Lapsuuden joulut 1930–1939
Ainoa oikea joulupukki tuli aina silloin kun isä meni illalla hevosta katsomaan. Hän ei nähnyt koskaan sitä pukkia, ihmetteli vaan kun lumiseen pihaan oli sillä välin tullut niin suuret huopikkaan jäljet. Niin kertoivat naapurinkin lapset, että pukki oli käynyt silloin kun isä oli ollut saunassa.
Oikealla pukilla oli aina harmaa tai kirjavan viirullinen sarkatakki päällään. Päässään hänellä oli karvareuhka, jonka korvaläpät repsottivat kummallakin puolella päätä. Harmaat huopikkaat oli jaloissa, siihen aikaan oli aina jouluna pakkasta ja lunta maassa.
Kaikenkirjava kaulaliina tai köydenpätkä oli vyönä, josta roikkui kulkunen tai lehmänkello. Muhkea parta peitti puoli naamaa, niitä rohtimia löytyi sitten eteisestä vielä seuraavanakin päivänä. Kädessä oli harmaat lapaset, tai isot nahkahanskat, ja tavallisesti varsiluuta oli tukena kun se pukki oli vanha ja väsynyt ja kulki huonosti.
Aina joulupukki kuitenkin muisti kysyä: Onko täällä kilttejä lapsia? Aina niitä kilttejä lapsia löytyi, vaikka joskus hiipi epäilys mieleen, antaako pukki minulle yhtään pakettia?
Koska olin vanhin lapsista niin ei minun joulupukkiuskoani kukaan horjuttanut moneen vuoteen. Muistan kuinka kinasin serkkupojan kanssa joulupukista koulun kuusijuhlan jälkeen. Hän sanoi että pukkina oli opettaja ja minä väitin että opettaja istui penkillä, olin silloin vähän yli kuusivuotias.
Silloin pukki antoi kaikille lapsille aina pienen pussin jossa oli omena, pipari ja karamelli, vaikka eivät vielä olleet koulussakaan. Ei varmaan kukaan sitä sen kummemmin selittänyt, mikä joulupukki oikeasti oli, se tieto tuli jostakin ajan kanssa luonnollisena asiana.
Olin ehkä viiden vanha, kun veljeni saivat lahjaksi puuhevoset, toinen oli musta ja toinen ruskea. Olin niistä kateellinen, kun en saanut samanlaista, sain vain kultakiharaisen nuken joka sulki silmänsä. Ei se nukke kauan kestänyt, kun piti katsoa miten se ne silmänsä sulkee ja niin sen pää meni rikki.
Mutta ne puuhevoset oli kestäviä. Jostakin kumman syystä ne katosivat aina muutama viikko ennen joulua, mutta ilmestyivät taas pukin kontista entistä ehompina. Hevosten kyljet kiiltelivät mustina ja ruskeina. Harja joka oli vuoden aikana kulunut olemattomiin kaartui taas kaulalle, ja häntä ulottui aivan maahan asti.
Ainakin kahtena jouluna ne puuhevoset kokivat uuden ylösnousemuksen. Minä en sellaista puuhevosta koskaan saanut, sain vaan nukkeja ja nalleja.
Kerran sain kummitädiltä punaiset pitkät villasukat. Tavallisesti sukat oli aina harmaita, mutta nämä oli punaiset ja siksi kauniit ja mieluiset.
Mutta jouluaamuna kun piti ne sukat laittaa jalkaan eivät ne mahtuneetkaan, ne olivat aivan liian kapeat. Isä keksi että, laitetaan sinne klapeja sisään niin nehän venyvät. Kummitäti oli napakka ihminen, ja niin kireiksi hän oli ne sukat kutonut etteivät ne mihinkään venyneet. Niin minä jäin ilman niitä punaisia sukkia.
Piirustuspaperi ja kynät olivat aina mieluisia lahjoja, joita sieltä pukin kontista löytyi. Vahaliidut olivat hyviä, mutta värikynistä en pitänyt kun niitä sai olla aina teroittamassa, ja sitten ne kuluivat nopeasti loppuun. Lyijykynät ja pyyhekumit oli aina odotettuja, sillä niitähän kului vuoden aikana suunnattomat määrät, ainakin äidin ja isän mielestä.
Piirustuspaperia ei ollut koskaan riittävästi, kunnes isä toi toripäivä reissultaan niin sanottua tehtaan paperia ison rullan. Siitä riitti sitten lapsillekin piirustuspaperia, kun kaikki käärepaperit ja jouluna saadut paperit oli täyteen piirretty.
Tapaninpäivän iltana kävimme kummitädin luona joulukylässä. Kun ne jokaiseen päivään kuuluvat huushollityöt oli tehty, silloin isä valjasti hevosen kirkkoreen eteen. Äiti oli pukenut meidät lapset siistimpiin vaatteisiin, niistänyt nenät ja kammannut hiukset.
Sinne meidät peitettiin rekeen vällyjen alle, äiti istui toisella ja isä toisella puolella rekeä, me kaikki neljä siinä keskellä nojaten toisiimme. Oli siinä selvittelemistä että omat jalkansa löysi sitten kun vällyjen alta pois kömmimme, siellä tätilän pihassa.
Pian se matka meni, ei sinne ollut kuin ehkä neljä kilometriä mutta harvoin siellä tätilässä muuten kylässä käytiin. Kun oli selvitty sieltä reestä vällyjen alta, olikin kummitäti jo ovella vastassa ja lämmin valoisa tupa odotti tulijoita.
Se kaunis joulukuusi seisoi aina siinä samassa paikassa ikkunan edessä. Kuusessa oli paljon kynttilöitä, ja niillä oli oikeat kynttilänjalat, ei ne olleet punaisella villalangalla köytetty oksiin kuten meidän kuusessa.
Aina siinä yhdellä oksalla istui se sininen lintu joka viipotti pyrstöään kun siihen vähän sormellaan koski. Missään en ollut nähnyt sellaista lippunauhaa kuusen ympärillä kuin siellä, kummitädin joulukuusessa.
Siinä nauhassa oli kaikkien maiden liput, niiden nimiä sitten tavailtiin pitkin iltaa.
Aikuiset tietenkin kahvittelivat, ja meille lapsille annettiin kuumaa kaakaota. Yhden pullapalan ja piparin sai ottaa juomisen kanssa, jos erikseen tarjottiin silloin sai ottaa toisenkin, piti vain muistaa kiittää. Kotimatkalla sitten torkahdettiin niiden lämpimien vällyjen alla, kulkusten kilistessä ja tähtien tuikkiessa talvisessa yössä.
Tuntuu kuin viimeinen lapsuuden joulu olisi ollut sotajoulu 1939.
Isä oli rintamalla, mutta äiti valmisteli meille joulua niin kuin aina ennenkin. Siankinkku oli otettu suolavedestä likoamaan jo hyvissä ajoin, lanttu ja porkkanalaatikot odottivat paistamista. Tuuvinki muhi suuressa padassa hellan kulmalla, kaikki oli kuten joulun aluspäivinä pitikin olla. Joulupullat ja siirappilimput levittivät tuoksuaan muutama päivä sitten siivottuun tupaan.
Äiti odotti jouluvierasta, isää rintamalta kotiin. Vaari oli hakenut kuusen, se koristeltiin valkeasta paperista leikatuilla lumihiutaleilla ja muutamilla kynttilöillä, jotka sattuivat jostakin löytymään.
Ainakin minuun tarttui se äidin malttamaton odotus. Vähän väliä oli pakko vilkaista ikkunasta, näkyisikö tiellä jo tulijaa. Ei näkynyt muuta kuin se puuaita siinä tien vieressä, sen aidan päällä oli lunta niin paljon, kuin se olisi ollut lumeen kiedottu.
Ilta tuli, mutta jouluvierasta ei vaan tullut. Sinä vuonna ei tullut joulupukkia, mutta saimme sentään jokainen muutaman paketin. Minä sain kirjan Lumikki ja seitsemän kääpiötä, se kirja on vieläkin tallessa vaikka kovin luettuna. Illalla kuuntelimme radiosta lähetyksiä rintamalta, sieltä sotilaat laittoivat terveisiä kotiin omaisilleen, ja välillä oli joitakin puheita ja lauluja.
Emme tienneet vielä silloin että isä oli kaatunut muutama päivä ennen joulua.
Mummoni Ulla Lehtovirta on kirjoittanut omia muistojaan ja kokemuksiaan vuosien ajan. Vuonna 2008 hän kirjoitti tämän lapsuuden joulumuiston paperille.
Keskustelemme usein yhteiskunnan kehityksestä ja muutoksesta. Hiljattain puhuimme ihmisenä olemisesta ja ihmisyydestä. Lähimmäisen rakkaus, hyväksyntä ja toivo ovat arvoja, jotka puhuttelevat etenkin näin jouluviikolla.
Joulu vuonna 1939 oli hyvin erilainen kuin joulu vuonna 2023. Edelleen sodan kauheudet koskettavat lukemattomia lapsia ja perheitä. Sota ei katso kalenterista, onko joulu tai pyydä lupaa rikkoa jotain peruuttamattomasti. Levottomassa maailmassa toivon sanoma on ajankohtainen.