Mihin katosi keskustan energiapolitiikka?
Suomen energiapolitiikan suunnanmuutos tehtiin vuosien 2010–2011 suurella strategisella energiapaketilla. Siinä ymmärrettiin Suomen vastuu ilmastotoimista ja tunnistettiin muutoksen Suomella tarjoamat mahdollisuudet.
Keskeiseksi tavoitteeksi asetettiin CO2- päästöjen radikaali vähentäminen. Käytännössä tämä tarkoitti uusiutuvan energian, erityisesti bio- ja tuulienergian, radikaalia lisäämistä ja Venäjä-riippuvuuden vähentämistä.
Siinä tehtiin periaatepäätös kahdestakin ydinvoimalahankkeesta ja luotiin kysyntä nestemäisille biopolttoaineille, mikä auttoi Neste Oy:n nousua maailman johtavaksi uusiutuvien nestemäisten polttoaineiden valmistajaksi ja suureksi osingonmaksajaksi valtiolle vuosien ajaksi. Siinä tuettiin vuonna 2005 EU:ssa aloitetulle päästökauppajärjestelmälle.
Vanhasen hallituksen jälkeen pari seuraavaakin hallitusta jatkoi kutakuinkin samalla linjalla. Sipilän hallitus kielsi kivihiilen käytön vuoden 2029 loppuun mennessä, mikä oli oikein, mutta turpeen käytön alasajo ennen hiiltä oli Marinin hallituksen virhe. Ja siinä keskustakin oli mukana.
Ensin olisi pitänyt lopettaa fossiilinen tuontipolttoaine ja sitten vasta vähentää turve huoltovarmuuden ja kasvutarpeiden mukaiselle tasolle.
Uusien järjestelmien nousemiseen markkinaehtoiseksi tarvittiin Suomessakin siirtymäkaudella valtion tukia koko muun Europan tavoin. Niin kuin Aalto-yliopiston professori Matti Liski jo yli vuosikymmen sitten osoitti, nämä toimet laskivat kuluttajahintoja enemmän kuin oli tuen määrä.
Koronapandemian ja Putinin sodan kynnyksellä Suomi oli huikea poikkeus eurooppalaisessa energiaperheessä. Useat EU-maat olivat edelleen rankasti riippuvia venäläisestä energiasta, ja jälki oli ja on rumaa. Energiaisku etenkin Saksaan oli luja.
Suomessa energiapaketin ratkaisut ovat purreet. Venäjä-riippuvuus on olematon, ja sähkön tuonti Venäjältä on loppunut. Päästöttömän sähkön omavaraisuus on noin 100 prosenttia. Tämä on tarjonnut meille kilpailuedun.
Orpon hallituksen ohjelma lupaa jatkoa tälle linjalle, mutta hallituksen perussuomalaisten epäröinti datakeskuksia, vetyteollisuutta, synteettisiä polttoaineita ja tuulisähköä kohtaan sekä penseys sähköautoihin ovat lähes pysäyttäneet investoinnit uusiutuvaan sähköön. Seuraus on, että sähköön nojaavat investoinnit edistyvät hitaasti.
Minulle suuri yllätys on ollut keskustan rooli energiapolitiikan näyttämöllä. Siellä puuhaa näkyvästi vain yksi edustaja, Hannu Hoskonen. Hän on monessa oikeassa, mutta seisten monessa kohdin perussuomalaisten populistisessa maisemassa. Hänen linjastaan muodostuu monille keskustan linja.
Hoskonen näkee EU:n ja vihervasemmiston metsän käyttöön ja suojeluun kohdistuvat rajoitteet aivan oikein. Eiväthän Suomen metsät, joiden tilavuus on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut 1,9 miljardia kuutiometriä kohta 2,6 miljardiin kuutiometriin, voi olla päästöjen lähde.
Mutta Hoskosen väitteet päästökauppajärjestelmän turmiollisuudesta, datakeskuksista ja sähkön hinnasta sekä hänen kielteinen suhtautumisensa päästöjen vähentämiseen yleensä eivät ole kestävää energiapolitiikkaa.
Koko maailmassa energian kulutus siirtyy muista energiamuodoista sähköön; teollisuudessa, liikenteessä ja jopa lämmityksessä uusiutuvan kumppanina. Suomessa sähkö on EU:n halvinta, ja sitä kannattaa lisätä.
Datakeskukset, silloin kun niiden rakentajat sitoutuvat lisäämään uusiutuvaa kuluttamansa sähkön määrää vastaavasti, on hyvä asia. Kysykää haminalaisilta!
EU:n päästökauppa on Suomen teollisuudelle ja kuluttajille edullinen tapa vähentää päästöjä. Eivätkä metsien ja maankäyttösektorin onnettomat nieluvirheet, joita minäkin kritisoin, ”mene päästökauppajärjestelmän pohjiin” niin kuin Hoskonen väittää.
Viestini on, että hölmöyksiä pitää kritisoida ankarastikin, mutta ei niiden saa horjuttaa keskustan energialinjaa pois edistyksellisen ja kestävän energiapolitiikan tieltä.