Miksi hankintalaki halutaan uudistaa vastoin asiantuntijoiden varoituksia?
Politiikka perustuu arvoihin ja ideologioihin, kuten pitääkin. Ongelmaksi muodostuu se, kun ääneen lausutut tavoitteet ja käytettävät keinot eivät kohtaa – tai kun keinot eivät enää sovi perustuslaillisiin raameihin.
Hankintalain uudistus on valitettavasti ajautunut juuri tällaiseen umpikujaan.
Orpon hallituksen tavoitteet ovat sinänsä kannatettavia: lisätä kilpailua, tehostaa julkisia hankintoja ja vahvistaa yritysten toimintaedellytyksiä.
Valmistelussa on kuitenkin unohdettu, että inhouse‑yhtiöiden liikevaihdosta merkittävä osa on jo nyt markkinaehtoista toimintaa, sillä ne kilpailuttavat hankintojaan laajasti. Tältä osin markkinat eivät avaudu lisää.
Hallitusohjelmassa luvataan hyödyntää tutkittua tietoa, mutta hankintalain uudistuksessa asiantuntijanäkemyksiä on sivuutettu systemaattisesti. Pahimmillaan uudistus tekee juuri päinvastoin kuin on tarkoitus.
Hyviäkin elementtejä löytyy – kuten markkinakartoitusten vahvistaminen – mutta ongelmien ytimessä on edelleen sidosyksiköiden 10 prosentin vähimmäisomistusraja. Perustelut omistusrajalle ovat olemattomat, kun sellaiseksi on kelvannut lähinnä hallitusohjelmakirjaus.
Kustannuksiltaan uudistus voi olla kunnille ja hyvinvointialueille hyvin kallis. Arviot puhuvat noin 450 miljoonan euron muutoskustannuksista, joita valtio ei kompensoi. Lakiesityksen arvion mukaan takaisinmaksuaika voi venyä jopa 14 vuoteen.
Yhtälö on surkea, kun samaan aikaan hyvinvointialueilla on kolmen vuoden alijäämien kattamisaika. Lopputuloksena on väistämättä palvelujen leikkauksia.
Uudistus on aikataulutettu huonosti. EU valmistelee parhaillaan omia hankintadirektiiviuudistuksiaan, ja kansallisen lain sekä EU‑muutosten siirtymäajat menevät päällekkäin. Riskinä on, että lainsäädäntöä joudutaan korjaamaan moneen kertaan. Lisäksi hankintalain poikkeuksista on tarkoitus säätää erillislaeilla, mutta nämä esitykset puuttuvat vielä kokonaan.
Useat viranomaiset ovat esittäneet kriittisen arvion uudistuksesta. Kilpailu- ja kuluttajavirasto varoittaa, että muutos keskittää hankintoja suurille toimijoille ja heikentää pk‑yritysten asemaa. Luvassa lienee isoja yhteishankintoja.
Myös valtiovarainministeriö ja muut ministeriöt arvioivat kustannusten ja hallinnollisen taakan kasvavan.
Kyberturvallisuuden osalta riskit ovat vielä vakavampia: valtion kyberturvallisuusjohtajan mukaan monet kunnat ovat täysin riippuvaisia sidosyksiköiden tarjoamista palveluista ja toimivan ratkaisun lopettaminen synnyttää merkittäviä riskejä haavoittuvuudelle.
Perustuslaillinen arviointi nostaa pöydälle vielä raskaampia kysymyksiä. Asiantuntijat, kuten professori Petri Kuoppamäki ja professori Tuomas Ojanen, ovat todenneet, että uudistus rajoittaa kuntien itsehallintoa, mutta perustelut tälle ovat perustavanlaatuisella tavalla puutteellisia. Myös omaisuudensuojaan kohdistuu paineita, koska siirtymäaika ei turvaa olemassa olevia sopimuksia.
On vaikea välttyä vaikutelmalta, että hallitus ei luota kuntien ja hyvinvointialueiden omaan päätöksentekokykyyn.
Ongelmallista on sekin, että 10 prosentin omistusraja kohtelee kuntia hyvin eri tavoin. Suuret hyvinvointialueet kattavat laajoja alueita, mutta pienen kunnan resurssit eivät riitä hallinnolliseen lisätyöhön, kilpailutuksiin ja riskienhallintaan. Lopputuloksena julkiset palvelut heikkenevät etenkin harvaan asutuilla alueilla – ja paikalliset pk‑yritykset kärsivät siinä sivussa.
Kun tavoitteisiin ei olla pääsemässä ja uudistuksen näkevät ongelmallisena kunnat, hyvinvointialueet, viranomaiset ja asiantuntijat, syntyy väistämättä kysymys: miksi hallitus silti ajaa tätä muutosta kuin käärmettä pyssyyn?
Onko kyse vain ideologisista tavoitteista – vai myös sellaisista päämääristä, joita ei haluta sanoa ääneen?