Historia | 12 sai tuomion, vain kymmenen marssi pyövelin eteen – amerikkalainen hirttolava oli huonoudessaan julma teloitusväline

Historia

Huomenna perjantaina tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta Nürnbergin pääoikeudenkäynnissä langetettujen kuolemantuomioiden täytäntöönpanosta.

Tuomitut olivat natsi-Saksan poliittisia ja sotilasjohtajia. Heidän syntitaakkanaan oli sotasyyllisyyttä, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Se päättyi Euroopassa Saksan ehdottomaan antautumiseen toukokuussa 1945. Sodan aikana Saksa syyllistyi jos jonkinlaisiin rikoksiin, tunnetuimpana tietenkin kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurha.

Viattomia eivät toki olleet muutkaan, ja Nürnbergin oikeudenkäyntejä onkin kritisoitu siitä, että siellä voittajat tuomitsivat voitettuja. Tämän toteaminen ei tietenkään tee natsijohtajien rikoksia sen lievemmiksi.

Natsijohtajia varten räätälöitiin neljä syytekohtaa.

Ensimmäinen syytekohta oli osallistuminen salaliittoon tai yhteiseen suunnitelmaan rauhaa vastaan suuntautuvan rikoksen tekemiseksi

Toisen otsikko oli Tietyistä sotarikoksista rauhaa vastaan sekä hyökkäyssodan suunnitteleminen ja toteuttaminen.

Kahdessa ensimmäisessä kohdassa oli käytännössä kyse syyllisyydestä sotaan.

Kolmas syytekohta olivat sotarikokset.

Neljäntenä oli humanitaarinen osio eli rikokset ihmisyyttä vastaan.

Kolmoskohdassa käsiteltiin rikoksia, jotka liittyivät sodankäyntiin. Esimerkiksi sotavankien teloittaminen oli sotarikos. Rikokset ihmisyyttä vastaan pitivät sisällään muun muassa kansanmurhan toteuttamisen.

Tarkemmin Suomenmaa kertoi oikeudenkäynneistä, niiden juridiikasta ja tuomioista artikkelissaan tiistaina.

Osa liittoutuneista niin idästä kuin lännestäkin olisi halunnut ampua vangitut natsijohtajat suoralta kädeltä. Oikeudenkäynnin kannattajat kuitenkin voittivat.

Lokakuun 16. päivänä muutamaa viikkoa aiemmin tuomionsa kuulleet tuomitut marssitettiin hirttolavan eteen.

Kaksi kuolemaantuomituista oli kuitenkin joukosta poissa.

Kansallissosialistisen puolueen puoluesihteeri ja Saksan johtajan Adolf Hitlerin yksityissihteeri Martin Bormann oli kadonnut toukokuussa 1945, ja tuomittu kuolemaan poissaolevana. Hänet oli tuomittu syyllisenä kolmanteen ja neljänteen syytekohtaan.

Kului vuosikymmeniä. Aina välillä havaintoja Bormannista raportoitiin eri puolilta Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Bormann oli pitkään korkea-arvoisin kadoksissa ollut natsi, ja siksi monenlaisen spekulaation ja teorian kohde. Myös populaarikulttuurissa Bormann vilahteli usein. Vaikkapa Suomessakin suositun Maanalainen armeija -televisiosarjan (1977–1979) jatko-osa Kessler (1981), jonka päähenkilönä oli piileskelevä entinen SS-upseeri, viittasi usein Bormanniin, ja kuinka puoluesihteeriin oltiin oltu yhteydessä.

Todellisuudessa Bormann oli melkein täysin varmasti saanut surmansa Berliinin taistelun aikana pian paettuaan Hitlerin bunkkerista. 1970-luvulla Berliinistä löytynyt luuranko todistettiin DNA-testillä Bormannille kuuluvaksi vuonna 1998.

Bormann käytti suurta valtaa hyödyntäen suoraa yhteyttään Hitleriin. Juuri Bormannin päätettävissä oli, miten mikin asia Führerille esitetään.

Itse Hitler samoin kuin SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler ja propagandaministeri Joseph Goebbelskin olivat riistäneet omat henkensä maailmansodan loppumetreillä. Jos he olisivat olleet Nürnbergin oikeudenkäynneissä vastaamassa teoistaan, olisivat he luultavimmin olleet varmimmat kuolemaan tuomittavat.

Korkea-arvoisin Nürnbergissä tuomituista natsi-Saksan johtajista oli valtakunnanmarsalkka Hermann Göring. Göringin katsottiin syyllistyneen jokaiseen syytekohtaan, ja hän sai kuolemantuomion.

Göring oli hierarkiassa valtakunnan kakkosmies. Ensimmäisen maailmansodan hävittäjä-ässä löysi natsipuolueen melko varhain ja oli mukana muun muassa vuoden 1923 oluttupavallankaappausyrityksessä, jolloin sai luodista jalkaansa.

Göringin kipuja lievitettiin tuon jälkeen morfiinilla. Hän jäi tämän myötä koukkuun kyseiseen aineeseen, ja morfiiniriippuvuuden katsotaan osaltaan vaikuttaneen normaalisti erittäin älykkään Göringin tekemiin tyhmiin ratkaisuihin Saksan ilmavoimien komentajana.

Göring pakeni hirttoköyttä tekemällä itsemurhan sellissään päivää ennen hirttotuomioiden täytäntöönpanoa. Edelleenkään ei ole täysin varmaa, miten Göring oli saanut selliinsä syanidikapselin, jolla hän sai lähteä oman kätensä kautta. Yhdysvaltalainen entinen vartiosotilas tunnusti vuonna 2005 kuljettaneensa kapselin selliin, mutta kaikki eivät pidä hänen kertomustaan täysin uskottavana.

Loput kymmenen kuolemaantuomittua kohtasivat pyövelinsä yön ja aamun varhaisina tunteina 16. lokakuuta 1946.

Kaikkiin kohtiin oli todettu syylliseksi Göringin tapaan myös natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop. Hänet muistetaan parhaimmin Molotov–Ribbentrop -sopimuksesta, joka jakoi itäisen Euroopan Suomi mukaan lukien etupiireihin.

Erityisesti valtakunnan ykkösdiplomaatin nähtiin vaikuttaneen sodasta sopimiseen liittolaisten kanssa. Hänellä oli tärkeä rooli Tsekkoslovakian sudeettialueiden liittämisessä Saksaan, sopimusten tekemisessä Japanin kanssa sekä juutalaisten luovuttamisessa liittolaisten alueilta Saksaan. Hän oli kuitenkin pääosin syrjässä natsien sisäpiiristä sotavuosien aikana.

Joachim von Ribbentrop oli ensimmäinen tuomittu, joka hirtettiin.

Kaikkiin kohtiin syyllisiä olivat myös sotilasjohtajat Wilhelm Keitel ja Alfred Jodl.

Sotamarsalkka Keitel oli Hitlerin uskollisimpia upseereita Saksan armeijassa. Hän sai jopa pilkkanimen ”LaKeitel”, mikä tarkoittaa lakeijaa. Keitel oli keskeisiä sotilasoperaatioiden suunnittelijoita, ja innokkaasti natsien elintila-aatteen (Lebensraum) takana.

Kenraalieversti Jodl oli Keitelin sijainen ja Saksan maavoimien operaatiopäällikkö. Erityisen raskauttava todiste häntä vastaan oli se, että hän suostui noudattamaan Hitlerin kommandokäskyä.

Käskyssä Hitler määräsi kaikki ilman sotilaspukua tavatut vakoojat ja vihollissotilaat teloitettavaksi, vaikka nämä antautuisivat itse.

Sekä sotamarsalkka että kenraalieversti hirtettiin.

Saksalainen tuomioistuin kumosi Jodlin kuolemantuomion vuonna 1953 julistaen hänet syyttömäksi rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Tuolloin Jodlin takavarikoitu omaisuus päätettiin palauttaa tämän leskelle.

Kaikkiin kohtiin syyllisiksi todettiin myös von Ribbentropin edeltäjä ulkoministerinä, myöhempi Böömin ja määrin kenraalikuvernööri Konstantin von Neurath ja rotuteorian luonut päätoimittaja ja aluejohtaja Alfred Rosenberg.

Näistä von Neurath selvisi 15 vuoden vankeustuomiolla, mutta Rosenberg tuomittiin kuolemaan.

Alfred Rosenberg oli Virossa syntynyt baltiansaksalainen arkkitehti, joka oli opiskellut muun muassa Moskovassa Venäjällä. Hän vastusti kiivaasti bolsevikkeja, jotka toteuttivat kommunistisen vallankumouksen vuonna 1917 ja loivat sittemmin sosialistisen Neuvostoliiton.

Rosenberg pyrki ensin Britanniaan, mutta ei päässyt sinne Venäjän kansalaisena. Hän päätyi Saksaan, jossa tutustui okkultistiseen Thule-seuraan ja lopulta Hitleriin.

Rosenbergista tuli nopeasti kansallissosialistien johtava ideologi. Hän yhdisteli rotuteorioihinsa mystiikkaa, loi Lebensraumin käsitteen ja hahmotteli juutalaisten vainoa. Rosenberg toimi myös kansallissosialistien pää-äänenkannattaja Völkischer Beobachterin päätoimittajana.

Sodan aikana puoluefilosofista tehtiin valloitettujen itäalueiden valtakunnankomissaari. Tuolla hän sai toteuttaa ajatuksiaan laajennetun elintilan hyödyntämisestä.

Rosenberg tapasi kohtalonsa hirsipuussa kohtalotoveriensa tapaan. Mainittakoon mielenkiintoisena sattumana vielä, että Rosenberg oli syntynyt täsmälleen samana päivänä kuin Hermann Göring, 12. tammikuuta 1893.

Gestapo, SD ja RSHA ovat pahamaineisia organisaatioiden nimiä, mutta salaisista poliisivoimista tuomittiin kuolemaan vain yksi korkean tason johtaja.

Ernst Kaltenbrunner oli ainoa sodasta selvinnyt sellainen. SS:n Himmler oli jo kuollut, ja Gestapon Heinrich Müllerinkin kuolemasta oli melko vahvat todisteet. Reinhard Heydrich oli salamurhattu Prahassa jo vuonna 1942.

Kaltenbrunnerista oli tullut valtakunnan pääturvallisuusvirasto RSHA:n (Reichssicherheitshauptamt) johtaja Heydrichin kuoleman jälkeen. Itävaltalaistaustainen Kaltenbrunner oli johtanut Itävallan SS-joukkoja ennen maan liittämistä Saksaan eli Anschlussia. Kaltenbrunner oli tärkeässä roolissa myös Anschlussissa.

RSHA:n johtajana SS-kenraalia pelkäsivät jopa toiset natsijohtajat, kuten esimies Himmler. Pelkoa herätti jo hänen yli kaksimetrinen, luihu olemuksensa.

RSHA vastasi kaikkien turvallisuusviranomaisten, mukaan lukien salaisen poliisin Gestapon ja tiedustelupalvelu SD:n (Sicherheitsdienst) johtamisesta. RSHA:n alaisuudessa oli ”valtakunnan vihollisten” jäljittäminen ja vastarinnan tukahduttaminen alueilla, joita natsit hallitsivat.

Kaltenbrunner hirtettiin syyllisenä kolmanteen ja neljänteen syytekohtaan.

Toinen itävaltalaistaustainen 16. lokakuuta 1946 teloitettu natsijohtaja oli Arthur Seyss-Inquart.

Myös Seyss-Inquartilla oli ollut suuri rooli Anschlussissa. Hänet tunnettiin eritoten julmana Alankomaiden miehityskomissaarina vuosina 1940–1945. Tätä ennen hänellä oli lyhyet pestit valloitetun Puolan eteläosien aluejohtajana sekä Itävallan liittokanslerina. Muutaman päivän ajan maailmansodan lopulla Seyss-Inquart ehti olla myös Saksan ulkoministeri.

Arthur Seyss-Inquart katsottiin syylliseksi syytekohtiin numero kaksi, kolme ja neljä.

Puolassa vaikutti myös maan miehityshallinnon kenraalikuvernööriksi nostettu Hans Frank. Juristi Frank toimi varhaisina vuosina Hitlerin lainopillisena neuvonantajana, ja hänet on nähty myöhemmissäkin vaiheissa puolueen pääjuristina.

Puolan miehityshallinto oli julma, mikä oli suoraan Frankin vastuulla. Juutalaisten kohtelu Puolassa oli häikäilemätöntä. Muille puolalaisille Frank tosin soi yllättävän paljon vapauksia.

Frankin syntitaakkaa lievensi hieman se, että hän oli osoittanut kritiikkiä natsien kotimaan laittomuuksille.

Frank osoitti katumusta ja myönsi syyllisyytensä. Hän oli kertomansa mukaan halunnut ”vain pitää työnsä”, ja suostui siksi ylempien vaatimuksiin virassaan.

Frankin onnistui voittaa tuomariston sympatioita puolelleen, mutta loppujen lopuksi hän ei voinut välttää vastuutaan. Hans Frankin kuolemantuomio oli kuitenkin se, jonka suhteen tuomitsijat tunsivat suurinta epävarmuutta.

Frank hirtettiin syyllisenä kolmanteen ja neljänteen syytekohtaan.

Hirttolavalle Nürnbergin vankilan liikuntasalissa 16. lokakuuta 1946 joutuivat myös Wilhelm Frick, Fritz Sauckel ja Julius Streicher.

Frick oli toiminut Saksan sisäministerinä vuosina 1933–1943 ja tämän jälkeen Böömin ja Määrin valtakunnanprotektorina. Ministerinä hän oli ollut järjestämässä Saksan poliisivoimia. Frick todettiin syylliseksi kohtiin kaksi, kolme ja neljä.

Sauckel hirtettiin siitä, mistä Albert Speer sai vain vankeustuomion. Työvoiman hankinnan täysivaltaisena päällikkönä 1942–1945 hän pakkovärväsi häikäilemättömästi miljoonia ihmisiä valloitetuilta alueilta raskaaseen ruumiilliseen työhön. Sauckel katsottiin syylliseksi kolmanteen ja neljänteen syytekohtaan.

Ehkä omituisin nimi pääsyytettyjen joukossa oli Julius Streicher. Streicher oli keskikastin natsijohtaja, joka oli sodan alussa syrjäytetty tehtävistään, sillä häntä pidettiin henkisesti epävakaana.

Streicher sai kuolemantuomion syyllisenä neloskohtaan eli rikoksiin ihmisyyttä vastaan yhdestä syystä, juutalaisvihan levittämisestä. Hänen Der Stürmer -lehtensä oli ollut vaikutusvaltainen valheiden ja rotuvihan levittäjä.

Suomenmaa kertoi Der Stürmeristä ja Streicherista tarkemmin artikkelissaan elokuussa.

Teloitukset suorittivat ylivääpeli John C. Woods ja sotilaspoliisi Joseph Malta Yhdysvaltojen asevoimista.

Yhdysvaltalaiset suorittivat hirtot vanhalla vakiomitalla. Briteillä olisi ollut käytössään modernimpi tapa, jolla tuomitut olisivat kuolleet heti pudotessaan pidemmän matkan.

Yhdysvaltalainen pudotus oli verrattain lyhyt, ja hirttolavan luukku, jonka läpi tuomitut pudotettiin, oli liian pieni. Monet löivät päänsä aukon reunoihin, ja niskan murtumisen sijaan lyhyt pudotus aiheutti tuskaisen hitaan tukehtumisen useammalle kuolemaantuomitulle.

Ainakin Keitel ja Frick löivät päänsä aukon reunoihin. Keitelin tukehtumisessa kesti 24 minuuttia, ja von Ribbentropkin sai kärsiä 14 minuuttia ennen kuolemaa.

Natsijohtajien ruumiit poltettiin Münchenissä ja tuhat siroteltiin Isar-jokeen.