Kohtuus kaikessa
Olemme urheilukansaa, jos ei muuta, niin ainakin penkkiurheilukansaa, jolle suomalaisten urheilijoiden kisamenestys on kuin oopiumi. Olympia- tai MM-kisamitali, vaikka vähän himmeämpikin, saa meistä kiihkeimmät euforiseen tilaan, jossa ainakin hetkeksi unohtuvat lähes kaikki maalliset murheet.
Helmikuun alku on ollut meille penkkiurheilijoille juhla-aikaa. Italiassa on kisailtu talvilajien olympiamitaleista. Toivon ja odotuksen päiviä on jäljellä vielä seitsemän. Kenties seuraava mitali tulee jo tänään, tai viimeistään huomenna.
Tähän saakka suomalaisille urheilijoille on herunut menestystä kolmen pronssimitalin verran. Mitalien lisäksi muutamat urheilijat ovat keikkuneet tuloslistan kärkipäässä taistellen palkintopallipaikoista tiukasti loppuun saakka. Yleisilme on ollut hyvä, toki pettymyksiäkin on nähty, mutta sellaista urheilu on.
Suomalaisen huippu-urheilijan tehtävä ei ole helppo. Hän asettaa olympiakisoihin omat tavoitteensa oman kuntonsa ja tuntemustensa mukaan, mutta se ei riitä. Menestystä ja mitaleja hamuava urheiluyleisö nostaa median tuella rimaa vielä korkeammalle.
Joskus tuntuu, että meiltä penkkiurheilijoilta on kadonnut käsitys kohtuullisuudesta ja siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Emme kaikin ajoin ymmärrä, kuinka kovaa kilpailu maailman absoluuttisella huipulla on, kuinka pienestä menestys joskus on kiinni.
Oletamme, että suomalaiselle urheilijalle jokainen kisapäivä on huippupäivä, tähänastisen uran paras. Jos ja kun asia on näin, mitali lankeaa suomalaiselle atleetille kuin manulle illallinen. Jos näin ei tapahdu, pettymys tuntuu karvaalta.
Ajan myötä osa meistä piinkovista penkkiurheilijoista pehmenee.
Kansakunnan urheilumenestyksen hiipuessa siedämme urheilijoiltamme epäonnistumisia suurkilpailu suurkilpailulta yhä huonommin.
Tämä ei koske vain urheilijoita, vaan myös huolto- ja taustajoukkoja. Tämä on näkynyt Italiassakin: kun hiihtoladulla tulos ei ole aivan odotetun lainen, toimittajat ovat kilvan tivanneet hiihtäjiltä vahvistusta oletukselleen voitelun epäonnistumisesta.
Ajan myötä osa meistä piinkovista penkkiurheilijoista pehmenee.
Alamme ohittaa epäonnistumisia olankohautuksella, iloitsemme mäkihyppääjien ja ampumahiihtäjien kansallisen tason noususta, joka hyvänä päivänä voi tuoda mitalin tai kaksi. Ymmärrämme, että talviolympialaisten yksilölajeissa kymmenen parhaan joukkoon sijoittuminen on jo kova suoritus.
Italiassa Suomen ensimmäisen mitalin saavutti yhdistetyssä Eero Hirvonen. Hän on sympaattinen urheilija, joka on jaksanut puurtaa ja uskoa itseensä, vaikka menestyksen vuosista on aikaa.
Pehmenneelle penkkiurheilijalle Hirvosen pronssimitali tuntui kultamitalilta, joka jo yksinään riitti pelastamaan kahden ja puolen viikon kisarupeaman, mutta onneksi mitali ei ole jäänyt ainoaksi.