Perusopetus tarvitsee fiksun loikan
Syksyllä 2025 alkaa 37. vuoteni opettajan työssä. Urani aikana suomalaisessa perusopetuksessa on tapahtunut melkoisia muutoksia. Maailma on muuttunut ja moni asia on nykyään paremmin kuin vuosikymmeniä sitten. Avoimuus on lisääntynyt ja esimerkiksi pedagogisia oivalluksia jaetaan auliisti kollegoiden kanssa.
Toisaalta moni asia on kehittynyt huonompaan suuntaan. PISA-tutkimuksissa suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat romahtaneet. Lisäksi liikkuminen on vähentynyt ja ylipaino lisääntynyt huolestuttavasti. Erilaiset ahdistusoireet ovat huolestuttavan yleisiä jopa ala-asteikäisillä lapsilla.
Perusopetuksen käännekohtana voidaan pitää vuotta 2006, Suomen PISA-menestyksen huippuvuotta. Vuonna 2007 valtioneuvosto teki päätöksen suomalaisen kouluopetuksen tuotteistamisesta ja myymisestä maailmalle. PISA-menestys nähtiin laadukkaan suomalaisen perusopetuksen sertifikaattina, jonka avulla erilaisia koulunkäyntiin liittyviä ratkaisuja alettiin kaupitella maailmalle.
Peruskoulu ei ollut kuitenkaan helposti tuotteistettavissa. Menestys ei tullut hokkuspokkustempuilla vaan pitkään jatkuneella määrätietoisella yhteiskunnallisella strategialla ja työllä, jonka selkärankana olivat ammattitaitoiset, asiantuntijan autonomiaa hyödyntävät opettajat. Vientituotteeksi haluttiin kuitenkin jotain yksinkertaisempaa ja konkreettisempaa, jota olisi vaivattomampaa myydä maailmalle.
Niinpä kouluihin alkoi ilmestyä raheja, säkkituoleja ja riippumattoja. Uusien koulujen tuli olla avokonttorikouluja, joiden ”moderneissa ja joustavissa oppimisen tiloissa” oppilaat opiskelisivat itseohjautuvasti sähköisissä oppimisympäristöissä. Uutta pedagogista muotia edustivat sellaiset käsitteet kuin ”pulpetiton koulu”, ”oppikirjaton koulu” ja ”kouluton koulu”! Digiloikkahuuman ollessa huipussaan opettajat etsivät ratkaisuja digin liittämiseksi jopa liikunnan opetukseen.
Opettajaryhmät eri puolilta maailmaa tulivat ja tulevat edelleen tutustumaan suomalaiseen koulutusihmeeseen.
Vierailukouluiksi on useimmiten valittu avokonttorikouluja, joiden uudenaikaisia kalusteita ja itseohjautuvaan digioppimiseen perustuvia pedagogisia ratkaisuja on esitelty suomalaisena korkeatasoisena oppimisympäristönä. Jopa Englannin prinssi William seurueineen vieraili helsinkiläisessä avokonttorikoulussa tutustumassa suomalaiseen koulutusihmeeseen.
Edellä kuvaamani ”muutoksen ajan” koulutuspuheessa on ollut paljon vastakkainasettelua ja puheella luotua todellisuutta. Liukuhihnalta tulleita ja puutteellisesti testattuja muutoksia kritisoineiden opettajien on nähty edustavan vanhanaikaista koulua, jossa oppilaat istuvat selät jäykkinä pulpettiriveissä ja autoritaarinen opettaja kaataa ulkoa opeteltavaa tietoa heidän päihinsä.
Uutta pedagogiikkaa, avokonttorikouluja ja itseohjautuvaa opiskelua sen sijaan on kuvattu oppilaita osallistavana, ajattelua kehittävänä ja yksilöllisen etenemisen mahdollistavana tapana oppia.
Koulutuspoliittisia linjauksia koulujen toimintakulttuurin muuttamiseksi on perusteltu esimerkiksi ”maailman muutoksella”, ”tulevaisuuden työelämän tarpeilla” ja ”tietoyhteiskunnan tarpeilla” määrittelemättä millään tavalla, minkälaisesta muutoksesta on kyse ja mitä tulevaisuuden työelämän ja tietoyhteiskunnan tarpeet itse asiassa ovat. Koulutuspoliittisissa suunnitelmissa on saatettu myös todeta ”linjausten” olevan tutkimusperusteisia viittaamatta näihin tutkimuksiin niin, että lukijakin voisi perehtyä niihin.
Suomalaisen peruskoulun uudistamisessa mentiin ainakin osin pieleen siinä, uusi visio luotiin euron ja ties minkä valuutan kuvat silmissä. Koulutusviennistä toivottiin uutta Nokiaa ja koko koulumaailma joutui markkinoiden rengiksi.
Oppimistulosten nopea heikkeneminen on niin iso ongelma, että koulutuspoliittisten päätösten syyt ja seuraukset on aivan ensiksi tutkittava ja käytävä huolellisesti läpi.
Jatkoa varten on laadittava johdonmukainen ja riittävän yksityiskohtainen toimintamalli, joka ”pakottaa” päätöksentekijän selvittämään ja avaamaan paitsi taustalla olevan tutkitun tiedon hyödyntämisen myös yhteiskuntapoliittiset linjaukset ja oletukset toimintaympäristön kehittymisestä.
Suomalaisen peruskoulun uudistamisessa mentiin ainakin osin pieleen siinä, uusi visio luotiin euron ja ties minkä valuutan kuvat silmissä. Koulutusviennistä toivottiin uutta Nokiaa ja koko koulumaailma joutui markkinoiden rengiksi.
Koulu jos mikä on kuitenkin instituutio, jota tuskin olisi koskaan syntynyt nykymuodossaan, jos kyse olisi vain lyhytnäköisistä taloudellisista hyödyistä. Koulu tuottaa yhteiskunnalle, jos on tuottaakseen, taloudellistakin hyvää vain muiden tehtäviensä, kansalaisten sivistämisen ja itsenäiseen ajatteluun opettamisen, kautta.
Koulun pitää muuttua ajassa, mutta muutos on toteutettava niin, että vain niitä asioita muutetaan, jotka on todettu toimimattomiksi tai huonosti toimiviksi. Hyvin toimivia asioitakin voidaan muuttaa, jos on vankka käsitys ja mieluummin tutkittua tietoa vieläkin paremmasta ratkaisusta.
Koulun muutoksissa keskeisen tärkeää on saada opettajien ääni kuuluviin ja oppilaan etu keskiöön kouluja ja oppimista koskevassa päätöksenteossa.
Toimintamalli, jossa hallinnon ylätasoilla visioidaan pedagogisia kehittämishankkeita ruohonjuuritason opettajien toteutettavaksi, on tullut tiensä päähän.
On tullut aika ottaa fiksu loikka perusopetuksen menestystarinassa: yhdistää oppimisen huipputuloksiin yltäneen vanhan peruskoulun ja uusien pedagogisten innovaatioiden parhaat puolet.