Jatkuva maailmanlopun uhka yhdistyi arvovaltakisaan – kylmä sota toi Neuvostoliitolle valtaa, mutta joudutti lopulta sen romahtamista
Me hautaamme teidät, julisti Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov vuonna 1956 länsidiplomaateille.
Rajun kuuloiset sanat eivät tarkoittaneet väkivallan uhkaa, kuten lännessä ensin ymmärrettiin. Retoriikassaan raju Hruštšov tarkoitti korostaa sitä, että idän talousjärjestelmä voittaa läntisen paremmuudellaan. Että markkinatalous ja kapitalismi häviävät sosialistiselle järjestelmälle.
Kylmä sota on ajanjakso, jonka katsotaan kattaneen ainakin vuodet 1947–1989. Määritelmä joustaa alussa vuoteen 1945 ja lopussa vuoteen 1991.
Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat olleet samalla puolella. Yhteinen vihollinen, kansallissosialistinen Saksa, pakotti erilaiset talousjärjestelmät yhteen.
Sodan hävinnyt Saksa jaettiin liittoutuneiden miehitysvyöhykkeisiin ja Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan johdolla tuomittiin myös sotaan syylliset ja sotarikolliset.
Vuoden 1946 lokakuussa natsi-Saksan johdon tuomiot astuivat voimaan. Kuolemantuomion sai 12 natsijohtajaa ja eri pituisia vankeustuomioita 7.
Yhteinen vihollinen oli ikään kuin nyt hoidettu alta pois. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto saattoivat alkaa kisata toisiaan vastaan. Konkreettinen kohtaamispiste säilyi vuoteen 1989 saakka Saksassa, joka jaettiin läntiseen ja itäiseen valtioon.
Kisan keskiössä oli paitsi valtapolitiikka myös kansojen sielut. Yhdysvallat edusti markkinaehtoista kapitalismia ja vapauksia korostavaa liberaalia demokratiaa, joskin epätasainen vaurauden ja hyvinvoinnin jakautuminen murensi osittain liberaaliuden uskottavuutta.
Neuvostoliitto johti järjestelmää, joka perustui sosialistiseen suunnitelmatalouteen ja kommunistiseen ihanteeseen tasa-arvoisista kansalaisista, joista jokainen teki kykynsä ja sai tarpeensa mukaan. Käytännössä ihanne toteutui päinvastaisena, sillä järjestelmä määritti tiukasti jokaiselle paikkansa ja tehtävänsä.
Aatteiden kisaa kutsutaan kylmäksi sodaksi, sillä sodan piirteitä vihoittelussa oli. Suoraa sotaa ei voitu kuitenkaan käydä hyvästä syystä.
Vuonna 1945 Yhdysvallat oli saanut sodan loppumaan viimeisenä sinnitellyttä vihollistaan Japania vastaan uudella valttiaseella. Yhdysvallat räjäytti atomipommit kahden japanilaisen kaupungin yllä tappaen kymmeniä tuhansia. Japani ei voinut riskeerata enää yhtäkään ydinräjäytystä ja antautui.
Yhdysvallat oli ainoa ydinasevalta muutamien vuosien ajan. Moni kenraali olisi kiirehtinyt Neuvostoliiton hävittämistä ydinaseilla ajoissa, kun kommunistivaltiolla ei vielä ollut omia ydinaseita. Poliitikot valitsivat kuitenkin varovaisemman linjan. Sodan lietsominen ylivoimankin kera olisi voinut johtaa vaarallisiin tilanteisiin suoraan tai välillisesti, ja Yhdysvallat olisi saanut ehkä barbaarisen maineen ja menettänyt tärkeitä tukijoitaan.
Neuvostoliitto onnistui vakoilemaan Yhdisvaltojen ydinasetuotantoa ja kehitti ensimmäisen oman ydinaseensa vuonna 1949. Puntit olivat pian tasan.
Sotilasvoimansa tueksi molemmat suurvallat perustivat kylmän sodan alkuvuosina sotilasliitot. Yhdysvallat liittoutui läntisen Euroopan maiden kanssa perustaen vuonna 1949 Pohjois-Atlantin liiton eli Naton. Itäblokki muodosti vuonna 1955 Varsovan liiton.
Puhuttiin Euroopan halki kulkevasta rautaesiripusta.
Liennytystäkin tapahtui, ja sen merkittävin ilmenemä lienee Yhdistyneiden kansakuntien perustaminen vuonna 1945 suurvaltojen vielä ollessa samalla puolella.
Kumpikin suurvalta olisi kyennyt tuhoamaan toisen koska tahansa ydinasearsenaalillaan, mutta olisi samalla tuhoutunut itse toisen laukaistessa kostoksi omansa.
Tämä olisi tarkoittanut maailmanloppua. Valtavat räjäytykset olisivat tuottaneet ydintalven, eli ilmakehään nouseva pölypilvi olisi pimentänyt auringon vuosiksi tuhoten mahdollisuudet ruoantuotantoon. Myös ydinsäteily ja pienhiukkaset olisivat tappaneet ihmiskuntaa nopeammin tai hitaammin.
Tämä uhka nähdään jälleen Ukrainan sodassa. Ydinasevallat eivät voi kohdata suoraan sielläkään, sillä uhkana on välitön ydinsota.
Yhdysvallat ja Neuvostoliitto joutuivat siis kohtaamaan epäsuorasti ja toisten maiden kautta.
Kilpailun käännekohtia löytyy sekä sodista että teknologisesta ja talouskehityksestä.
Ensimmäisiä merkittäviä näyttämöitä oli Korean sota vuodesta 1950 vuoteen 1953. Sota betonoi Korean niemimaan jaon eri etupiireihin eli kommunistiseen Pohjois-Koreaan ja markkinademokratia Etelä-Koreaan. Jako jatkuu tänäkin päivänä. Koreoiden välillä on edelleen vain aselepo, ei rauhaa.
1950-luvun puolivälissä pelinappulaksi tuli avaruustutkimus. Kun Neuvostoliitto onnistui 1957 saamaan Sputnik-satelliitin avaruuteen maapalloa kiertävälle radalle, yllättyi ja pelästyi Yhdysvallat täysin. Kyky laukaista jotain avaruuteen tarkoitti, että Neuvostoliitolla oli nyt olemassa teknologiaa, jolla se voisi laukaista myös ydinohjuksia minne tahansa se halusi. Yhdysvallat perusti avaruusjärjestö Nasan vastatoimena.
Neuvostoliitto johti avaruuskilpaa pitkään. Se sai avaruuteen ensimmäisen eläimen, ensimmäisen miehen ja ensimmäisen naisen. Yhdysvallat sai lopullisen voiton 1969, kun sen astronautit kävelivät kuun pinnalla.
1960-luvulla Yhdysvallat juuttui Vietnamin sotaan. Maa kävi suoraan sotaa Etelä-Vietnamin rinnalla Neuvostoliiton tukemaa Pohjois-Vietnamia vastaan. Neuvostoliitto ei lähettänyt Vietnamiin joukkojaan, jotteivät suurvallat kohtaisi taistelukentällä siellä. Pohjois-Vietnam onnistui voittamaan 1970-luvulla ja yhdistämään Vietnamin oman valtansa alle. Nöyryyttävä tappio epäsuositussa sodassa oli kolaus Yhdysvalloille.
Vuonna 1962 tilanne oli ehkä pahin. Kuuban kriisinä tunnettu tapahtuma vei suurvallat ydinsodan partaalle.
Yhdysvallat oli sijoittanut keskipitkän kantaman ydinohjuksia liittolaismaahansa Turkkiin, ja Neuvostoliitto vastasi tähän tarkoituksella tuoda ohjuksia oman liittolaisensa Kuuban alueelle.
Turkin läheinen sijainti Neuvostoliittoon ja Kuuban läheinen sijainti Yhdysvaltoihin nähden uhkasi suurvaltoja suoraan.
Kommunistinen Kuuba oli jopa niin kiivas asiassaan, että olisi ollut valmis ampumaan ydinohjukset koska tahansa Yhdysvaltoihin.
Kriisi oli kuumimmassa pisteessään ”ihmiskunnan vaarallisimpana päivänä” 27. lokakuuta 1962, kun Yhdysvaltojen tiedustelukone ammuttiin alas, ja neuvostolaivat ydinohjuslastissaan lähestyivät Yhdysvaltojen asettamaa saartorajaa.
Kriisi ratkesi diplomatialla. Neuvotteluyhteys saatiin, ja Neuvostoliiton Hruštšov tarjoutui vetämään ohjukset pois Kuubasta, jos Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy vetäisi oman maansa ohjukset pois Turkista. Näin tapahtuikin.
Toinen kerta, kun ydinsota oli lähellä, nähtiin parikymmentä vuotta myöhemmin. Neuvostoliittolainen everstiluutnantti Stanislav Petrov (1939 – 2017) luotti vaistoonsa ja jätti painamatta ”suurta punaista nappia”, vaikka olisi pitänyt laukaista ydinohjukset.
26. syyskuuta 1983 Petrov havaitsi ennakkovaroitussatelliittijärjestelmästä viiden Yhdysvaltojen ydinohjuksen olevan matkalla kohti Neuvostoliiton pääkaupunki Moskovaa. Vastoin protokollaa hän totesi kyseessä olevan virhe ja jätti edellytetyn hälytyksen tekemättä.
Muutaman minuutin kuluttua selvisi, että auringon heijastukset olivat tehdyn virhehavainnon takana.
Vaikka 1970-luvulla Neuvostoliitolla meni välillä paremmin kuin Yhdysvalloilla esimerkiksi lännen kokeman öljykriisin takia, 1980-luku toi mukanaan toisenlaisen todellisuuden.
Neuvostoliitto juuttui pitkittyneeseen ja huonosti sujuvaan sotaan Afganistanissa. Samalla talous sakkasi, eikä Neuvostoliitto siten pysynyt asevarustelussa Yhdysvaltojen perässä.
1985 kommunistivaltion johtoon nousi Mihail Gorbatšov, joka aloitti liittovaltiossa uudistukset. Uudelleenrakentaminen ja avoimuus (perestroika ja glasnost) liennyttivät kylmää sotaa ja uudistivat Neuvostoliittoa samalla kun koko itäblokki muutenkin rakoili.
Saksojen yhdistyminen 1989 nähdään monesti kylmän sodan loppuna. Toinen määritelmä on Neuvostoliiton hajoaminen.
Entiset itäblokin maat sekä neuvostotasavallat alkoivat yhä enemmän erkaantua Neuvostoliiton otteesta. Alue toisensa jälkeen itsenäistyi ja/tai lakkautti kommunistisen yksipuoluehallinnon. Neuvostoliiton heikentynyt talous ei enää riittänyt sosialistisen maailman yhdessä pitämiseen.
Gorbatšov yritti kaikkensa, mutta se ei riittänyt. Lopulta oli vain hyväksyttävä, ettei Neuvostoliittoa pitänyt kasassa enää mikään. Kommunistisen puolueen vanhoillinen siipi yritti vallankaappausta elokuussa 1991, mutta se epäonnistui. Kommunistijohdolla ei enää ollut tulevaisuutta.
Kesältä 1991 on säilynyt kiinnostava tieto tai huhu. Viimeinen elossa ollut niin kutsuttu vanha bolsevikki, Stalinin oikeana kätenäkin toiminut Lazar Kaganovitš katsoi televisiosta Gorbatšovin ja Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan presidentin, Neuvostoliiton hajottamista ajaneen Boris Jeltsinin välistä väittelyä.
Se jo oli ennenkuulumatonta, että Neuvostoliiton johtaja alentui televisioväittelyyn. Ja niskan päällä oli tietenkin Jeltsin.
Kaganovitš huudahti ”tämä on katastrofi!” ja kuoli tämän jälkeen. Vuonna 1893 syntynyt bolsevikki oli 97-vuotias ja vei hautaan sen kaaderisukupolven, joka johti neuvostokansat vallankumoukseen.
Neuvostoliitto hajosi virallisesti vuoden 1991 viimeisenä päivänä. Historiaa Sosialististen neuvostotasavaltojen liitolle kertyi 69 vuotta ja yksi päivä.