Historia | Kahlittu Kitinen, kapinallinen Ounasjoki – kamppailu pohjoisen vesivoimasta oli suurdraamaa, joka jätti syvät arvet

Vesivoima

Suomen mahtavin jokijärjestelmä, 550 kilometrin pituinen Kemijoki, on jo vuosikymmenien ajan toiminut kansakunnan teollistumisen moottorina ja energiantuotannon valtasuonena.

Joen menneisyys on samalla kertomus myös armottomasta valtataistelusta. Siinä vastakkain olivat teollistuvan Suomen kyltymätön energiantarve, pohjoisen ihmisten perinteinen elämänmuoto ja korvaamattomat luontoarvot.

Historiaan jääneessä draamassa jokijättiläisen kaksi merkittävintä sivuhaaraa, Kitinen ja Ounasjoki, edustavat kahta täysin erilaista kohtaloa: toisesta tuli tehokkaasti kahlittu ja betoniin valettu koneisto, toisesta taas pitkän ja repivän taistelun myötä vapaaksi jäänyt luonnonmonumentti.

Kitisen valjastaminen oli pohjoisella siirtomaapolitiikalla höystetty operatiivinen ja strateginen peli. Panoksina olivat kokonaiset kyläyhteisöt, pohjoinen työllisyys ja valtakunnan energiapoliittinen kokonaisuus.

Kitisen kohtalo alkoi hahmottua suunnittelupöydillä jo vuonna 1954, kun Kemijoki Oy perustettiin Pohjois-Suomen vesivoiman valjastamiseksi valtakunnan käyttöön. Yhtiön toimintatapa oli usein määrätietoinen ja suoraviivainen, jopa häikäilemätön.

Kitisen rakentamista ei nähty pelkästään yksittäisenä hankkeena. Kemijoki Oy:n strategiana oli sitoa pohjoisen isot vesivoimahankkeet, suurjokien valjastaminen ja Vuotoksen jättiallas, tiukasti toisiinsa. Pelkästään Kitisen uomaan kaavailtiin kahdeksan voimalaitoksen ketjua. Ounasjokea varten oli vielä suuremmat suunnitelmat.

Jokiyhtiön taustalla vaikutti vaikutusvaltainen verkosto Suomen talouselämän ja politiikan raskassarjalaisia, joiden siteet yltivät valtakunnan korkeimmalle huipulle asti.

Yhtiön pitkäaikainen toimitusjohtaja, vuorineuvos Veikko Axelson tuli tunnetuksi vahvana ja määrätietoisena vesivoiman puolestapuhujana, kun taas maalaisliitolla, myöhemmällä keskustapuolueella, oli vankka ote Lapin kunnista. Tämä antoi yhtiölle poliittisen selkänojan käyttää alueellista työttömyyttä ja työllistämislupauksia neuvotteluvalttina.

Myös metsä- ja metalliteollisuudella oli suuri intressi hankkeissa, sillä ne vaativat halpaa ja varmaa sähköä jatkuvan kasvunsa tueksi. Kulissien takaisena vaikuttajana toimi presidentti Urho Kekkonen, joka tuki vesivoiman roolia osana Pohjois-Suomen kehittämistä ja hyvinvointivaltion rakentamista.

Kitistä käytettiin myös osana laajempaa neuvotteluasetelmaa. Kun Ounasjoen rakentaminen alkoi kohdata yhä voimakkaampaa vastatuulta, Kemijoki Oy ilmoitti, että se voisi keskeyttää Kitisen työt taloudellisiin laskelmiin vedoten.

Yhtiö korosti, ettei Kitisen rakentaminen olisi välttämättä kannattavaa ilman Vuotoksen säännöstelyallasta tai Ounasjoen porrastamista. Tätä on pidetty kiristyksenä, jolla pyrittiin vaikuttamaan paikalliseen mielipiteeseen työllisyyskortilla pelaamalla.

Dramaattisimmat ympäristömuutokset saivat alkunsa joen yläjuoksulta 1960-luvulla, kun Sompion erämaissa aloitettiin kahden jättimäisen säännöstelyaltaan rakentaminen sähköntuotannon tasaisuuden varmistamiseksi.

Lokan allas valmistui vuonna 1967 ja Porttipahdan allas vuonna 1970. Ne muodostivat yhdessä Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen laajan tekojärvialueen, joka peitti alleen yli 60 000 hehtaaria maata. Euroopan suurimmasta suosta, Sompion mahtavasta Posoaavasta, tuli suomalaisen luonnon ”kadonnut Atlantis”.

Vaikka yhtiön retoriikassa alueet kuvattiin usein hyödyttöminä ja joutomaina, paikallisille asukkaille muutokset olivat peruuttamattomia ja tuhoisia. Lokan altaan alle hukkui kymmeniä maatiloja ja historiallisia Sompion kyliä, ja Porttipahdan tieltä lunastettiin lukuisia talouksia.

Ihmisten elinpiiri mureni, koulut hiljenivät asukkaiden paetessa ja poronhoidon perinteiset laidunmaat jäivät lopullisesti veden alle ilman mahdollisuutta siirtää elinkeinoa muualle tiukkojen paliskuntarajojen vuoksi.

Kemijoki Oy harrasti myös niin sanottua ennakoivaa raivausta, jossa arvopuut parturoitiin alueilta jo ennen lopullisia lupapäätöksiä, mikä konkretisoi muutosten väistämättömyyden paikallisille.

Yksi Kitisen rakentamishistorian erikoisimmista ja symbolisimmista luvuista liittyy Porttipahdan voimalaitokseen, joka valmistui rakennuksena jo vuonna 1970, mutta jonka ensimmäinen turbiini saatiin käyntiin vasta yksitoista vuotta myöhemmin.

Voimalaitoksen käyttöönoton viivästyminen liittyi osin vesitaloudellisiin tekijöihin, mutta sekin on nähty kiristyksenä, jolla pyrittiin vauhdittamaan vesivoimahankkeita muualla Lapissa.

Lopulta 1970-luvun lopun huutava työttömyyspaine ja energiakriisin jälkimainingit mursivat poliittisen vastustuksen, ja hallitus teki vuonna 1978 periaatepäätöksen Kitisen täysimittaisesta rakentamisesta.

Kitisen varsinainen porrastaminen alkoi Vajukosken voimalaitoksesta, jonka altaan täyttö nosti vedenpintaa dramaattiset 13 metriä vuonna 1984. Rakentaminen jatkui tämän jälkeen katkeamattomana ketjuna: Kurittukoski, Kokkosniva, Kurkiaska, Matarakoski ja lopulta Kelukoski vuonna 2001.

Kaikki eivät kuitenkaan taipuneet sähköyhtiön ja valtiovallan paineessa. 1970-luvulla syntyneestä Ounasjoki-liikkeestä tuli yksi Suomen historian merkittävimmistä kansanliikkeistä, joka yhdisti paikalliset asukkaat, nuoret ympäristöaktivistit ja akateemiset asiantuntijat.

Liike onnistui siirtämään julkisen keskustelun painopisteen pois pelkistä megawateista ja talouskasvusta kohti kulttuuriperinnön, luonnon monimuotoisuuden ja vapaan virran arvoja.

Ounasjoki-liikkeen selkärangan muodostivat jokivarren asukkaat, jotka kieltäytyivät myymästä maitaan ja vaativat oikeutta kotiseutuunsa. Heidän rinnallaan toimivat tutkijat toivat esiin Ounasjoen merkityksen yhtenä harvoista suurista valjastamattomista vesistöistä.

Ounasjoen pelastamisessa kunnostautui erityisesti kolme lappilaista poliitikkoa: keskustapuolueen tulokaskansanedustaja Hannele Pokka (s. 1952), SKDL:n Esko-Juhani Tennilä (1947-2024) ja Kalevi Sorsan III hallituksessa sisäministerinä toiminut keskustapuolueen Mikko Jokela (1928-2007).

Keskustapuolueen uutta ympäristöajattelua edustanut Pokka oli kierrellyt jokivarsilla 1970-luvulla Lapin maataloustuottajien liiton lainopillisena asiamiehenä ja nähnyt omin silmin, mitä vesivoimarakentaminen tarkoitti paikallisille ihmisille.

Lunastusriidoissa Pokka oli edustanut maanomistajia ja viljelijöitä Kemijoki Oy:tä vastaan. Samalla hän oli nähnyt jokiyhtiön kovat otteet ja sen, kuinka pientä ihmistä kohdeltiin valtionyhtiön ja suuren teollisuuspolitiikan rattaissa.

Pokka tiesi, miten Kemijoki Oy toimi, ja hän osasi lukea yhtiön suunnitelmia ”rivien välistä”. Juristina hän myös tiesi, miten säädöksiä voitiin käyttää suojelun eduksi.

Tennilä oli puolestaan tulipunainen, Lapin miehille töitä vaatinut vasemmistolainen. Ounasjoen kohdalla hän teki kuitenkin historiallisen loikan. Tennilä ymmärsi, että Ounasjoki oli paikallisille asukkaille niin pyhä ja tärkeä, ettei sen tuhoamista voitu perustella tilapäisillä työpaikoilla.

Tennilän ratkaisu oli kova isku Kemijoki Oy:lle, sillä yhtiö oli tottunut siihen, että vasemmisto tukee suuria rakennushankkeita työllisyyden nimissä.

Pokan ja Tennilän liittoutuminen oli Kemijoki Oy:lle myrkkyä. Kun maakunnan kaksi suurinta ääniharavaa yli puoluerajojen vastustivat jokeen koskemista, hankkeen läpivieminen kävi poliittisesti mahdottomaksi.

Mikko Jokela joutui Ounasjoki-kysymyksessä todella kovan paikan eteen, mutta onnistui sillarakentajana perinteisen keskustan ja uuden suojeluajattelun välillä. Hänen asettumisensa ministerinä suojelun taakse antoi muille keskustalaisille ”luvan” taipua rauhoittamisen kannalle ilman pettureiksi leimautumista.

Vuoden 1983 kesäkuussa eduskunta hyväksyi lain lopullisesti äänin 139-45. Lakia vastusti kokoomus ja kaksi keskustapuolueen ja kaksi RKP:n edustajaa. Ounasjoen erillislaki oli alkusoittoa vuonna 1987 säädetylle koskiensuojelulaille, joka asetti tiukat rajat sille, kuinka pitkälle suomalaista luontoa voidaan teollisuuden nimissä muokata.

Myös Kitisen varrella käytiin paikallisia taisteluita. Historiallinen, Lapin sodassa polttamatta jäänyt Suvannon kylä nousi vastarintaan 1980-luvulla ja onnistui pelastumaan patoaltaiden alta, kun yhtiö joutui muokkaamaan suojarakenteitaan paikallisen paineen vuoksi.

Myös alun perin suunniteltu Sattasen voimalaitos jäi lopulta rakentamatta poliittisen vastustuksen ja muuttuneiden talouslaskelmien vuoksi, mikä oli harvinainen puolustusvoitto jo valmiiksi kahlitun joen varrella.

Kun Kemijoen lohikanta tuhoutui alajuoksun patoamisen seurauksena 1940-luvun lopulla, sivuhaarojen suojelulta putosi tärkeä ekologinen peruste. Ounasjoen kohdalla onnistuttiin silti pelastamaan se, mitä pelastettavissa oli.

Kitinen on nykyisin yksi Suomen tehokkaimmin hyödynnetyistä vesistöistä, jonka vesistöjärjestelyt ovat ulottuneet syvälle sivujokiin asti. Luirojoen virtaaman ohjaaminen Vuotson kanavan kautta Kitiseen vähensi merkittävästi veden määrää alkuperäisessä uomassa ja muutti sen ekologisia olosuhteita.

Vesivoiman rakentamisen suuri aikakausi on Suomessa tullut tiensä päähän. Vielä Juha Sipilän (kesk.) hallituksen kaudella 2015–2019 voimayhtiöt yrittivät elvytellä Kemihaaran Vuotoksen ja Iijoen Kollajan allashankkeita vedoten tuulivoiman vaatimaan säätövoimaan ja tulvasuojeluun, mutta poliittinen ja juridinen ympäristö oli jo muuttunut pysyvästi.

Nykyisin painopiste on siirtynyt olemassa olevien koneistojen tehonnostoihin, turbiinien modernisointiin ja ympäristövelvoitteiden, kuten kalateiden, täyttämiseen, jotta vesirakentamisen aiheuttamia valtavia ekologisia vaurioita voitaisiin edes osittain hyvittää.

Kemijoen ja sen sivujokien valjastaminen oli kiistatta tarpeellinen, jopa välttämätön osa Suomen jälleenrakennusta ja vaurastumista. Se tehtiin kuitenkin hinnalla, joka oli pohjoiselle luonnolle ja Lapin asukkaille erittäin kova. Käyty taistelu ja sen jättämät arvet ovat edelleen osa Lapin sielunmaisemaa.