Miksi hyttynen inisee niin raivostuttavasti? – Mielenkiintoinen syy
Sietämätön tilanne! Olet juuri sammuttanut valon, sulkenut silmäsi ja vaipumaisillasi unen auvoisille maille. Sitten jostain alkaa kuulua raivostuttavaa ininää.
Pahus soikoon, huoneen hämäryydessä tuntuu leijailevan hyttynen! Yrität jatkaa nukahtamista, mutta ininä voimistuu. Kohta vinkuna kuuluu aivan korvan juuresta.
Läps, yrität nitistää inisijän, mutta ääni vain jatkuu. Sytytät valot, mutta et näe hyttystä missään.
Alkaa taistelu, joka päättyy ehkä jossain vaiheessa siihen, että hyttynen tahrii kämmenesi tai seinät liiskaantuneella ruumillaan.
Itikka, sääski, hyttynen, inisijä, verenimijä, moskiitto, veri-imuri, pikku perkele.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja niin on myös rakkaalla vihollisella. Ja sellainen on totisesti ihmiselle tuo kesäiltojen riesa, hyttynen.
Rakkaasta vihollisesta on kuitenkin aina syytä tietää lisää. Sellaista tietoa tarjoaa tuore Lena Huldénin, Touko Kauppisen ja Ika Österbladin teos Inisijät (Teos 2026).
Teos pyrkii tarjoamaan lukijalleen tutkimustietoa, faktoja ja arkielämän havaintoja hauskalla ja helposti lähestyttävällä tavalla. Siinä se myös pääosin onnistuu.
Helppolukuista teosta selatessa löytää monenlaista kiinnostavaa knoppitietoa tuosta pikkuruisesta ötökästä, joka kuuluu olennaisesti kesiimme, halusimme sitä tai emme.
Teoksesta selviää muun muassa se, että edellä kuvattu raivostuttava ininä on itse asiassa hyttysten kuuluttama parittelukutsu.
Kirjan mukaan ininä syntyy siitä, kun hyttysen siivet liikkuvat. Ihminen kuulee yleensä vain naaraan äänen, sillä vain se on kiinnostunut meidän veremme imemisestä. Myös koiras tuottaa ininää, mutta se pysyy ulkona eikä tule ihmisen lähelle, koska se ei ime verta.
Säätelemällä siipien liikettä hyttyset pystyvät tuottamaan hieman erikorkuisia ininöitä. Kun naaras ja koiras lentävät lähekkäin, ne muuttavat ininänsä yhteneväisiksi.
– Jos laulusta ei tule sopuisaa, ne eivät kiinnostu toisistaan ja jättävät parittelematta, kirja kuvaa.
Kenties tuskallisinta hyttysissä on se, että ne pistävät ja imevät vertamme. Eikä pahinta oikeastaan ole edes pisto, vaan sen jälkeinen sietämätön kutina.
Kirja kuvaa, ettei hyttynen kuitenkaan ime ihmisverta ravinnokseen, kuten usein luullaan. Hyttystä kiinnostavat veressä olevat valkuaisaineet, joita se tarvitsee munien kehittymiseen. Enemmän verta, enemmän munia ja uusia jälkeläisiä.
Ihminen ei kuitenkaan ole usein paras verilähde hyttysille. Esimerkiksi monista linnuista saatu veri olisi munien tuotannolle paljon tehokkaampaa.
Pistäessään hyttynen ruiskuttaa kohteeseensa sylkeään, tuota luonnon ihmeainetta. Sylki tekee verestä juoksevampaa, ettei kärsä tukkeudu. Se myös laajentaa verisuonia, jotta verta tulisi paremmin.
Hyttyssylki sisältää myös kipua estävää ainetta. Siksi kutina alkaa usein vasta jälkikäteen.
Ihminen on pyrkinyt vuosituhanten ajan pääsemään hyttysistä eroon, kirja kuvaa.
Siihen on myös ihan oikeat syynsä, sillä hyttysiä pidetään ihan aiheesta maailman jopa vaarallisimpana eläimenä. Hyttysten levittämät taudit aiheuttavat maailmalla vuosittain noin 700 000 ihmisen kuoleman.
Suomessa eivät leviä kuitenkaan kaikkien pahimmat taudit kuten malaria, keltakuume, denguekuume, elefanttitauti, chikungunya, zika, Länsi-Niilin virus ja Japanin aivotulehdus.
Mutta täälläkin ihminen voi saada hyttysten kautta ikäviä tauteja kuten pogostantautia eli nivelrokkoa ja jänisruttoa.
Hyttysten tuhoaminen ei kuitenkaan ole ollut kovin tuottoisaa puuhaa. Pahimmillaan myrkyillä on saatu aikaan muuta luontotuhoa. Silti hyttyset ovat aina palanneet takaisin yhtä isoina laumoina.
Kaikesta aiheuttamastaan harmista huolimatta hyttynen on myös hyödyllinen ötökkä, kirja tähdentää.
Hyttyset muun muassa osallistuvat monien kukkien pölyttämiseen eli lisääntymiseen. Tärkeitä ne ovat etenkin kosteissa ympäristöissä sekä kylmissä pohjoisen alueilla kasvaville lajeille.
Hyttyset ovat myös monen pieneläimen kuten lintujen tärkeää ravintoa. Näkemys on tosin aiheuttanut kirjan mukaan risritiitoja tutkijapiireissä.
Kirjan mukaan hyttyset kuitenkin täyttävät luonnossa niin sanotun ekolokeron eli oman paikkansa eliöiden yhdessä muodostamasta kokonaisuudesta. Eikä luonnossa ole tyhjiä ekolokeroita, kirja korostaa.
– Joten jos hyttyset jostain kummallisesta syystä häviäisivät, jotain muuta tulisi tilalle. On täysin mahdollista, että uusi tulokas olisi esimerkiksi ihmiselämän kannalta jollain tavalla huomattavasti hyttystä hankalampi tapaus.
Lena Huldén, Touko Kauppinen, Ika Österblad: Inisijät. Teos 2026. 156 s.