Heimosodista YYA-aikaan ja pois punakoneiston rapistuvilta rattailta – näin Suomi hoiti idänsuhteitaan sirpin ja vasaran varjossa
Neuvostoliiton ja itsenäisen Suomen syntytarinat osuvat samoihin historian vaiheisiin ja syynä ovat samat käänteet.
Harva osasi 1910-luvun mittaan arvata, että Suomi voisi itsenäistyä Venäjän keisarin vallan alta itsenäiseksi valtioksi. Autonominen suuriruhtinaskunta, joka oli keisarin mutta ei suoraan Venäjän vallan alla, kelpasikin monille.
Suomen itsenäistyminen tapahtui tilanteessa, jossa Venäjälläkin valta oli vaihtunut. Suomen suuriruhtinas eli Venäjän keisari Nikolai II oli syösty vallasta ensimmäistä maailmansotaa seuranneiden levottomuuksien myötä, ja Venäjää johti ensin liberaalien ja sosialistien yhteinen väliaikaishallitus, jolta bolsevikkipuolue eli kommunistit kaappasivat vallan marraskuussa 1917.
Tuolloin ei voinut tietää, kuinka kestävä Vladimir Iljits Leninin johtamien bolsevikkien valta on. Tilanteessa oli kuitenkin mahdollista julistaa Suomi itsenäiseksi, ja tämän P. E. Svinhufvudin senaatti tekikin 6. joulukuuta 1917.
Leninin valta näytti tulevan koko ajan tukevammaksi, ja Suomi hakikin tältä ratkaisevan tunnustuksen itsenäisyydelleen. Tämän jälkeen muutkin oleelliset maat suostuivat tunnustamaan Suomen aseman itsenäisenä valtiona.
Itsenäisyyden ensi vuodet olivat osittain sodankäyntiä neuvosto-venäläisiä vastaan. Suomen sisällissodassa valkoista armeijaa vastassa olivat punakaartien lisäksi näiden tukena eri vaiheissa olleet 10 000 neuvostosotilasta.
Olot itsenäisyyden ensi askelilla eivät vakautuneet nopeasti. Suomalaisia lähti taistelemaan Viron itsenäisyyssotaan Neuvosto-Venäjää vastaan sekä Itä-Karjalaan omille heimosotaretkilleen.
Diplomatian kentillä itsenäisyyden tunnustamisen jälkeen seuraava elintärkeä askel oli Tarton rauhan solmiminen lokakuussa 1920.
Noin puoli vuotta kestäneissä neuvotteluissa saatiin lopulta sovituksi Suomen ja Neuvosto-Venäjän rajat ja diplomaattisuhteiden perustat. Suomen kannalta voitto oli Petsamon saaminen, mutta tappioksi katsottiin Repolan ja Porajärven jääminen itärajan toiselle puolen.
Kysymys Itä-Karjalasta hiersi välejä vielä muutaman vuoden ajan. Suomessa oli laajaa halua sekä oikealla että vasemmalla tarjota Itä-Karjalan väestölle mahdollisuus kansanäänestyksellä ratkaista, liittyisikö alue Suomeen vai jäisikö osaksi Venäjää.
Taustalla oli heimoaatetta sekä innostusta luoda Suur-Suomi. Suur-Suomi-ajattelu jäi elämään ja vaikutti osaltaan suomalaisten valloitushaluihin toisen maailmansodan aikana.
Tarton rauhassa Suomi vaati Itä-Karjalalle autonomiaa, mutta Neuvosto-Venäjä ei tähän suostunut. Asia ratkaistiin lopulta Kansainliitossa, eikä autonomiaa saatu.
Kysymys suhtautumisesta Venäjään ja sen edeltäjiin ja seuraajiin on ollut Suomen alueen kuuma peruna jo keskiajalta alkaen. Milloin niskan päällä on ollut tiukka, milloin myöntyväisyyttä korostanut linja.
Ensin Venäjä-kysymys oli alisteinen Ruotsin suurvaltapolitiikalle. 1700-luvulla Ruotsi menetti suurvalta-asemansa, ja sitten Suomen alueella oli mahdollista luoda jo Ruotsista riippumattomia päätelmiä Venäjä-politiikasta.
Ratkaiseva hetki oli kenties hattujen sota eli pikkuviha 1741–43. Silloin Ruotsi koki suomalaisten silmissä kolauksen ja Venäjän osakkeet nousivat.
Ruotsi rasitti suomalaisia sotavelvoitteilla kun taas Venäjä oli omaksunut uudenlaisen taktiikan, jolla se sai suomalaisten suosion. Venäjän keisarinna Elisabetin manifesti lupasi Suomesta itsenäisen kuningaskunnan ja sodan aikana lempeän kohtelun. Venäläiset olivat tajunneet, että hyvällä voi voittaa enemmän kuin pahalla. Isovihan aikainen venäläinen miehitysvalta kolmekymmentä vuotta aiemmin oli ollut julma ja herättänyt myös vahvaa sissivastarintaa.
Kuningaskuntalupaus kaatui ja rajamuutokset olivat verrattain vähäisiä. Seuraavan kerran itsenäisyysajatus oli vakavasti otettava 1780-luvulla, silloinkin Venäjän tuella.
Ruotsin kuningas Kustaa III oli itsevaltainen hallitsija ja se aiheutti närää ylhäisöpiireissä. Vuonna 1788 hän aloitti Kustaan sotana tunnetun sodan, jolle ei juuri ollut upseeriston kannatusta.
Tämän takia upseerit loivat Anjalan liiton kokoontumiskaupunkinsa nimen mukaan, ja pyrkivät hakemaan liittolaisuutta Venäjän keisarinna Katariina II:lta.
Sotatapahtumat Suomessa ja toisaalta Kustaan sotamenestys Tanskaa vastaan veivät liitolta pohjan. Suomessa sota päättyi käytännössä tasapeliin, eikä rajamuutoksia tullut. Anjalan liiton miehiä tuomittiin kuolemaan, vaikkakin vain yksi heistä lopulta todella teloitettiin.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Euroopan suurpolitiikka säteili Suomenkin alueelle. Venäjä oli solminut liiton Ranskan kanssa, ja Ranskan asemaa vahvistaakseen aikoi pakottaa Ruotsin osallistumaan Ranskan vaatimaan Britannian kauppasaartoon.
Tätä varten Venäjä valloitti Suomen. Lupaamalla vuonna 1809 Suomen alueelle autonomian eli itsehallinnon Venäjän keisarin tullessa viralliseksi valtionpääksi, suuriruhtinaaksi, ja jättämällä Ruotsin ajan lait voimaan, keisari Aleksanteri I sai suomalaisten suosion. Suurkaupunki Pietarikin avautui nyt suomalaisille ja antoi monelle mahdollisuuden menestykseen yhteiskunnallisilla aloilla tai kaupankäynnissä, myös kulttuuri- ja tiede-elämässä.
Nikolai II:n aika suuriruhtinaana muutti tilanteen. Venäjä halusi yhtenäistää valtakuntansa, ja tämä johti venäläistämistoimiin myös Suomessa. Suomalaiset heräsivät vahvaan vastarintaan, ja muistuttivat Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutuksesta. Venäläistämistoimien kovimpia aikoja 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa alettiin kutsua Suomessa sortokausiksi.
1800-luvun loppupuolella syntyi kaksi perinnettä, joiden voi katsoa vaikuttaneen jopa näihin päiviin asti.
Nuorsuomalaiset ja vanhasuomalaiset aatesuunnat erosivat politiikassaan etenkin Venäjä-politiikan suhteen. Eduskuntauudistuksen 1906 myötä ryhmittymät muodostivat poliittiset puolueet, Nuorsuomalaisen puolueen ja Suomalaisen puolueen vuoden 1907 eduskuntavaaleja varten.
Nuorsuomalaiset toimivat venäläistämistä vastaan passiivisen vastarinnan voimin. Vanhasuomalaiset valitsivat pääosin myöntyväisen linjan, jottei suhteissa syntyisi liikaa vahinkoa.
Itsenäisyyden alkumetreillä suomalaiset muodostivat idän-politiikkaansa pääosin nuorsuomalaiselta pohjalta tuoreen neuvostovaltion kanssa.
Itsenäisyyden turvaamiseksi 1920- ja 1930-luvuilla haettiin vahvempaa kansainvälistä viitekehystä. Kilpailevina suuntauksina voi pitää pohjoismaista, saksalaista ja brittiläistä tai brittiläis-amerikkalaista suuntausta sekä reunavaltiopolitiikkaa.
Suurvallan naapurissa ei tietenkään ollut helppoa, ja turvatakuita Neuvostoliiton uhan edessä haluttiin sekä idealistisin että realistisin perustein. Suurimmat valtiot, joilta tukea voisi saada olivat kaukana, kun taas läheiset valtiot, joiden kanssa Suomella oli yhteisiä intressejä, olivat pieniä.
Mikään suuntaus ei päässyt kunnolla vallalle saati pelastanut Suomea talvisodalta. Talvisodan alla Suomi kävi kuitenkin lukuisia neuvotteluja Neuvostoliiton kanssa, ja Neuvostoliitto oli selkeästi halukas neuvottelemaan alueiden uusjaosta.
Neuvostoliiton julkilausuttu tavoite oli Leningradin (aiemmin ja nykyään Pietari) turvallisuuden vahvistaminen työntämällä rajaa kauemmas. Samoin Neuvostoliitto halusi alueita Suomenlahdelta laivastotukikohtia varten. Neuvostoliiton pelkona oli, että jokin suurvalta käyttäisi Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.
Suomi olisi saanut vastineeksi alueita Itä-Karjalasta. Suomi ei kuitenkaan suostunut alueluovutuksiin, ja Neuvostoliitto aloitti hyökkäyksen 30. marraskuuta 1939.
Talvisota päättyi Suomen kannalta toisaalta hyvin, toisaalta pettymykseen. Suurvallan hyökkäys oli torjuttu ja rauha tehty juuri ajoissa. Alueita kuitenkin menetettiin.
Tämän jälkeen Suomi loi tiiviit suhteet Saksaan. Kun natsipuolueen johtama valtio 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, lähti Suomi hyökkäykseen mukaan tarkoituksena valloittaa vanhat alueet takaisin.
Sotaonni kääntyi, ja Saksa-suhteesta tuli Suomelle taakka. Suomi pääsi irrottautumaan sodasta kesällä 1944 muutaman torjuntavoiton jälkeen, kun Neuvostoliitto halusi Suomi-ongelmastaan äkkiä eroon voidakseen keskittyä sotaan Saksaa vastaan.
Suomen onni oli, ettei se ollut osallistunut Saksan toteuttamaan Leningradin piiritykseen vaikka olisi voinut. Julmaa piiritystä Neuvostoliitto ei olisi antanut anteeksi.
Sodan jälkeen vanhasuomalainen linja nousi taas johtoon. Konfliktinhakuinen menneisyys jätettiin taakse ja Neuvostoliittoon rakennettiin suhteet Paasikiven linjan pohjalta.
J. K. Paasikivi on edelleen realistisen ulkopolitiikan ikoni. Hän olisi suostunut talvisodan alla aluevaihdoksiin ja oli aina ollut varovainen itänaapurin kanssa. Konfliktia ei Paasikiven mukaan pitänyt missään nimessä hakea suurvaltanaapurin kanssa. Siksi myönnytyksiä piti tehdä, jotta tärkein asia, itsenäisyys, saataisiin turvattua.
Paasikiven jälkeen linjan takasi Suomen historian pitkäaikaisin presidentti Urho Kekkonen. Suhteet itään olivat Kekkosen ajan ykkösasia, ja näiden takaamiseksi Neuvostoliitto sai suuren sananvallan esimerkiksi Suomen hallitusratkaisujen suhteen.
Itsenäisyys säilyi, ja virallinen puolueettomuuslinja sai kansainvälisesti vahvan tunnustuksen. Kekkosen uran huippuhetkiin kuuluu Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi Helsingissä vuonna 1975, jossa Suomen rooli konfliktien lievittäjänä ja kansainvälisen rauhan rakentajana nostettiin arvoonsa.
Kääntöpuolena voi katsoa, että Suomi antoi Neuvostoliitolle periksi liikaakin. Tämä pohdinta niin sanotusta ”suomettumisesta”, kuten vääräleuat 1970-luvulla keksivät nimetä, on toki monessa suhteessa aikaa ymmärtämätöntä. Pieni maa olisi voinut olla hädän hetkellä todella yksin, jos se ei tietoisesti olisi pitänyt doktriinistaan kiinni.
Neuvostoliitto oli Suomelle myös tärkeä kaupan suunta. Työtä ja vaurautta tuonut idänkauppa romahti Neuvostoliiton myötä 1990-luvun alussa, ja Suomen oli etsittävä uusi suunta. Tämän tarjosi Euroopan talousyhteisö, ja poliittinen koti löytyi Euroopan unionista. Venäjä-suhteet pidettiin yhä toimivina tähän vuoteen asti, kunnes Euroopan unionin osana Suomikin asettui tiukalle linjalle Venäjää vastaan Ukrainan sodan takia.
Lähteitä:
Jakobson, Max: 20. vuosisadan tilinpäätös 1: Väkivallan vuodet. Helsinki: Otava, 1999.
Juntunen, Alpo: Paasikivi – Geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet. Helsinki: Otava, 2021.
Keskisarja, Teemu: Luento Lohjan kirjastossa 12. joulukuuta 2022.