Lukijalta: Suomen sähkömarkkinoiden mallia on tarkasteltava geotalouden aikana kriittisesti
Tapani Mäkinen nosti Suomenmaassa 15. kesäkuuta julkaistussa mielipidekirjoituksessaan esiin kysymyksen, josta on julkisuudessa keskusteltu viime vuosina yllättävän vähän: onko yhden hinta-alueen sähkömarkkina enää Suomen kansallisen edun mukainen muuttuneessa energiataloudessa?
Kysymys on perusteltu, mutta vastaus ei ole ilmeinen. Sähköjärjestelmä ei tietenkään ole enää sama kuin silloin, kun nykyinen markkinamalli muotoiltiin. Sähköistyminen jatkuu, teollisuus hakee uusia sijoittautumispaikkoja, jäykät datakeskukset kasvattavat kuormia ja vihreän siirtymän investoinnit muuttavat koko energiatalouden maantiedettä.
Sähkön hinta ei ole vain valtakunnallinen keskiarvo. Sähköllä on sen tuoretavaraan verrattavan luonteen vuoksi aina aika-, paikka- ja siirtorajoitteita. Edullinen sähkö Pohjois-Suomessa ei ole sama taloudellinen tosiasia kuin edullinen sähkö Etelä-Suomessa. Jos markkinamalli häivyttää tämän eron, se häivyttää myös osan alueellisesta kilpailuedusta.
Ruotsi vaikuttaa ymmärtävän tilanteen meitä paljon paremmin. Hinta-alueet tekevät näkyväksi, missä sähkö on edullista ja missä siirtokapasiteettia ei ole. Pohjois-Ruotsi on, kuten Mäkinen huomauttaa, suurkuluttajien houkutin. Kyse ei ole vain vihreästä sähköstä, vaan ennen kaikkea siitä, että sähkön alueellinen hintaero ilmenee markkinahinnoissa.
Suomessa taas edullisen sähkön alueellinen etu tasataan koko maan yhteiseksi hinta-alueeksi. Tuotantoalueet kantavat moninaisia kustannuksia, mutta teollinen kulutus kilpailuetuineen valuu helposti muualle, eikä hinta huomioi Suomen maantieteellisesti suuren alueen niukkuusoloja.
Mäkisen huomiot liittyvät alue- ja teollisuuspolitiikkaan sekä omistajuuteen. Kuka hyötyy edullisesta sähköstä? Alue, jolla sähkö tuotetaan, vai koko maa keskiarvohintojen kautta? Yhden ja monen hinta-alueen malleja voi puolustaa monin eri argumentein, mutta tällä hetkellä käytävässä keskustelussa Mäkisen esittämiin näkökulmiin vastataan harvoin.
Energiatalouden näkökulmasta yhden hinnan malli on poliittisesti mukava, koska se peittää alleen paikalliset olosuhteet ja niiden vaihtelut. Samalla se voi luoda vääränlaisia investointisignaaleja. Jos tuotanto rakennetaan Pohjois-Suomeen, kulutus Etelä-Suomeen ja väliin tarvitaan yhä enemmän kantaverkkoa, kustannuksia ei voi mitenkään piilottaa. Kustannukset näkyvät lopulta tavalla tai toisella tämän päivän kuluttajien ja veronmaksajien kukkaroissa.
Nämä jännitteet nousevat lopulta kiistakysymykseksi, koska tuotanto- ja kulutusrakenteet ovat muuttuneet. Aiemmin sähköjärjestelmä oli joustavampi ja se rakennettiin palvelemaan suhteellisen ennustettavaa kulutusta. Nyt suuresti muuttuneeseen järjestelmään kohdistuu suuria paineita, kun verkkoon saapuu paljon uutta joustamatonta suurkulutusta ja toisella puolella on paljon epäjatkuvaa uusiutuvaa tuotantoa. Pullonkaulat ovat väistämättömiä, koska tuotannon ja kulutuksen maantiede muuttuu nopeammin kuin verkko pysyy mukana.
Suomessa olisi syytä tarkastella avoimesti hinta-alueita, alueellisia verkkomaksuja ja paikallisia hyötyjä. Hinta-alueet eivät ole automaattinen ratkaisu, eikä Ruotsin mallia pitäisikään kopioida mekaanisesti. Suomen yhden hinta-alueen mallia ei myöskään pidä puolustaa vain siksi, että tällaiseen on nyt vain totuttu.
Isossa kuvassa myös suurkuluttajilla on merkittävä rooli. Suurkuluttajia ei pidä päästää verkkoon millä tahansa ehdoilla. Suurkuluttaja, joka on äärimmäisen joustava, asettuu hyvin lähelle tuotantoa (ja vähentää näin siirtotarvetta), osallistuu kysyntäjoustoon ja hyödyntää tarpeen mukaan hukkalämpöä, on modernille epäjatkuville vähäpäästöisille sähköntuotantomuodoille nojaavalle sähköverkolle verraton apu. Joustamattomien suurkuormien kasvu ilman vastaavaa kysyntäjouston (tai varavoiman) kasvua on puolestaan ongelma.
Suomen kansallinen etu ei ole se, että jokaista kulutushetkeä tarkastellaan samalla tavalla – kaikki kulutus ei ole aina yhtä arvokasta, kuten viime talvien tuulettomina pakkaspäivinä on jokainen pörssisähköä käyttävä huomannut. Kansallinen etu on, että edullinen sähkö muunnetaan Suomessa teolliseksi arvonlisäksi, työpaikoiksi, vientituloiksi, energiaturvallisuudeksi ja vahvemmaksi sähköjärjestelmäksi.
Jumala ei luonut Suomen sähkömarkkinaa eikä se ole luonnonlaki. Se on ihmisten luoma sääntöjärjestelmä, ja jos sääntöjoukko ei toimi tai aiheuttaa epätyydyttäviä lopputulemia, sitä on syytä muuttaa tavalla tai toisella. Sähkönkulutus muuttuu, uusia joustamattomia kulutusinvestointeja on suunnitteilla ja pullonkaulat ovat joka tapauksessa osa järjestelmää, joten myös sääntöjä on voitava arvioida uudelleen.
Thomas Brand
Tutkimusjohtaja
Coinmotion Oy
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/