Neuvostoliitto syntyi sata vuotta sitten – keisarinvalta, sota ja riistokapitalismi johtivat uuteen järjestelmään, joka ei yltänyt ihanteidensa tasolle
Sun mahtis on säilyvä aikojen taa, lauletaan Neuvostoliiton hymnissä. Valtiota ei enää ole, mutta vaikutukset kantavat ehkä sinne aikojen taa.
Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton eli Neuvostoliiton perustamisesta tulee tänään 30. joulukuuta kuluneeksi tasan sata vuotta. Matkaan mahtui sekä voittoja että vaikeuksia ja lopulta romahdus.
Viimeisiä metrejään lukuunottamatta valtio oli yksipuoluejärjestelmä. Neuvostoliiton kommunistinen puolue ulotti otteensa kaikkialle yhteiskunnassa ja huolehti siitä, että viralliselle ideologialle marxismi-leninismille pysyttiin uskollisina.
Neuvostoliiton tarina alkaa 1910-luvulta. Virallinen perustaminen tapahtui kuitenkin vasta Venäjän sisällissodan jälkeen vuonna 1922.
Neuvostoliiton tarinaa ei voi erottaa toisaalta kansainvälisen kommunismin toisaalta tsaarien Venäjän historiasta. Venäjä syntyi 1400-luvun lopulla, kommunismi 1800-luvun puolivälissä.
Vuosisatainen tsaarimonarkia ja pajariaateli olivat 1800-luvulla valaneet valtansa betoniin. Valtiolla ei ollut kansalaisia vaan alamaisia.
1800-luvun lopulla järjestelmänvastaiset liikkeet kuitenkin vahvistuivat ja nousivat suorastaan vakavaksi ongelmaksi vallanpitäjien kannalta. Anarkistit jopa murhasivat keisari Aleksanteri II:n vuonna 1881.
Piilevä vastarinta nousi voimansa tuntoon vuonna 1905. Tappiollinen sota Japania vastaan sekä aiemmat lakot ja verisesti tukahdutettu mielenosoitus johtivat yhä laajempiin levottomuuksiin. Suomen suuriruhtinaskuntaankin liikehdintä eteni ja täällä vaihe tunnetaan vuoden 1905 suurlakkona.
Vallanpitäjät saivat tilanteen laukeamaan lupaamalla lisää vapauksia ja oikeuksia. Absoluuttisesta monarkiasta tuli rajoitettu ja perustuslaillinen.
Ratkaiseva käänne oli kuitenkin ensimmäinen maailmansota 1914–1918. Sen kääntyminen tappiolliseksi kaikkien muiden rasitusten rinnalla nosti oppositiovoimat uudelleen ratkaisijan pelipaikalle.
Kommunismi aatteena kehittyi alustalta, jolle tilaa olivat raivanneet radikaalit tasavaltalaiset 1700-luvun lopun liikkeet, etenkin Ranskan vallankumouksen esimerkki. Kansa oli noussut valtaeliittiä vastaan ja voittanut.
Tämän lisäksi 1800-luvun taloudelliset olot olivat syy kommunismin syntyyn.
Saksalainen (preussilainen) filosofian tohtori Karl Marx (1818–1883) oli hyvin perillä aikansa talousjärjestelmästä. Teollistuminen ja siirtomaista hankitut raaka-aineet tuottivat uutta aineellista hyvinvointia, mutta hyvinvointi ei jakautunut tasaisesti.
Teollistumisen sivutuotteena kaupungistuminen korosti epätasa-arvoa. Kun maaseudulla luonnon läheisyys oli melkein aina tarkoittanut sitä, että jos jostain oli pulaa, sen sai läheltä joko pienemmällä tai suuremmalla vaivalla, kaupunkeihin pakkautuneet tehdastyöläiset joutuivat elämään ahtaasti ja yhä vähemmän omilla ehdoillaan. Lika, taudit ja puute olivat arkipäivää.
Kapitalismilla siis oli osansa vastavoiman eli kommunismin synnyssä. Tämä on tärkeä osa myös Marxin teoriaa. Teesi eli lähtökohta luo vastakohdan eli antiteesin. Seurauksena on synteesi, lopputulos.
Kapitalismi kumottaisiin sosialistisella vallankumouksella ja yhteiskunnasta kehitettäisiin kommunistinen.
Työväenluokan piti siis itse vallankumouksella ottaa tuotantovälineet haltuunsa. Kommunismissa jokainen tekisi kykyjensä ja saisi tarpeidensa mukaan. Tuotantovälineet omistettaisiin yhteisesti, eikä niiden tuottama hyvinvointi olisi vain harvojen hallussa.
Vallankumousjohtaja Vladimir Iljits Uljanov eli Lenin näki tilaisuuden tulleen viimeistään vuoden 1917 tienoilla Marxin kaavailemien ihanteiden toteuttamiseen.
Leninin ajattelu vei marxismia kuitenkin pidemmälle, ja tavallaan tuhosi marxismin idealismin. Lenin vei ehkä tahtomattaan aatetta elitistiseen suuntaan. Vallankumous ei hänen mielestään voisi toimia pelkästään kansan suurten rivien heräämisellä, vaan tarvittiin esitaistelijat, kaaderi.
Myöhemmin Neuvostoliitto käytti kaaderi-ajattelua puolueen yksinvallan perustelemiseen. Ajatus oli toiminut jo silloin, kun kommunistiset vallankumoukselliset olivat maan alla. He olivat esitaistelijoita, jotka tunsivat aatteen. Puolue piti oppia hallussaan, omisti sen, ja puolueella oli velvollisuus iskostaa aate kansaan ja valvoa oikean ajattelun noudattamista.
Kaaderit saivat houkuteltua kansan kaduille vuoden 1917 aikana. Helmikuun vallankumous syrjäytti tsaarin ja lokakuun vallankumous Aleksander Kerenskin (1881–1970) johtaman väliaikaisen hallituksen. Kerenskin kaltaiset maltillisemmat sosialistivallankumoukselliset sekä perustuslailliset demokraatit syrjäytettiin hallituksesta ja kommunistit ottivat vallan. Kerenski pääsi pakenemaan eikä enää koskaan palannut Venäjälle.
Syy vuoden 1917 tapahtumille oli epäonninen ensimmäinen maailmansota. Kuten esimerkiksi suomalainen konkaridiplomaatti Max Jakobson (1923–2013) huomauttaa teoksessaan (1999), Venäjä ei ollut niin teollistunut, että maassa olisi ollut massiivista työväenluokkaa aloittamaan vallankumousta. Laajalle levittäytyneellä maalaisväestöllä edellytyksiä ei olisi missään nimessä ollut.
Venäjän kommunistijohtajien tavoite olikin toimia vallankumouksen esimerkkinä, ja laajentaa se erityisesti Keski-Euroopan teollisuusvaltoihin, ensi sijassa Saksaan.
Ensimmäinen maailmansota sujui Venäjän kannalta huonosti viimeistään vuoden 1917 lopulta alkaen huolimatta aiemmasta menestyksestä. Elintarvikepula kuritti myös kotirintamaa ja pääkaupunki Pietarissa syttyi levottomuuksia, joihin reserviläiset ja kotirintamalla palvelleet sotajoukotkin laajalti liittyivät.
Kerenskin hyökkäys kesällä 1917 epäonnistui ja saksalaiset pääsivät etenemään. Intoa jatkaa itärintaman sotaa ei kuitenkaan ollut kummallakaan osapuolella, ja Leninin bolsevikkien otettua vallan Neuvosto-Venäjä teki rauhan Saksan kanssa. Venäjällä saatettiin käydä nyt sisällissotaa ja Saksa sai keskittyä länsirintamaansa.
Venäjän sisällissota päättyi tsaarinvaltaa kannattaneen valkoisen puolen tappioon ja puna-armeijan voiton myötä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) johdolla perustettiin Neuvosto-Venäjän ja muiden neuvostotasavaltojen (Ukraina, Valko-Venäjä, Transkaukasia) liittovaltio Neuvostoliitto vuoden 1922 lopulla.
Alku oli kankea. Ruoasta oli usein pulaa, ja kommunistiseksi pyrkivä sosialistinen valtio joutui sallimaan jonkin verran yksityisyrittäjyyttä etenkin maataloudessa. Teollisuus oli valtion hallinnassa, mutta heikolla tasolla. Sisällissodan jälkeinen puna-armeija oli heikompi kuin tsaarin armeija oli ollut, ja Neuvostoliitto joutui välttämään kaikkia mahdollisia konflikteja. Armeijan varustus oli heikko, sillä teollisuus ei palvellut asetuotantoakaan kunnolla.
Ajoittainen ruokapula johtui osaltaan siitä, että tieteeseen pyrittiin sekoittamaan ideologiaa. Tunnettu on tarina Nikolai Vavilovista (1885–1943) ja Trofim Lysenkosta (1898–1976).
Vavilov tunnetaan nykyään kasvien geenitutkimuksen uranuurtajana. Hänen neroutensa oli laajalti tunnustettua ympäri maailman, mutta tausta kauppiasperheen lapsena ei sopinut Neuvostoliiton ja Leninin jälkeen johtajaksi nousseen Josif Stalinin ideologiaan.
1930-luvulla Vavilov joutui epäsuosioon, eikä hänen neuvojaan enää kuunneltu. Lysenko sen sijaan oli lähtöisin köyhistä oloista ja sopi esimerkiksi neuvostoliittolaisesta talonpoikaisnerosta.
Lysenkolaisuus osoittautui katastrofiksi. Lysenko hyökkäsi perinnöllisyystiedettä vastaan ja opetti, että periytyviä ominaisuuksia ovat organismin elämän aikana hankitut ominaisuudet. Nykyään tämä tiedetään hölynpölyksi, ja tiedettiin oikeastaan jo silloin. Lysenko vain oli Stalinin suosiossa, eikä neuvostojohtajaa haitannut, että Lysenkon kokeilut epäonnistuivat ja aiheuttivat nälänhätää. Vasta useampi vuosi Stalinin kuoleman jälkeen neuvostojärjestelmä hylkäsi Lysenkon opit.
Vavilov kuoli vankeudessa toisen maailmansodan aikana. Lysenko eli vanhuusvuotensa unohdettuna hylkiönä, kun hänen arvostelunsa sallittiin 1964.
Keskusjohtoinen määräysvalta tuotti osaltaan huonoa maanviljelyä huonon tieteen kera. Ukrainan nälänhädässä 1932–33 kuoli hurjimman arvion mukaan jopa 14 miljoonaa ihmistä. Jälkikäteen nälänhätää on kutsuttu ukrainalaisten kansanmurhaksi, holodomoriksi.
1930-luvun mittaan Neuvostoliitto onnistui teollistumaan. Samaan aikaan Stalinin ote tiukentui. Johtaja alkoi tulla samalla vainoharhaiseksi kohtalokkain seurauksin.
Pelko salamurhatuksi joutumisesta vei Stalinin harhaisiin tekoihin. Niin kutsutuissa puhdistuksissa Stalin valoi valtansa betoniin murhauttamalla vähänkin epäilyttävät johtohenkilöt. Myös tavallisia ihmisiä likvidoitiin vastavallankumouksellisuuden pelossa. Keskusjohto myös määräsi, että jokaiselta alueelta täytyy löytyä tietty määrä toisinajattelijoita, mikä johti syytteiden keksimiseen.
Moni Neuvostoliittoon asettunut suomalainenkin koki kohtalonsa 30-luvulla. Ulkomaalaistaustaisia kun saatettiin epäillä vieraan vallan agenteiksi.
Toisessa maailmansodassa (1939–1945) puhdistukset kostautuivat heti. Stalin oli omasta syystään menettänyt parhaat upseerinsa, eikä sotiminen onnistunut kuten piti.
Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, käytti puna-armeija ensimmäisen puoli vuotta käytännössä perääntymiseen.
Vastarinta voimistui vuoden lopulta alkaen kun talvi ja pidentyneet huoltoreitit iskivät saksalaisiin. Stalin sai valettua joukkoihinsa uskoa ja johtopaikoille löydettiin pätevät upseerit.
Neuvostoliitto menetti sodassa väestöään enemmän kuin mikään muu maa, yli 23 miljoonaa. Siviiliuhreja oli jonkin verran enemmän kuin kuolleita sotilaita.
Lukuisat voitot viimeistään vuodesta 1943 alkaen osoittivat, että Neuvostoliitto voittaa natsien armeijat. Puna-armeija olisi päässyt Berliiniin nopeamminkin, mutta Stalin otti taktiikakseen itäisen Euroopan varmistamisen oman valtansa piiriin ja valloitti huolellisesti koko Itä-Euroopan ja asetti kommunistihallinnot eri maiden johtoon ennen kuin käänsi katseensa natsien johtaja Adolf Hitlerin hallintokeskusta kohti.
Neuvostoliitto ehtikin Berliiniin ennen länsiliittoutuneita. Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan 30. huhtikuuta 1945. Sotakin päättyi pian.
Maailmansodan jälkeen voittajavaltiot tuomitsivat johtavat natsit sotasyyllisinä ja sotarikoksista. Tähän yhteistyö päättyi.
Alkoi lännen ja idän kiivas kylmä sota. Kommunistinen Neuvostoliitto johti itäblokkia ja kapitalistinen Yhdysvallat länsiblokkia. Kommunistinen Kiina ei aivan päässyt kahden muun suuren maan tasolle kilpailussa vaan joutui ennemmin keskittymään sisäisiin ongelmiinsa. Kiina ja Neuvostoliitto kuitenkin kilpailivat siitä, kumpi todella on kommunistisen vallankumoustaistelun johtaja. Neuvostoliitto oli vahvempi, mutta toisaalta vain Kiinan kommunistijärjestelmä on selvinnyt näihin päiviin asti.
Asevarustelu ja uuden innovaation, ydinaseiden uhka hallitsi aikaa 1940-luvun lopulta 1980-luvun lopulle. Suurvallat taistelivat toisiaan vastaan epäsuorasti kolmansien maiden kautta.
Lopulta Neuvostoliiton keskitetty järjestelmä ei jaksanut eikä talous kestänyt. Yritykset avata yhteiskuntaa ja taloutta vain edistivät järjestelmän kaatumista. Vuoden 1991 viimeisinä päivinä Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti. Moni maa oli itsenäistynyt Neuvostoliitosta jo aiemmin. Virallisesti Neuvostoliiton perilliseksi hyväksyttiin Venäjän federaatio.