Sotapoikamme maailmalla
Jotkut tykkäävät sotimisesta niin paljon, että lähtevät vapaaehtoisesti vaarantamaan henkensä ja terveytensä muustakin syystä kuin oman isänmaan puolustamiseksi.
Joskus perusteluna on aate, halu puolustaa oikeaa väärää vastaan. Olkoot esimerkkeinä Espanjan sisällissota ja suomalainen SS-pataljoona.
Espanjassa taisteli yli 200 suomalaista tasavaltalaisten ja parikymmentä Francon puolella. Kysymys oli aatteesta. Toiset halusivat pysäyttää kommunismin ja toiset fasismin.
Hitlerin puoluearmeijaan, SS-joukkoihin, lähteneillä suomalaisilla aika monella oli IKL-tausta eli natseja sympatisoiva aate, ja loputkin halusivat olla mukana tuhoamassa bolsevistista Neuvostoliittoa, joka oli juuri uhannut vakavasti Suomen itsenäistä olemassaoloa. Mutta usein syy oli jokin henkilökohtainen ongelma kotimaassa tai vain seikkailunhalu.
Sekään ei nuoria miehiä pelottanut, että sodassa voi kuolla ja vammautua.
Taas käydään Euroopassa sotaa. Ukraina puolustaa itsenäisyyttään ja aluettaan, joita Venäjä uhkaa.
Ukrainaan on mennyt sotimaan satakunta suomalaista, joista puolenkymmentä kaatunut. Ukrainaan lähdetään samoista syistä kuin aikaisempiinkin. Joku haluaa puolustaa vapaata läntistä maailmaa, toinen vain parannusta omaan elämäntilanteeseensa. Eräs sanoi hakeneensa sodasta ”isompaa merkitystä ja tarkoitusta”. Tasainen rauhanajan elämä tuntuu turhauttavalta, varsinkin jos ympäristöltä ei tule arvostusta. ”Mitä tehtäis, jotta mainittais”, kyselivät häjytkin.
Sekä virallinen Suomi että kansalaismielipide ovat tietenkin hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Ukrainan puolella. Niin minunkin. Yhdyn kuitenkin Ukrainan-veteraanin neuvoon lähtöä harkitseville: ”Älä mene!”.
Mitään merkitystä lopputulokseen sillä ei ole. Suomi avustaa yhtenä Nato-maana Ukrainaa varoihinsa ja velkoihinsa nähden paljon, eikä siihen pottiin kannata lisätä kuolleita ja traumatisoituneita nuorukaisia.
YK:n rauhanturvaajatkin tarvitsevat usein hoitoa ruumiin ja varsinkin sielun vammoihin. Siitä vastaa valtio, joka on heidät virallisesti YK-joukkoihin värvännyt ja palkannut. Surmansa saanut saa sankarivainajan kohtelun ja omaiset korvausta. Omalla riskillä taistelevilla ei ole veteraanistatusta etuineen, jos huonosti käy.
Eikä pidäkään olla. Heidän ottamisensa ikään kuin osaksi puolustusvoimiamme olisi omiaan vahvistamaan sekä Venäjällä että Suomessa – esimerkiksi kokoomuksen kenraalimeppi Toveri – esitettyjä tulkintoja, että olemme jo sodassa. Sitä ei pelkkä Naton jäsenyys tarkoita.
Venäjän suurlähettiläs Pavel Kuznetsov sanoi keväällä, etteivät entisen kaltaiset hyvät suhteet maittemme välillä ole mahdollisia niin kauan kuin Suomi on Naton jäsen. Niin tietenkin on. Suomi on Naton jäsen ja pysyy. Natoa Venäjä pitää itseensä vihamielisesti suhtautuvana liittokuntana. Mutta monen Nato-maan kanssa sen suhteet olivat jo neuvostoaikoina ihan asialliset, eikä suhtautuminen ole kaikkiin samanlainen.
Ukrainan sotakin loppuu joskus, ei jommankumman voittoon ja toisen antautumiseen, vaan neuvottelurauhaan. Rauhan palattua palaavat suhteetkin jollakin tasolla, eivät entiselleen, mutta nykyistä paremmiksi. Sitä nopeammin, mitä vähemmän on pahaa puhuttu. Ja varsinkin, mitä vähemmän ammuttu kovilla.