohdata rivin elämää nähneitä jännityskirjoja, joiden kansikuvataide kiehtoo mielikuvitusta.

Skotlantilainen Alistair MacLean (1922–1987) oli 1960-, 1970- ja vielä 1980-luvuillakin Suomessa kenties kaikkein suosituin ulkomainen jännityskirjailija.

MacLean ei kirjoittanut herrasmiesvakoojista, jotka joivat Dry Martineita kasinoilla smokki päällä. Skottikirjailijan sankarit olivat juronpuoleisia, kyynisiä ja äärimmäisen sitkeitä ammattilaisia – lääkäreitä, tiedemiehiä tai erikoisjoukkojen sotilaita – jotka tekivät sen, mitä oli tehtävä, valittamatta ja säästeliäästi puhuen.

MacLean rakasti kirjoissaan myös äärimmäisiä ja vihamielisiä luonnonolosuhteita Grönlannin hyytävästä napayöstä Alppien vuoristoihin tai eristetylle Barentsinmeren saarelle. Luonto ei ollut MacLeanin kirjoissa vain passiivinen tausta, vaan myös aktiivinen ja vaarallinen vihollinen.

Lisäksi MacLean oli yksi modernin toimintatrillerin keskeisistä kehittäjistä ja mestarillinen rakentamaan piinaavia suljetun tilan mysteereitä. Tarinoissa oli lähes poikkeuksetta mukana petturi ja soluttautuja, joka iski varjoista ryhmän sisältä. Tämä loi lukijaan vainoharhaisen jännitteen: keneenkään ei voinut luottaa.

Vaikka skottikirjailijaa ei hyvällä tahdollakaan voi pitää sanataiteen suurena mestarina, ja hänen on sanottu jopa vihanneen kirjoittamista, omalla sarallaan MacLean osasi työnsä.

Tarinat alkoivat usein suoraan toiminnan keskeltä ja etenivät pysäyttämättömällä tempolla ja lyhyellä aikajänteellä, mikä teki kirjojen laskemisen käsistä vaikeaksi, ellei mahdottomaksi ennen viimeistä sivua.

MacLeanin tuotanto jaetaan usein kahteen osaan, joista alkupään teokset (1955–1970) ovat genrensä ehdottomia klassikoita.

Kaikki alkoi esikoisteoksesta Saattue Murmanskiin (1955), joka perustui kirjailijan omiin sotakokemuksiin Kuninkaallisessa laivastossa toisen maailmansodan aikana.

Kirja on synkkä ja realistinen kuvaus Murmanskiin matkaavasta saattueesta Jäämerellä, ja monen mielestä MacLeanin kirjallisesti painavin teos.

Esikoisteosta seurasivat muun muassa jättimenestykset Navaronen tykit (1957) ja legendaarinen Kotkat kuuntelevat (1967), jonka romaanin ja elokuvakäsikirjoituksen MacLean kehitti rinnakkain.

Kirjallisiksi helmiksi muodostuivat myös sukellusvenejännäri Jääasema Zebra (1963), Singaporen kukistumisen jälkeiseen kaaokseen sijoittuva intensiivinen selviytymistarina Pako yli Jaavan meren (1958) sekä heroiinikaupan Amsterdamia kuvaava synkkä Kahlenukke (1969).

Teoksista Pako yli Jaavan meren on raaka ja armoton selviytymisseikkailu joka sijoittuu vuoteen 1942 ja Singaporen kukistumisen jälkeiseen kaaokseen.

Kirja heittää lukijan keskelle trooppista helvettiä, jossa kirjava joukko pakolaisia yrittää epätoivoisesti päästä turvaan eteneviltä japanilaisilta. MacLean hyödyntää teoksessa oivallisesti omaa merimiestaustaansa: meren armottomuus, polttava aurinko ja jatkuva pommitusuhka luovat tarinaan fyysisen raskauden tunteen.

Vuonna 1959 ilmestynyt Viimeinen rintama puolestaan osoittaa MacLeanin kyvyn hallita kylmän sodan vakoilutrillerin hienovaraista ja älykästä kerrontaa.

Unkarin kansannousun jälkeiseen Budapestiin sijoittuva tarina seuraa brittiagentti Michael Reynoldsia, jonka tehtävänä on pelastaa maahan loukkuun jäänyt tiedemies. Budapest kuvataan kylmänä, sumuisena ja vainoharhaisena labyrinttinä, jossa salainen poliisi vaanii joka kulmalla ja keneenkään ei voi luottaa.

Kahlenukke vie lukijan puolestaan 1960-luvun lopun Amsterdamin heroiinikaupan synkkään ja säälimättömään alamaailmaan.

Päähenkilö Paul Sherman on kovapintainen peiteoperaatioon osallistuva agentti, joka ei kaihda kovia otteita. Kirja on tunnelmaltaan selvästi urbaanimpi ja väkivaltaisempi kuin kirjailijan aiemmat teokset.

Teoksen loppuhuipennus – hengenvaarallinen kamppailu Amsterdamin kanavien yllä verkkaisesti liikkuvassa nostokurjessa – on yksi MacLeanin uran ikonisimmista, dynaamisimmista ja kekseliäimmistä jännityskohtauksista.

MacLean osoitti monipuolisuutensa myös biologista sodankäyntiä kuvaavassa Kalmankourassa (1962), jonka hän julkaisi alun perin salanimellä Ian Stuart.

Syy salanimen käyttämiseen liittyi sekä markkinointiin että MacLeanin haluun testata, menestyisikö trilleri myös ilman hänen nimeään kannessa.

MacLeanin ”suljetun tilan kaavan” huipentumina loistivat Grönlantiin sijoittuva Loputon yö (1959) sekä samankaltaiseen arktiseen ympäristöön sijoittuva Karhusaari (1971).

Miljööltään ja aikakaudeltaan virkistävän poikkeuksen teki Särkyneen sydämen sola (1974), joka puki klassisen, lumisessa vuoristojunassa tapahtuvan agenttitarinan westernin vaatteisiin.

MacLeanin kirjojen valtava suosio herätti luonnollisesti myös Hollywoodin kiinnostuksen, mutta kirjojen muuntaminen onnistuneiksi elokuviksi osoittautui usein yllättävän vaikeaksi tehtäväksi.

Vaikka Kotkat kuuntelevat oli Richard Burtonin ja Clint Eastwoodin tähdittämänä yksi onnistuneimmista MacLean-filmatisoinneista, monet muut jättivät toivomisen varaa.

Syy elokuvien epätasaisuuteen piili usein siinä, että MacLeanin tarinoiden suurin vahvuus oli lukijan pään sisälle rakennettu, hitaasti tihenevä vainoharhaisuus ja eristyneisyyden tunne, jota oli vaikea vangita kameralla.

Esimerkiksi elokuvassa Jääasema Zebra (1968) kirjan hyytävä napajäätikön viima vaihtui patsasteluun silmiinpistävän keinotekoisen näköisissä kulisseissa ja aikakaudelle tyypilliseen taustaprojisointiin.

Kahlenuken (1971) elokuvaversio taas kadotti kirjan dynaamisen otteen ja muuttui teknisesti kömpelöksi B-luokan toimintarymistelyksi.

Kun monimutkaisia, psykologisia juonenkäänteitä jouduttiin runomaan ja pätkimään kahteen tuntiin, MacLeanin tekstin sielu katosi ja korvautui pelkällä hengettömällä räiskinnällä.

Suomessa MacLeanin hovikustantajana toimi WSOY, joka teki neronleimauksen lanseeratessaan kirjailijan teokset edullisina ja helposti mukana kulkevina pokkareina. Niitä myytiin kirjakauppojen lisäksi R-kioskeilla, tavarataloissa ja huoltoasemilla.

Ennen nettiaikaa kirjan kansi oli sen tärkein myyntipuhe, ja MacLeanin suomalaisten painosten kansikuvapaperit onnistuivat tältä osin erinomaisesti.

Kansikuvataide loi vahvan visuaalisen brändin. Kansissa käytettiin usein maalauksellista, dramaattista ja hieman synkkäsävyistä tyyliä, joka lupasi lukijalleen vaaraa ja suuria seikkailuja.

MacLeanin kultakausi ajoittui kirjoihin, jotka hän julkaisi ennen 1970-luvun puoliväliä. Myöhempinä vuosinaan kirjailijan kärsimä vaikea alkoholismi ja uupumus alkoivat näkyä tekstin laadussa, ja joidenkin myöhempien teosten taustalla epäillään olleen myös yhteistyökirjoittajia tai haamukirjailijoita.

Nykyisin MacLeanin kultakauden teoksia säilynein kansipaperein ei ole enää mitenkään helppo löytää, sillä monet ovat pelastaneet niitä divareista nostalgiasyistä kirjahyllyihinsä.

Suuri osa aikanaan huippusuosituista kirjoista on myös tuhoutunut perinnönjakojen ja muuttojen yhteydessä, kun niille ei enää ole löytynyt tilaa modernien kotien kirjahyllyistä.