Hyvä saattohoito on ihmisarvon mitta
Vakavan sairauden kanssa elävä ihminen ja hänen läheisensä joutuvat kohtaamaan elämän vaikeimpia kysymyksiä. Kun lääketiede ei enää pysty parantamaan sairautta, hoidon tavoite muuttuu. Silloin tärkeimmäksi nousee se, että ihminen saa elää viimeiset aikansa mahdollisimman kivuttomasti, turvallisesti ja arvokkaasti.
Hyvä saattohoito ei ole vain lääketieteellistä hoitoa. Se on läsnäoloa, kuuntelemista, kivun lievittämistä ja tukea myös läheisille. Se on sitä, että ihmisen ei tarvitse pelätä jäävänsä yksin silloin, kun voimat ovat vähissä ja elämä lähestyy loppuaan.
Suomessa jokaisella pitäisi olla yhdenvertainen oikeus laadukkaaseen palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon.
Valitettavasti todellisuus näyttää toisenlaiselta.
Hyvinvointialueiden välillä on merkittäviä eroja siinä, kuinka hyvin saattohoito toimii. Joillakin alueilla palvelut ovat kunnossa ja osaamista löytyy. Toisilla alueilla ihmiset ja heidän läheisensä joutuvat kantamaan huolta siitä, saavatko he tarvitsemansa avun ajoissa ja riittävällä tavalla.
Kun saattohoito ei herätä luottamusta, keskustelu eutanasiasta nousee väistämättä esiin. Moni ei pelkää niinkään kuolemaa kuin kärsimystä ennen sitä. Pelko hallitsemattomasta kivusta, ahdistuksesta tai yksin jäämisestä saa eutanasian näyttämään vaihtoehdolta, joka tarjoaisi keinon välttää kärsimys.
Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.
Nykylääketiede mahdollistaa erittäin tehokkaan kivunlievityksen myös elämän loppuvaiheessa. Valtaosa vaikeistakin oireista voidaan hoitaa, kun osaamista, lääkkeitä ja henkilöstöä on riittävästi käytettävissä. Ihmisten pitäisi voida luottaa siihen, että heidän kipunsa hoidetaan ja että heidän rinnallaan kuljetaan loppuun asti.
Siksi keskustelun painopisteen pitäisi olla ennen kaikkea siinä, miten saattohoitoa parannetaan kaikkialla Suomessa. Tässä suhteessa on tervetullutta, että palliatiivisen hoidon ja saattohoidon asemaa vahvistetaan lainsäädännössä. Myös valtakunnallinen tavoite yhdenvertaisemmista palveluista on oikea.
Hyvän saattohoidon toteutuminen on lopulta sivistyskysymys.
Mutta yksi asia herättää vakavaa ihmetystä. Hallitus näyttää jälleen ajattelevan, että palvelujen laatua voidaan parantaa ilman lisäresursseja. Lakimuutos voi olla tärkeä askel, mutta se ei yksin tuo yhtään uutta hoitajaa, lääkäriä tai kotisairaalan työntekijää potilaan rinnalle.
Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta ETENE on aivan oikein muistuttanut, että tavoitteet eivät toteudu ilman riittäviä voimavaroja, osaamisen vahvistamista ja toiminnan seurantaa.
Saattohoito edellyttää moniammatillista yhteistyötä, henkilöstön koulutusta sekä aikaa kohdata potilas ja hänen läheisensä. Myös kotisaattohoitoa on kehitettävä, sillä suurin osa suomalaisista toivoo saavansa viettää elämänsä viimeiset vaiheet omassa kodissaan.
Hyvän saattohoidon toteutuminen on lopulta sivistyskysymys. Se kertoo, miten kohtelemme ihmisiä silloin, kun he ovat kaikkein haavoittuvimmillaan. Jokaisella suomalaisella on oikeus luottaa siihen, että elämän viimeisellä matkalla apu on saatavilla, kipua lievitetään ja ihmisarvo säilyy loppuun asti. Tämän tavoitteen toteuttaminen vaatii kauniiden sanojen lisäksi myös tekoja ja resursseja.