Kuningaslohen lyhyt vierailu päättyi surkeasti – Tyynenmeren jättiläistä yritettiin istuttaa Suomeen suurin odotuksin
Syksyllä 1933 Suomen kalatalouspiireissä elettiin jännittäviä hetkiä.
Yhdysvaltojen Oregonista saapui odotettu lähetys: 100 000 hedelmöitettyä kuningaslohen mätimunaa. Kyseinen amerikansuomalaisten lahjoitus käynnisti yhden Suomen kalataloushistorian kunnianhimoisimmista, kiistellyimmistä ja lopulta dramaattisimmista kokeiluista.
Myös chinookina tunnettu kuningaslohi, tieteelliseltä nimeltään Oncorhynchus tshawytscha, on lohikaloista suurin ja mahtavin.
Kaupallisen kalastuksen ennätys on Brittiläisestä Kolumbiasta 1970-luvun lopulta, jolloin verkkoon jäi peräti 57-kiloinen jättiläinen. Juuri kalan valtavan koon ja suuren arvostuksen vuoksi suomalaiset kalatalousmiehet iskivät siihen silmänsä 1930-luvulla.
Kuningaslohi on urheilukalastajien keskuudessa erittäin arvostettu saalis sen aggressiivisen taistelutahdon ja valtavan voiman vuoksi.
Kun lohi iskee kiinni uistimeen tai perhoon, alkaa usein pitkä ja uuvuttava väsytystaistelu. Kalat ovat tunnettuja voimakkaista syöksyistään, jotka voivat viedä siimaa nopeasti kelalta.
Ajatus ”kuninkaallisen” saaliin saamisesta Suomen jokiin herätti suurta innostusta, ja maahan haluttiin luoda jotain uutta ja taloudellisesti erittäin tuottavaa. Ensimmäisen mätierän Kokemäenjoen Äetsään sijoitti Satakunnan maanviljelysseura, ja vuoteen 1935 mennessä mätimunia oli tuotu maahan jo satojatuhansia.
Kaikki eivät olleet hankkeesta kuitenkaan innoissaan. Kuningaslohen istutukset jakoivat suomalaiset asiantuntijat ja lehdistön jyrkästi kahteen leiriin, ja julkisuudessa käytiin kiivasta keskustelua siitä, oliko kyseessä kansantaloudellinen pelastus vai ekologinen aikapommi.
Hankkeen näkyvimpänä tukijana kunnostautui kalatalousasiantuntija Pekka Brofeldt (1884–1966), joka asettui julkisesti puolustamaan hanketta.
Brofeldtin mukaan amerikkalainen tuontimäti menestyi suomalaisissa hautomoissa loistavasti – sen kuolevaisuus oli jopa alhaisempi kuin kotimaisen merilohen.
Brofeldt ja muut hankkeen puolustajat korostivat kuningaslohen ylivertaisia kasvuominaisuuksia: poikaset saavuttivat vaelluskoon jo ensimmäisenä kesänään, kun taas kotoinen lohi vietti joessa kahdesta kolmeen vuotta. Tämän vuoksi tulokas oli alttiina petokaloille ja taudeille vain murto-osan ajasta.
Brofeldt painotti myös, ettei kuningaslohi olisi ravinnonkilpailija, sillä sen poikaset viipyivät joessa vähän aikaa ja Itämeressä riitti silakkaa yllin kyllin. Huolet lajien risteytymisestä hän kuittasi aiheettomina, sillä kutuajat olivat eri puolilla vuotta ja mahdolliset sekamuodot jäisivät joka tapauksessa hedelmättömiksi.
Brofeldt totesi jopa, että jos kuningaslohi lisääntyisi niin voimakkaasti, että se syrjäyttäisi Suomen oman lohikannan, uuden kannan täytyisi olla niin yksilörikas, ettei sellaista kalarikkautta voitaisi katsoa vahingoksi kalastukselle.
Brofeldtin teknis-taloudellinen optimismi ei vakuuttanut kaikkia. Vastapuolen keulakuvaksi nousi Kalataloudellisen tutkimuslaitoksen johtaja, professori Toivo Henrik Järvi (1877–1960).
Arvostettu professori asettui vastustamaan jyrkästi istutusten laajentamista Kokemäenjoen ulkopuolelle ja vaati maatalousministeriötä kieltäytymään uusista mätieristä.
Professori Järvi piti kuningaslohta laadultaan merilohta huonompana kalana, jonka kotiuttaminen Itämereen oli yksinkertaisesti epäviisas riski. Järvi muistutti, että Itämeri on ravintoköyhä vesiallas, jossa resurssit ovat rajalliset. Jos erittäin sikiävä ja elinvoimainen vieraslaji valloittaisi apajat, hieno ja arvokas kotimainen merilohi saattaisi joutua ahdinkoon ja vähentyä.
”Paremman lohen sijasta voimme saada huonompaa”, Järvi varoitti ja katsoi Suomen polkevan asiassa muidenkin Itämeren maiden kalastajien oikeuksia.
Professori Järven varoitukset kaikuivat maataloushallituksessa kuitenkin kuuroille korville. Viranomaiset jatkoivat istutuskokeiluja toiveikkaina.
Vuosina 1935–1937 käynnistettiin suuret istutukset. Suomeen tuodusta mädistä haudottuja poikasia istutettiin useisiin merkittäviin vesistöihin. Pääkohteina olivat Kokemäenjoki ja Noormarkunjoki, Oulujoki, Pohjois-Karjalan suuri järvi Höytiäinen sekä muutamat Pohjanmaan pienemmät joet.
Tavoitteena oli katsoa, kotiutuisiko Tyynenmeren jättiläinen Itämeren altaaseen tai Suomen suuriin järviin ja alkaisiko se nousta jokiin kutemaan.
Historia ratkaisi kiistan omalla tavallaan, eikä kokeilu saavuttanut tavoitteitaan.
Lokakuussa 1939 Metsästys ja Kalastus -lehdessä eläteltiin vielä toiveita kuningaslohen juurtumisesta Suomen vesistöihin, vaikka yhtäkään kuningaslohta ei todistetusti ollut saatu.
Lehdessä viitattiin kuitenkin Brofeldtin Etelä-Suomen Sanomille kertomaan epävarmaan tietoon, jonka mukaan maataloushallitukseen olisi tullut yksityisiä ilmoituksia saaliiksi saadusta kuningaslohesta muun muassa Pielisjärvellä.
Yksikään istutettu kuningaslohierä ei kuitenkaan muodostanut luonnossa lisääntyvää kantaa, ja kalat katosivat vesistöistä muutamassa vuodessa.
Epäonnistumisen tarkkoja syitä ei tunneta varmasti. Selvää kuitenkin on, ettei lajin vaellus- ja lisääntymiskäyttäytyminen soveltunut Itämeren olosuhteisiin tavalla, joka olisi mahdollistanut pysyvän kannan syntymisen.
Toinen merkittävä tekijä oli lajin elinkierto. Koska valtaosa kuningaslohista kuolee ensimmäisen kutunsa jälkeen, ainoan kutuyrityksen on onnistuttava. Suomen joissa palaset eivät loksahtaneet kohdalleen.
Kuningaslohta on yritetty istuttaa useita kertoja eri puolille Eurooppaa, mutta istutukset eivät ole johtaneet merkittäviin tai pitkäikäisiin luonnonvaraisiin kantoihin. Laji on onnistuttu kuitenkin kotiuttamaan muualle maailmaan.
Vuonna 1967 Michiganin luonnonvaraviranomaiset istuttivat kuningaslohta Michigan- ja Huronjärviin tarkoituksenaan torjua Atlantilta alueelle levinnyttä harmaasilliä (alewife). Kokeilu onnistui erinomaisesti: lohet söivät tehokkaasti saaliskaloja ja alkoivat nousta järvien sivujokiin.
Nykyään kuningaslohi on tärkeä osa Suurten järvien kalastusta. Istutuksia tehdään edelleen laajalti, vaikka osassa vesistöistä tapahtuu myös luonnollista lisääntymistä.
Uuteen Seelantiin on saatu juurtumaan yksi maailman tunnetuimmista alkuperäisen levinneisyysalueen ulkopuolisista kuningaslohikannoista. Lisäksi laji on kotiutunut osiin Etelä-Amerikan Patagoniaa, missä se lisääntyy luonnossa.
Samaan aikaan lajin alkuperäiset villit populaatiot Pohjois-Amerikan länsirannikolla ovat monin paikoin vakavasti taantuneet. Kalat ovat kadonneet suuresta osasta historiallista esiintymisaluettaan muun muassa patojen, elinympäristöjen tuhoutumisen, ilmastonmuutoksen ja ylikalastuksen vuoksi.
Suomen luonnosta kuningaslohta on turha enää etsiä. 1930-luvun suuri kalataloudellinen kokeilu jäi lopulta mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi, joka samalla muistutti siitä, ettei vieraslajin menestystä voida ennustaa pelkkien taloudellisten odotusten perusteella.