Hunajaa, pölytyspalveluita ja tuholaistorjuntaa – mehiläisten ahkerointi pitää osaltaan maapallon raiteillaan
Luukisen tilan hunajalinkoomossa Limingan Heinijärvellä käy surina. Ilma on sakeana vai pitäisikö sanoa makeana hunajasta.
Kesän hunajasato oli tosin kehnoin vuosikausiin, mutta jotain sentään riittää purkitettavaksikin. 40 vuoteen lämpimin kesäkuu lupaili paljon, mutta kun heinäkuussa satoi viikko viikon perään, medenkeruu jäi vähäiseksi.
− Hunajasato oli noin neljäsosa siitä, mitä keskimääräisenä vuotena, Hannu Luukinen huokaa, vaikka on kuulemma nähnyt vieläkin huonompia vuosia.
Luukinen kiinnostui mehiläisistä jo pikkupoikana. Hänen sedällään oli mehiläistarha. Sitä seuratessaan Luukinen ajatteli, että mehiläisten hoitaminen voisi olla mielenkiintoista. Vähitellen harrastus laajeni sivutoimiseksi työksi.
Viime vuosina monen muunkin mielenkiinto on herännyt mehiläisiä ja pölyttäjiä kohtaan.
Julkisuudessa on esitetty huolestuneita näkemyksiä mehiläisten määrän vähenemisestä maapallolla ja muistutettu pölyttäjien välttämättömyydestä ihmiselle. Ilman pölyttäjiä muun muassa ruoantuotanto on pulassa. Lähes kaikki viljelykasvit ovat niistä riippuvaisia.
Taakse jääneenä kesänä kampanjoitiin ahkerasti pörriäisten puolesta ja kannustettiin ihmisiä rakentamaan niille pesiä. Ylen nettisivuilla saattoi seurata pörriäisliveäkin.
Suomessa on yli 200 erilaista luonnonvaraista mehiläis- ja kimalaislajia. Mehiläistarhoilla on omat, jalostetut rotunsa. Luukisen tarhalla pörisee Buckfastin luostarissa Englannissa jalostettua mehiläislajia, Balkanin vuoristosta peräisin olevia krainilaisia sekä italialaisia mehiläisiä.
− Tarhamehiläisiä on pyritty jalostamaan niin, että ne eivät olisi kovin aggressiivisia tai herkkiä parveilemaan, Luukinen kertoo.
Siitä huolimatta Luukinenkin on joutunut satoja kertoja mehiläisen pistämäksi, mutta parveilu on se, joka ylläpitää jännitystä mehiläistarhurin elämässä jännitystä.
− Olipa suunnitellut lähtevänsä Suviseuroihin tai juhannustansseihin, voi olla varma, että jostakin tulee ilmoitus karanneesta mehiläisparvesta, hän hekottelee.
Ja kun sellainen ilmoitus tulee, tarhurin ei auta kuin lähteä ottamaan karkulaisia kiinni. Toisinaan hatkat ottanut porukka roikkuu siististi puun oksassa tai seinällä, josta ne saa siististi uuteen pesään. Joskus ne taas häviävät nopeasti tarhurin ulottumattomiin.
Yksi palkitsevimmista hetkistä mehiläistarhurin arjessa on Luukisen mukaan se, kun parveilevat mehiläiset on saatu uuteen pesään ja ne alkavat tuoksua sitruunalle.
Se kertoo, että omistajansa lisäksi myös mehiläiset ovat onnellisia. Ne tuottavat mielihyvähormoni limoneenia ja lilalolia ja houkuttelevat muitakin karkulaisia takaisin kotiin.
Mehiläistarhalla eletään elokuun lopussa vuoden kiireisintä aikaa. Noin kolmessa viikossa hunaja kerätään talteen ja mehiläiset ruokitaan sokeriliuoksella kylläisiksi talvea varten.
Talvikuukausina Luukinen huoltaa kalustoa ja valmistautuu tulevaan kesään. Aikaa jää myös Mehiläishoitajain liitolle, jonka puheenjohtajana Luukinen toimii. Hän vetää myös koulutuksia ja käy kertomassa kouluissa mehiläisten hoidosta.
Maaliskuusta lähtien ollaan sitten taas tositoimissa. Keväällä pesät jaetaan kahtia tai jopa useampaankin osaan, mikäli porukka on selvinnyt talven kurimuksesta hengissä.
Pesät tarkistetaan, uudet kennot asetetaan paikoilleen ja sitten toivotaan lämpimiä kelejä ja paljon kukkia.
Elokuun toisella viikolla aletaan kerätä ja lingota kennoja. Päivät venyvät pitkiksi ja selkää särkee raskaita kennoja rahdatessa.
Kun hunaja on saatu pakattua, alkaa markkinarumba. Suurin osa suomalaisesta hunajasta myydään pienissä erissä. Tuottajilla on yksittäisiä sopimuksia kauppojen kanssa ja kotimyynti on tavallista. Luukinen tekee yhteistyötä myös koululuokkien ja urheiluseurojen kanssa, mutta suurin osa hunajasta kaupitellaan erilaisissa tapahtumissa.
− Hunajamyyjänä on helppo olla. Vaikka olisi millaiset Retuperän markkinat, hunaja tekee kauppansa. Se on varma tuote, Luukinen sanoo.
Jonkin verran hän myy myös hunajakennoja. Erityisesti maahanmuuttajat ovat niistä kiinnostuneita. Mehiläisvahaa Luukinen ei juurikaan ota talteen. Joskus on tullut tehtyä kynttilöitä tai saippuaa.
− Mehiläisvahasta on maailmalla kova pula. Alun perin mehiläisiä tarhattiin nimenomaan vahan vuoksi. Siitä tehtiin kynttilöitä kirkon tarpeisiin.
Mehiläistarhurien määrä Suomessa on kasvussa. Tällä hetkellä heitä on kolmisen tuhatta ja pesiä yhteensä noin 70 000.
− Nähtävissä on sama rakennemuutos kuin maitotiloilla: toiminta ammattimaistuu ja tarhakoot kasvavat. Suurin osa toimii silti edelleen harrastepohjalta, Luukinen kertoo.
Hunajan kulutuskin on lisääntynyt. Jokainen suomalainen käyttää vuodessa noin 700 grammaa hunajaa. Moni liittää kullalta hehkuvaan aineeseen terveysvaikutuksia, mutta Luukinen on varovainen puhumaan niistä.
− On se terveellisempää kuin sokeri. Ja sitä käyttäessään syö lähiruokaa ja tukee suomalaista yrittäjää.
Hunajaa arvokkaampi tuote ovat pölytyspalvelut, joita mehiläistarhurit tarjoavat marja- ja hedelmäviljelijöille. Mehiläisiä käytetään myös kasvitautien torjuntaan. Esimerkiksi mansikoissa ja omenassa esiintyvää harmaahometta voidaan ehkäistä tuomalla mehiläispesiä viljelysten läheisyyteen.
Hunajan maku vaihtelee pesän sijainnista riippuen. Monia Mehiläishoitajain liiton Paras hunaja -kisoja tuomaroineen Luukisen lempihunaja on vasta lingottu hunaja. Mesimarjan ja vadelmankukista kerätty mesi maistuu erityisen hyvälle. Myös horsmasta tulee herkullista hunajaa.
Tänä kesänä Luukisen yhden pesän mehiläiset tekivät tattarihunajaa. Siinä on vahva, maltainen tuoksu.
− Piti peitellä ne pesälaatikot, ettei haju tartu kaikkeen, Luukinen naureskelee astellessaan ulos auringonpaisteeseen.
Pihalla on kolme isoa sokeriliuossammiota. Luukinen on myynyt siitä muillekin tarhureille. Myös mehiläiset ovat löytäneet tiensä apajille.
Luukinen kertoo, että mehiläiset oppivat nopeasti tunnistamaan kanisterin, jossa sokeria on. Ne tuntevat myös Luukisen valkoisen Transportterin. Sen saapuminen tietää sokerihanojen avaamista.
− Saman tien ne ovat paikalla. Ja kun yksi ehtii herkun ääreen, se pistää puskaradion pyörimään ja kohta on koko pesä aterioimassa, tarhuri myhäilee ylpeänä hoidokkiensa viisaudesta.
Saattaa hymyssä olla tyytyväisyyttä myös siihen, että pian on taas aika huokaista ja rauhoittua talveen.
− Mehiläistarhurin arjessa ovat ihan samat paineet kuin missä tahansa alkutuotannossa, Luukinen päättää.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä lokakuussa 2020. Lehden voit tilata täältä.
