Suomen oma etu saneli osallistumisen rauhanturvaamiseen – tutkijan mukaan YK-operaatioista maalattiin kotimaassa liian ruusuista kuvaa

Rauhanturvaaminen

Suomi osallistui kylmän sodan vuosina YK:n rauhanturvaoperaatioihin paljolti itsekkäistä syistä, arvioi tutkija Jukka Pesu.

Hänen mukaansa vähitellen kasvanut maine ”rauhanturvaamisen suurvaltana” antoi Suomelle mahdollisuuden nostaa profiiliaan lännessä ja osana Pohjoismaita sekä tarjosi tarpeellisen todisteen puolueettomuuspolitiikan onnistumisesta ja suomettumispuheita vastaan.

Ulkopolitiikan lisäksi aktiivinen rauhanturvaaminen palveli myös puolustuspolitiikkaa.

–  Rauhanturvaaminen oli Puolustusvoimille lähes ainoa mahdollisuus pitää yllä yhteyksiä länteen, Pesu sanoo.

Pesun mukaan yhteinen toiminta rauhanturvaamisessa oli omalta osaltaan mahdollistamassa myös sellaista pienen piirin sotilaallista yhteydenpitoa Ruotsin ja Norjan kanssa, joka palveli valmistautumista yhteistoimintaan Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen varalle.

–  Rauhanturvaamisen avulla Suomi muun muassa pääsi 1960-luvulla mukaan myös vuotuisiin pohjoismaisiin puolustusministerikokouksiin, Pesu kertoo.

Kokouksissa toki käsiteltiin Pesun mukaan paljon YK-kysymyksiä, mutta ainakin ruotsalaistutkimuksen mukaan niiden jälkeen myös kaikkea muuta puolustukseen liittyvää.

Valtiotieteen tohtori Jukka Pesun väitöskirja ”Suomi, rauhanturvaaminen ja kylmä sota 1956–1990” tarkastettiin Turun yliopistossa joulukuussa.

Pesun mukaan Puolustusvoimissa havaittiin 1970-luvulla, että YK-rauhanturvaaminen toimi eräänlaisena halpana kertausharjoituksena.

–  Samalla se antoi päällystölle kokemusta uudenlaisista sodista, konfliktista ja aseistuksesta. Operaatioissa pystyttiin tuomaan esiin omaa osaamista ja tarkkailemaan muita, Pesu kertoo.

Operaatioista oli hyötyä myös sotilastiedustelulle, joka jopa vaihtoi salaisesti tietoja Israelin tiedustelupalvelun Mossadin kanssa vuoden 1973 Jom Kippur -sodan jälkeen.

–  Se oli tietysti tulenarkaa ihan kaikilla tasoilla, Pesu sanoo.

Hänen mukaansa vielä 1950- ja 60-luvuilla Suomen vasemmistossa epäiltiin länsivetoisen rauhanturvaamisen keskittyvän liiaksi sotilaskoulutukseen. 1980-luvulla suomalaisten osallistumista jo kannatettiin yli puoluerajojen ja eduskunnan keskusteluja rauhanturvaamisesta leimasi ”lähes pasifistinen eetos” huolimatta toiminnan monista piilotavoitteista.

Tästä syystä Suomessa haikailtiin Pesun mukaan, osin turhaan, ruusuiseen kuvaan perinteisestä YK-rauhanturvaamisesta, kun kansainvälinen kriisinhallinta 1990-luvulla muuttui Nato-johtoisemmaksi ja muun muassa voimankäyttö lisääntyi.

Kylmän sodan jälkeen kriisinhallintaoperaatioiden merkitys Suomen oman puolustuksen ja kansainvälisen sotilaallisen yhteistyön kehittämiselle on avoimesti tunnustettu esimerkiksi Naton johtamissa operaatioissa Balkanilla ja Afganistanissa.

Suomen rauhanturvahistoria käynnistyi Suezilla 1956 vain vuosi YK:hon liittymisen jälkeen. Pesun mukaan ensimmäisinä vuosina osallistuminen oli varovaista eikä kovin suunnitelmallista. Kustannuksia aiheuttavan ja maan oman puolustusvalmiutta heikentävän toiminnan mielekkyyttä kyseenalaistettiin tilanteessa, jossa uuden suursodan pelättiin syttyvän hetkenä minä hyvänsä.

Varsinainen pitkän aikavälin osallistuminen alkoi Kyprokselta 1964, ja 1970-luvulla rauhanturvatoimintaan alkoi tulla yhä enemmän suunnitelmallisuutta.

Samoin kuin Suomen rauhanturvaamisen julkilausutuissa ja todellisissa motiiveissa, eroa oli myös operaatioiden arkitodellisuuden ja niistä kotimaassa muodostuneen kuvan välillä. ”Rauhanturvaamisen suurvallan” mittarina oli lähinnä suomalaisten YK-rauhaturvaajien määrä – parhaimmillaan lähes 2  000 miestä.

–  Tämä sisälsi myös ongelman, sillä kun vähästä väestä otetaan moni mukaan, niin mukaan pääsee myös sellaisia, joille rauhanrakentaminen ei ole pääasia, Pesu sanoo.

Suomalaisten perinteinen vitsaus alkoholi aiheutti joukoissa paljon ongelmia ja oli Pesun mukaan osasyynä myös suuressa itsemurhien määrässä.

–  1980-luvulla meno jo siistiytyi, mutta kyllä 1960- ja -70-luvut olivat aika hurjan kuuloisia, Pesu kertoo.

Koska kielteiset uutiset uhkasivat vähentää operaatioihin hakevien määrää entisestään, Puolustusministeriössä päätettiin ryhtyä vastaiskuun.

–  Tärkeimpien tiedotusvälineiden toimittajia kutsuttiin tutustumaan operaatioihin, joista näytettiin kiillotettu kuva samalla, kun pidettiin huolta siitä, että toimittajat viihtyvät, Pesu kuvailee.

Hänen mukaansa osin tätä perua on liian ruusuinen kuva omasta toiminnasta, mikä koskee etenkin menneitä operaatioita, mutta vaikuttaa vielä nykyäänkin.

Tutkijan mukaan monet suomalaiset rauhanturvaajat toki ovat pyrkineet ja pyrkivät vilpittömästi tekemään parhaansa paikallisen väestön hyväksi. Tätä on kuitenkin haitannut se, että operaatioiden mandaatit on laadittu kansainvälispoliittisista lähtökohdista käsin jättämällä todellisuus paikan päällä toiselle sijalle.

Operaatioiden tavoitteena on ollut estää kriisin eskaloituminen suurvaltojen väliseksi yhteenotoksi, missä esimerkiksi Lähi-idässä myös onnistuttiin. Pesun mukaan tämä lähestymistapa sopi kylmän sodan aikana hyvin myös Suomen valtion poliittisiin tavoitteisiin.

–  Siitä seurasi kuitenkin ongelmia rauhanturvaajille, koska he joutuivat kuitenkin hoitamaan paikallisen tason tilanteita, mutta puutteellisin tai kokonaan väärin menetelmin. Mandaatti oli väärä tai puutteellinen, Pesu kertoo.

Hyvä esimerkki tästä oli hänen mukaansa Libanonin Unifil-operaatio. Sen virallinen tavoite oli varmistaa Israelin vetäytyminen alueelta sodan jälkeen, mutta käytännössä rauhanturvaajien piti pyrkiä hallitsemaan maan sekavaa sisäistä tilannetta lukuisine asejoukkoineen.

–  Paikallisen tason huomioiminen ei takaa onnistumista, mutta kyllä se edesauttaa sitä. Jos sitä ei oteta huomioon,, operaatioista saattaa tulla pitkäkestoisia, Pesu sanoo.

Unifil-operaatio alkoi vuonna 1978 ja jatkuu yhä.

Pesun mukaan suurvaltaintressit eivät ole kadonneet mihinkään. Esimerkiksi Afganistanissa kansainvälinen, monesti lähinnä sotaa muistuttava kriisinhallintaoperaatio syntyi 2000-luvun alussa osana Yhdysvaltain terrorismin vastaista sotaa. Välittömien tavoitteiden saavuttamisen jälkeen myös siellä on puuttunut strateginen käsitys ulospääsystä tilanteesta, ja operaatio on pitkittynyt.

Tulevaisuudelta Pesu toivoo enemmän avoimuutta operaatioiden eri tason tavoitteista sekä suurvaltapolitiikan ja paikallisten olojen välisen jännitteisen suhteen huomioimista.