Uskonsotien paluu
Uskonsodilla tarkoitetaan tavallisesti niitä, joita 1500- ja 1600-luvuilla Euroopan katoliset ja protestantit kävivät keskenään.
Kristinopin tulkintaerimielisyyksistä oli ihmisiä tapettu jo ennen Lutheriakin. Paljon aikaisemminkin oli uskontojen merkeissä sodittu, kuten israelilaisten vallatessa Luvattua maata, islamin invaasiossa ja kristittyjen ristiretkillä.
1700-luvulta lähtien sotia ei enää juuri uskonnolla perusteltu, vaan taisteltiin avoimesti maa-alueista ja luonnonvaroista. Toki edelleen papit siunasivat tappotantereille lähetettäviä ja lähetyssaarnaajat edistivät kolonialismia.
Toisessa maailmansodassa kamppailivat ei-uskonnolliset ideologiat, kansallissosialismi ja kommunismi, jotka hyödynsivät hieman uskontoakin. Hitler puhui ristiretkestä bolsevismia tuhoamaan, ja Stalinin kerrotaan hädän hetkellä hakeneen tukea vainoamaltaan ortodoksikirkolta.
Kylmässä sodassakin olivat muodollisesti vastakkain ideologiat, lännen demokratia ja idän kommunismi. Neuvostoliiton romahdettua uskottiin jopa sotien syiden pysyvästi poistuneen, kun kaikki omaksuisivat voitollisen liberaalidemokratian arvot. Ei tapettaisi enää aatteista eikä ainakaan uskonnollisista erimielisyyksistä.
Parhaillaan käydään kuitenkin kahta sotaa, joissa uskonnot ovat läsnä.
Trump heiluttelee vaalikokouksissaan Raamattua, ja hänen uskollisimmat kannattajansa ovat evankelikaalisia protestantteja. Putin tekee hartaan näköisenä ristinmerkkejä, ja Moskovan ortodoksipatriarkka siunaa Ukrainan sodan.
Netanjahu katsoo Israelin oikeat rajat Mooseksen kirjoista ja saa varminta tukea ortodoksijuutalaisilta. Iranin shiialaiset ajatollat eivät epäile toteuttavansa Profeetan käskyä pommittaessaan juutalaisia, kristittyjä ja sunniitteja.
Kuinka tosiuskovaisia Trump, Putin tai Netanjahu ovat, arvioikoon kukin itse. Vai onko kysymys sittenkin öljystä ja maametalleista, amerikkalaisesta ja isovenäläisestä imperialismista tai suurten johtajien pullistuneesta egosta? Ainakaan herrojen varhaisemmat elämäntavat eivät vaikuta kovin hurskailta.
Mutta paljon riittää jokaisella vilpittömiä seuraajia, joiden mielestä he ovat ilman muuta Jumalankin asialla.
Jos maailmalta mitä puuttuu, niin ainakin toisten katsomusten tuntemista, ymmärtämistä ja suvaitsemista.
Suomen opetusministeriössä valmistellaan uudistusta, joka korvaisi peruskoulun uskonnonopetuksen kaikille yhteisellä katsomusaineella. Kannatan.
Jos maailmalta mitä puuttuu, niin ainakin toisten katsomusten tuntemista, ymmärtämistä ja suvaitsemista. Kukin uskonnollinen yhteisö opettaa tietysti Suomessakin uskonkappaleitaan moskeijoissa, synagogissa ja pyhä- ja rippikouluissa, kuten tähänkin asti. Mutta hyvää tekee, että jokainen saa yhdessä ammattitaitoisen opettajan opastuksessa kuulla, kuinka toiset uskosta ajattelevat.
Parhaassa tapauksessa se voi jopa vähentää uskonnolla valtapyyteitään naamioivien johtajien sokeaa seuraamista.
En usko koulun uskonnonopetuksesta – joka ei ole tunnustuksellista nytkään – luopumisen heikentävän oman evankelisluterilaisen kirkkomme asemaa kulttuurimme tärkeänä osana.
Siihenhän se ei vaikuta, että säilytetään sellaiset hyvät traditiot kuin valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukset ja presidentin uudenvuoden puheen päättäminen Jumalan siunauksen toivotukseen.