Keskustan talouspoliittinen vaihtoehto
Keskustan talouspoliittista vaihtoehtoa on työstetty monessa pajassa, mutta onko se vieläkään uskottava ja riittävä? Mielestäni ei ole.
Seuraavan hallituksen on tehtävä 8–11 miljardin säästöt tulevan neljän vuoden aikana, jotta luottoluokituslaitokset eivät nosta valtion velkojen korkoa. Tämä on niin kovaotteista politiikkaa, että leikkausten sijasta voisi pikemminkin pikemminkin puhua kirvestöistä.
Se tulee olemaan hirmuista, kauheaa, pahempaa kuin Ahon hallituksen aikana. Kriisitietoisuutta kun ei ole.
Kaikille valtion menoille on hyvät perustelut. Kukin edunsaaja vartioi omaansa ja esittää nuo perusteet eettisten ryyditysten kera. Nykypolven tyytymättömyys tulee ylittämään sen tiedon, että onnistuttaessa tulevien aikojen nuorilla olisi helpompaa.
Äänestäjien kriisitietoisuus ei ole tilanteen vaatimalla tasolla. Oikeammin sitä ei ole lainkaan. Nykyinen hallitus on tehnyt kaikki helpot säästöt. Jäljellä on enää vain vaikeita ratkaisuja. Silti SDP:ssä haaveillaan jopa työajan lyhentämisestä.
Vaikeat ratkaisut ovat sellaisia, joissa kaikki oikeasti menettävät jotain. Ja niitähän kansan enemmistö vastustaa. Leikkaukset eivät koske väestön vaurainta 20 prosenttia, joka ei tarvitse valtion tukia. Se kokee elävänsä ”omalla rahallaan” ja toivoo enemmänkin vakautta, järjestysvaltaa ja oikeutta rikastua lisää.
Mutta loput 80 prosenttia kansasta tulee menettämään jotain konkreettista. Tavalla tai toisella, kohdassa tai toisessa tämän joukon elintaso tulee laskemaan. Tälle joukolle ei voi luvata, että epäoikeudenmukaisuudet korjataan, tai että seuraavan hallituksen ansiosta rahaa olisi enemmän käytettävissä.
Ainoa, mitä voi luvata on, että seuraava hallitus yrittää olla reilu ja että se perustaa toimensa rehelliseen tilannekuvaan. Jotta näin voisi luvata, pitäisi luoda laskentamenettely, jolla leikkausten kohdentumista vertaillaan etukäteen.
Muutoin käy niin, että lapsiperheet ja ne vähäväkiset, joiden elämä elämä riippuu sosiaalisista tuista, menettävät eniten. Jotta leikkaukset kohdistuisivat suunnilleen samassa suhteessa tasan kaikille, on keskiluokan suostuttava kantamaan suurin elintason alennus.
Jotta keskiluokka suostuisi tähän, on sillä oikeus vaatia kahden ylimmän tulodesiilin suurempaa osallistumista Suomen pelastamiseen. Säästämisen oikeutus palaa aina reiluuden kokemuksiin.
Leikkaukset eivät siis onnistu ilman, että ne selitetään yhteiskuntaetiikan kehyksissä. Onko tähän varauduttu? Tämä kehys pitäisi olla hallitusohjelmassa ilmaistu toiminnan lähtökohta. Hallituspohjasta riippumatta.
* * *
Leikkauspolitiikka ei auta yhtään mitään, ellei maahan synny voimakasta talouskasvua. Ja arvelenpa, että Suomen talouslukko ei hellitä, ennen kuin sota Ukrainassa loppuu. Kun Ukrainassa alkaa jälleenrakennuksen boomi, on Suomen oltava valmiina.
Viron verojärjestelmä luotiin tilanteessa, jossa jossa maassa oli valtava määrä uinuvaa kapasiteettia ja alas painettua yksityistä aloitteellisuutta. Uusi järjestelmä onnistui energisoimaan yhteiskunnan ja käynnistämään pitkät investointiketjut. Psykologisena motiivina oli maan uudelleen voitettu itsenäisyys. Kaikille oli selvää, miten maata rakennettiin.
Irlannin veroratkaisut on usein mainittu Suomelle sopivana esimerkkinä. Tällöin unohtuu, että suhteellisen köyhä Irlanti on hyötynyt Espanjan ohella erityisen paljon EU:sta. Mutta maan menestyksen lopullinen selitys on Amerikan serkuissa.
Näillä kaukaisemmilla sukulaisilla oli rakkautta kotimaahan ja psykologinen motiivi investoida entiseen kotimaahan. Yhteinen kielikin auttoi. Investoinnit ropisivat Irlantiin.
Näitä menestystarinoita ei voi kopioida Suomeen, koska psykologinen lähtökohtamme on eri. Epäilen, että emme halua pärjätä talouskilpailussa. Emme ajattele riittävän pitkälle.
Paljastavin esimerkki psyykkisestä tilastamme on tyyppitapauksena miljonääri, joka haluaa myydä elämäntyönään rakentamansa yrityksen ulkomaiselle kilpailijalleen päästäkseen pelaamaan golfia Portugaliin.
Ruotsissa yrittäjä huolehtii siitä, että yrityksestä kehittyy sukuyritys – tai ainakin myy yrityksen kohtuuehdoin toimivalle johdolle.
En usko, että Suomi selviää tulevasta veroruuveja säätelemällä. Pitäisi pystyä katsomaan koko kotimaista talouden järjestelmää. Tällöin ratkaisevat havainnot löytyvät institutionaalisesta taloustieteestä. Instituutiot nimittäin määrittävät, miten kysyntä ja tarjonta kohtaavat ja onko vaihdannassa transaktiokitkaa.
Tarvitsemme lisää vientiä ja lisää yrittäjiä. Näihin kohtiin olisi institutionaalisen taloustieteen näkökulmalla paljon annettavaa. Viro palkkasi aikoinaan Jeffery Sachsin maan talousreformin neuvonantajaksi.
Voisiko Suomi pyytää jonkun institutionaalisen taloustieteen guruista hallituksen neuvonantajaksi tai selvitysmieheksi? Tämmöisiä ulkomaisia näkemyksiä on aika ajoin tilattu, ja ne ovat olleet hyödyksi.
* * *
On asioita, joilla tilanteesta päästään eteenpäin. Muuan helpoimmista asioista on indeksien jäädyttäminen ja aleneva porrastaminen. Tämä vastaa entisaikaista devalvaatiota, joka käytännössä tarkoitti yleistä palkkojen alentamista.
Toinen – sinänsä käsittämätön seikka – on valtion velkavastuun tarkennus. Kuka ikinä VM:ssä keksikään, että valtion korkotukemat tai takaamat lainat tulee laskea osaksi luottoluokittajien seuraamaa valtion kokonaisvelkaa, teki maalle niin suuren vahingon, ettei käsitäkään.
Kuten Suomenmaassakin on kerrottu, tämä velka on kokoluokaltaan jotain 20 miljardia. Tämä liian pitkälle viety velkavastuun määritelmä on purettava. Se saattaa vaatia EU-instansseissa pärjäämistä. Mutta siihen on ryhdyttävä.
Muutama rakenteellinen reformi voidaan vielä mainita esimerkkeinä oikeanlaisista rakenteellisista muutoksista. Niin sanottujen terveyspuolen KELA-kyytien budjetti tulee siirtää sote-alueiden vastuulle.
Alemman tieverkon hoidossa tule kilpailutusjärjestelmä kokonaan uusia. Välistä vetävät toistakymmentä maanrakennusalan suurfirmaa kannattaa kokonaan sivuuttaa ja antaa asfaltoimattomien teiden hoito suoraan traktorikalustolla teitä yllä pitäville alihankkijoille. Kontrolliksi riittää puhelinnumero, johon tien käyttäjä ilmoittaa huonosti hoidetusta tiestä.
Sisäisen turvallisuuden ja resilienssin merkeissä kannatta maatalouden ottaa tavoitteekseen, että 10 vuodessa se siirtyy käyttämään kokonaan uusiutuvia kotimaisia polttoaineita.
Tämän järjestelmämuutoksen kustannuksia ei saa sysätä viljelijöiden ja metsänomistajien kontolle vaan koko yhteiskunnan tulee vastata niistä – kuten maanpuolustuksenkin osalta.
Mutta viimeksi mainitut kolme esimerkkiä ovat pikkuperunoita sen rinnalla, jos valtion menoista leikataan joka vuosi kaksi miljardia. Leikkaamisen ja yhteisvastuu-etiikan rinnalla tarvitaan ennakkoluulottomia uudistuksia.
Töitä saisi tehdä niin paljon kuin lystää, ja ainakin 70 vuotiaaksi. Vientiyritysten tueksi on mietittävä nykyistä dynaamisempi järjestely. Palkankorotuksissa tarvitaan yhteiskuntasopimus, joka kahdesti on epäonnistunut.
Talouden kasvuprosentti riippuu ulkomaisista suhdanteista eikä niihin voi mikään hallitus vaikuttaa. Onneakin tarvitaan. EU:n sisällä Suomen tulee olla aktiivinen viimeisten kilpailuesteiden purkaja.