Sotahistoria | Miksi saksalaiset hävittäjä-ässät näyttävät niin ylivoimaisilta? Asialle löytyy harvoin esiin nostettu selitys

Sotahistoria

Toisen maailmansodan taivailla syntyi legendoja miehistä, koneista ja ennätyksistä, joita ei ole sitä ennen eikä sen jälkeen nähty.

Kun tarkastellaan eri maiden hävittäjä-ässien pudotuslukuja, vastaan tulee kuitenkin hämmentävä ristiriita. Saksan parhaat lentäjät haalivat satoja ilmavoittoja, kun taas Britannian, Yhdysvaltojen ja muiden länsiliittoutuneiden kärkipään ässien saaliit jäivät yleensä muutamiin kymmeniin.

Luftwaffen Erich Hartmannille kirjattiin peräti 352 ilmavoittoa. Hänen jälkeensä tulivat Gerhard Barkhorn (301), Günther Rall (275) ja Otto Kittel (267). Saksalaisia hävittäjälentäjiä, joille kirjattiin yli sata ilmavoittoa, oli lähteestä ja voittojen määritelmästä riippuen yli sata. Muiden maiden lentäjät eivät päässeet lähellekään vastaavia lukemia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että saksalaiset lentäjät olisivat olleet yksinkertaisesti kymmenen kertaa parempia kuin länsiliittoutuneiden parhaat. Yksi tärkeä selitys löytyy siitä, kuinka kauan lentäjät ylipäätään pysyivät rintamalla.

Britanniassa ja Yhdysvalloissa kehitettiin sodan aikana järjestelmiä, joilla lentäjiä ja miehistöjä kierrätettiin pois jatkuvasta operatiivisesta toiminnasta.

RAF:n operatiivisen palveluksen pituutta rajoitettiin sodan edetessä esimerkiksi 200 lentotuntiin läntisen Euroopan hävittäjäjoukoissa. Tarkoituksena oli ennen kaikkea hallita taisteluväsymystä ja tappioita sekä käyttää kokeneita miehiä koulutuksessa ja muissa tehtävissä.

Palvelusta mitattiin eri tavoin, muun muassa operatiivisilla lentotunneilla. Perusajatus oli silti sama. Lentäjää ei haluttu kuluttaa loppuun yhdessä rintamayksikössä, vaan veteraanit voitiin siirtää kouluttajiksi ja muihin tehtäviin, joissa heidän osaamisensa hyödytti uusia lentäjiä.

Järjestelmällä oli väistämättä vaikutusta myös tilastoihin. Jos erinomainen lentäjä poistuu operatiivisesta palveluksesta esimerkiksi muutaman sadan lentotunnin jälkeen, hänellä ei yksinkertaisesti ole mahdollisuutta kerätä sataa tai kahtasataa ilmavoittoa.

Amerikkalainen Richard ”Dick” Bong on hyvä esimerkki. Hänestä tuli Yhdysvaltain kaikkien aikojen menestynein hävittäjä-ässä 40 ilmavoitolla.

Bong lensi yli 200 taistelutehtävää, mutta hänen tapauksessaan järjestelmä ei merkinnyt sitä, että hänet olisi automaattisesti poistettu sodasta tietyn tehtävämäärän jälkeen. Bong palasi taisteluun useita kertoja ja lensi osan tehtävistään vapaaehtoisesti myös ollessaan koulutus- ja esikuntatehtävissä.

Joulukuussa 1944 kenraali George Kenney katsoi yli 200 taistelutehtävän ja yli 500 taistelulentotunnin olevan Bongille riittävästi ja määräsi tämän palaamaan Yhdysvaltoihin.

Britannian paras toisen maailmansodan hävittäjä-ässä James Edgar ”Johnnie” Johnson puolestaan saavutti 34 yksittäistä ilmavoittoa ja lisäksi seitsemän jaettua voittoa. Hänen sotatiedostossaan on 515 operatiivista lentoa.

Luvut eivät kerro, että Bong tai Johnson olisivat olleet saksalaisia kollegoitaan huonompia lentäjiä, vaan ennen kaikkea siitä, että eri ilmavoimien järjestelmät ja niiden toimintaympäristöt olivat erilaisia.

Saksassa tilanne oli pitkälti päinvastainen. Luftwaffella ei ollut länsiliittoutuneiden kaltaista yleistä järjestelmää, jossa kokenut hävittäjälentäjä olisi tietyn tunti- tai tehtävämäärän jälkeen automaattisesti poistunut rintamalta.

Siinä missä amerikkalaiset lentäjät heittivät rintamalle vain muutaman kuukauden keikan, saksalaiset saattoivat jatkaa operatiivisessa palveluksessa vaikka sodan alusta sen loppuun, jos tuuria riitti. Tämä oli tilastollisesti valtava etu niille, jotka onnistuivat pysymään hengissä.

Erich Hartmann lensi urallaan 1 425 taistelutehtävää ja osallistui ilmataisteluun satoja kertoja. Hänen 352 ilmavoitostaan 350 kirjattiin Neuvostoliiton ilmavoimien koneista ja kaksi amerikkalaisista P-51 Mustangeista. Hartmannin kaikki operatiiviset tehtävät liittyivät itärintamaan.

Kun sama lentäjä pääsee palaamaan taisteluun yhä uudelleen, jokainen selviytynyt päivä kasvattaa kokemusta – ja samalla mahdollisuutta kasvattaa henkilökohtaista voittotiliä.

Itärintama teki tästä ilmiöstä vielä poikkeuksellisemman. Neuvostoliiton ilmavoimat kärsivät sodan alkuvaiheessa valtavia tappioita, ja niiden kalustossa oli tuolloin paljon vanhentuneita tyyppejä.

Hartmannin ja muiden Luftwaffen huippujen valtavia lukemia ei kuitenkaan voi selittää pelkästään sillä. Hartmann saavutti valtaosan voitoistaan vuosina 1943–1945, jolloin Neuvostoliiton ilmavoimat olivat jo kehittyneet huomattavasti ja niiden konekalusto sekä lentäjien koulutus olivat aivan eri tasolla kuin kesällä 1941.

Itärintaman merkitys oli ennen kaikkea siinä, että siellä käytiin valtava määrä ilmataisteluja ja Luftwaffen kokeneet hävittäjälentäjät pystyivät lentämään niitä yhä uudelleen.

Saksalaisten valtavat voittoluvut eivät siis ole pelkkä kertomus poikkeuksellisista yksilöistä, vaan myös poikkeuksellisen pitkästä altistumisesta taistelulle.

Sama pätee suomalaisiin, joskin aivan eri mittakaavassa. Suomen ilmavoimien ykkösässä Ilmari Juutilainen saavutti 94 vahvistettua ilmavoittoa, mikä teki hänestä toisen maailmansodan eniten vihollisia pudottaneen ei-saksalaisen hävittäjälentäjän.

Saksan tapaan myös suomalaislentäjät saattoivat pysyä operatiivisissa tehtävissä hyvin pitkään, ja kokemus keskittyi pienelle joukolle.

Suomen ilmavoimien menestystä selittivät kokemus, koulutus, johtaminen, taktiikka ja kyky käyttää rajallista hävittäjävoimaa tehokkaasti. Myös toimintaympäristö oli erilainen kuin esimerkiksi länsiliittoutuneiden strategisessa ilmasodassa.

Jatkosodan aikana suomalaisille kirjattiin 1 621 neuvostokoneen pudotusta, kun omia koneita menetettiin taistelussa 210. Suhde oli noin 7,7:1, mikä oli jo sellaisenaan poikkeuksellisen korkea.

Tässäkin luvussa on kuitenkin syytä pitää pää kylmänä.

Suhdetta ei voi sellaisenaan pitää suorana mittarina siitä, kuinka monta viholliskonetta todellisuudessa tuhoutui jokaista menetettyä suomalaista konetta kohti. Eri maiden voitonvahvistusjärjestelmät, tappiolaskenta ja käytännöt erosivat toisistaan.

Suomalaisten ilmavoittojen vahvistamisessa pyrittiin kuitenkin huolelliseen dokumentointiin, ja ilmoitettuja voittoja tarkastettiin muun muassa muiden lentäjien havaintojen ja muiden saatavilla olevien tietojen perusteella.

Tämä tekee suomalaisista ilmavoittotilastoista käyttökelpoisen ja suhteellisen hyvin dokumentoidun sotahistoriallisen aineiston – vaikka yksittäisten ilmavoittojen todentamiseen liittyy edelleen tutkijoiden tuntemia epävarmuuksia.

Lopulta toisen maailmansodan ilmasodan tilastoja ei voi verrata suoraan toisiinsa.

Erich Hartmannin 352 ilmavoittoa eivät tarkoita, että hän olisi ollut kymmenen kertaa parempi lentäjä kuin Richard Bong tai Johnnie Johnson. Ne kertovat muun muassa siitä, että Hartmann lensi 1 425 taistelutehtävää itärintamalla järjestelmässä, joka ei automaattisesti vienyt kokeneita hävittäjälentäjiä pois operatiivisesta toiminnasta.

Bongin 40 ja Johnsonin 34 yksittäistä voittoa puolestaan syntyivät aivan erilaisissa järjestelmissä ja toimintaympäristöissä.

Ilmasodan tilastoissa onkin yksi helposti unohtuva sääntö: voittoluku ei mittaa pelkästään lentäjän taitoa, vaan myös sitä, kuinka paljon hän pääsi lentämään, millaiseen sotaan hän osallistui, millainen vihollinen oli vastassa ja millä tavalla hänen ilmavoittonsa kirjattiin.

Siksi Hartmannin 352, Juutilaisen 94 ja Bongin 40 eivät ole kolme pistettä samalta mitta-asteikolta, vaan kolmen hyvin erilaisen järjestelmän synnyttämiä lukuja.