Menetetty Karjala oli kepulainen – perintö näkyy tänäkin päivänä
Keskusta syntyi maalaisliittona vuosina 1906–1908.
Puolueen silloisilta ydinkannatusalueilta löytyy vahva jatkumo nykypäivään. Vahvimmat nuoren maalaisliiton tukialueet olivat Oulun ja Viipurin läänit. Myös Savossa noustiin varhain ja Etelä-Pohjanmaasta kehittyi tärkeä tukialue asteittain.
Kaikilla mainituilla alueilla keskusta on säilyttänyt voimansa näihin päiviin asti, läänit toki on lakkautettu. Mutta mitä tapahtui Viipurin läänissä asuneille maalaisliiton äänestäjille? Suuri osa alueesta kun menetettiin Moskovan välirauhassa 1944 ja Pariisin rauhassa 1947.
Viipurin lääni oli jaettu kahteen vaalipiiriin.
Läntisestä vaalipiiristä suurin osa on edelleen Suomea, käsittäen Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakuntia sekä nykyistä Kaakkois-Suomen vaalipiiriä.
Siellä maalaisliiton kannatus ei ollut mitenkään erityisen voimakasta. SDP oli ykkönen alueella, jolla oli lukuisia teollisuuskaupunkeja kuten Kotka, Kouvola, Lappeenranta ja Viipuri. Kakkospaikasta kilpailivat ensin vanha- ja nuorsuomalaiset, myöhemmin kokoomus ja maalaisliitto.
Viipurin läänin itäinen vaalipiiri sen sijaan oli ylivoimaisen maalaisliittolainen.
Sielläkään maalaisliitto ei ollut heti ykkönen. Puolue ei yleensäkään lyönyt Suomessa läpi yhtä nopeasti kuin SDP tai vanha- ja nuorsuomalaiset, mutta jo vuonna 1917 maalaisliitto otti vaalipiirissä kirkkaan ykköspaikan, jolta sitä ei pudottanut vaalipiirin olemassaolon aikana mikään.
Karjalan kannaksen ydinalueen kunnat muodostivat tummanvihreän vyöhykkeen, jossa maalaisliiton mediaanikannatus oli puolueen läpimurtovaaleista 1919 vuoden 1939 eduskuntavaaleihin keskimäärin 64 prosenttia.
Mutta miten näille äänille kävi sotien jälkeen? Entä miten karjalaisten perintö vaikuttaa keskustassa tänäkin päivänä?
Talvi- ja jatkosodat iskivät pahimmin juuri maalaisliiton kannattajakuntaan. Maalaisliiton äänestäjiä ja heidän poikiaan kaatui enemmän kuin muiden puolueiden.
Tohtori Kari Hokkanen toteaa puoluehistorian kolmannessa osassa maalaisliittolaisten taistelutahdon olleen kovempi kuin muiden, sillä etenkin idässä asuneet tilalliset puolustivat kouriintuntuvasti omaansa. Sotilaskarkuruutta oli maalaisliiton kannatusalueilta tulleiden sotilaiden keskuudessa kaikkein vähiten.
Kun nuori, perheetön maalaisliittolainen menetti henkensä ennen aikojaan, menetti maalaisliitto-keskusta ehkä useamman sukupolven edestä äänestäjiään.
Hokkanen pitää Väinö Linnan romaanihahmo Antti Rokkaa tyypillisenä maalaisliittolaisena. Rokka oli pienviljelijä Kannakselta, jolla oli oma koti pelissä.
Hokkanen on kuvannut myös toista Linnan hahmoa, Akseli Koskelaa, tyypilliseksi maalaisliittolaiseksi. Koskela oli itsenäistynyt torppari, kuten monet maalaisliiton kannattajat. Nimenomaan pieniltä tai keskikokoisilta maatiloilta tuli suuri osa puolueen voimasta.
Koskela oli ollut sisällisodassa punapäällikkö, mutta maltillistui sittemmin. Linna kertookin, kuinka Kyösti Kallion ajatukset saivat Koskelan hyväksynnän.
Koskela oli Hämeestä, mutta hänen (sisällissodan jälkeinen) sosiaalinen taustansa käy hyvin yksiin sen kanssa, millaiselta Viipurin läänin yhteiskuntarakenne näytti. Pienet, mutta itsenäiset tilat olivat vallitseva elinkeino- ja asumismuoto.
Vertailukohtana voidaan katsoa vaikkapa Uuttamaata, Hämettä, Varsinais-Suomea ja Satakuntaa, joiden maanomistusmuoto perustui pitkälti suurtiloihin ja lukuisiin maanvuokraajiin. Näillä alueilla maalaisliitto ei lyönyt läpi kovinkaan nopeasti. 1919 maalaisliitosta kuitenkin tuli jo käytännössä koko Suomen puolue.
Sodan jälkeen luovutettujen alueiden väestö piti asuttaa muualle Suomeen.
Luovutettuja alueita oli etelästä pohjoiseen pitkin itärajaa ja Suomenlahtea, mutta väestöltään suurin määrä asutettavia tuli Viipurin läänistä.
Maalaisliitto oli asutuspuolue. Nykyään siirtoväen asutus vaikuttaa suurelta yhteiseltä kansalliselta tarinalta, mutta aikanaan se oli jotain aivan muuta.
Jo alkuvaiheessa ristivetoa aiheutti se, lohkotaanko siirtotiloja olemassaolevasta maatalousmaasta vai painotetaanko uudisraivausta. Maalaisliitto halusi lohkoa valmiita alueita ymmärtäen, kuinka kohtuuton rasitus uudisraivauksesta koituisi siirtoväelle.
Presidentti C. G. E. Mannerheim, tuottajajärjestö MTK, pääministeri J. K. Paasikivi ja kokoomuspuolue suhtautuivat yksityisomaisuuden lohkomiseen nihkeästi, maalaisliitto ja vasemmistopuolueet myönteisesti. Maalaisliitto perusteli asiaa muun muassa yhteiskunnallisesti eheyttävällä vaikutuksella, kun karjalaisväestö jäisi vähemmän tyhjän päälle.
Maalaisliiton näkemys voitti, ja puolueen toimijat kunnostautuivat asutustoiminnassa. Pienomistuksen ideologia ja sen mukainen maahenki sopi hyvin sekä maalaisliiton että karjalaisten pirtaan.
Kielipykälää maalaisliitto ei tosin voinut hyväksyä. Se kuitenkin meni läpi, ja maalaisliitto joutui tyytymään kompromissiin. Kielipykälällä pyrittiin varmistamaan, että ruotsinkieliset alueet säilyisivät enemmistöltään ruotsinkielisinä, eli ruotsinkielisiltä tiloilta maata ei lohkottaisi samalla tavalla kuin suomenkielisiltä. Pykälään jäi tulkinnanvaraa, joka aiheutti ristiriitoja ja viivästytti asutusta.
Vuosien 1945 ja 1948 eduskuntavaaleissa siirtokarjalaiset äänestivät vielä 1930-luvun vaalipiirien mukaisesti uudesta asuinpaikastaan riippumatta vanhojen vaalipiirien ehdokkaita. Vuoden 1948 vaaleissa maalaisliitto sai 56 kansanedustajaa ja eduskunnan ykköstilan, pärjäten luonnollisesti erinomaisesti myös Viipurin läänin itäistä vaalipiiriä seuranneessa Kymen läänin itäisessä vaalipiirissä.
Karjalaisia asutettiin ympäri Suomen, ja he löysivät helposti paikalliset maalaisliiton osastot. Esimerkiksi varsinaissuomalainen myöhempi kansanedustaja ja ministeri Taisto Tähkämaa (1924–2025) kertoi Suomenmaalle satavuotishaastattelussaan vuonna 2024, kuinka maalaisliiton asialla ollessa sai yhteyden siirtokarjalaisiin pintaa syvällisemmällä tasolla.
– Etenkin karjalainen siirtoväki oli iloista, kun menin ja sanoin, että on maalaisliiton asiaa. Heillekin maalaisliitto oli se oma puolue, ja ollut Karjalassa tärkeä. Se ilahdutti, kun joku paikallisesta väestöstä tuli tervehtimään tällaisella asialla, Tähkämaa kertoi.
Aina kohtaamiset eivät olleet näin mukavia karjalaisten ja alkuperäisen väestö välillä. Muualta muuttaneita ryssiteltiin, näiden murretta pilkattiin, ja katkeruutta vaikkapa kantatilan menetetyistä maista tunnettiin. Karjalaiset tarvitsivat puolustajansa, ja maalaisliitossa karjalaiset olivat jo tuttuja muullekin puolueväelle.
Karjalaisuus ei ole tietenkään ollut yksin maalaisliitto-keskustan asia, mutta luovutetun alueen karjalaisille yksi puolue on ollut ylitse muiden.
Kun luovutetun alueen kunnat, järjestöt ja väestö perustivat Karjalan liiton talvisodan jälkeen 1940, perustajien joukossa oli useita johtavia maalaisliittolaisia. Yli puolet liiton puheenjohtajista on sen historian aikana ollut taustaltaan maalaisliittolais-keskustalaisia.
Tämänkin päivän keskustalaisista monen juuret ovat luovutetussa Karjalassa vähintäänkin joltain osin. Esimerkkinä vaikkapa valtioneuvos Matti Vanhanen, jonka isä Tatu oli syntynyt Vuoksenrannan kunnassa. Vanhasen pikkuserkku, entinen keskustan kansanedustaja Martti Talja toimii tällä hetkellä Karjalan liiton puheenjohtajana.
Suomenmaa haastatteli Karjalan liiton puheenjohtaja Outi Örniä ja toiminnanjohtaja Pertti Hakasta vuonna 2021. Tuolloin molemmat johtopaikat olivat keskustalaisten hallussa. Keskustapainotusta pyrkivät kuitenkin perinteisesti vähentämään keskustalaiset itsekin, ettei karjalaisten liitto olisi liikaa yhden puolueen hallussa.
– Monesti puheenjohtajaksi on valittu kansanedustaja ja edustus kolmesta suuresta puolueesta on hoidettu tasapainoisesti eri elimiin, kansanedustajana 2015–2019 ja liiton puheenjohtajana 2017–2020 toiminut Hakanen kertoi tuolloin.
Karjalan liiton perinteinen tavoite on ollut Karjalan palauttaminen Suomelle. Pitkään uskottiin, että maalaisliittolaistaustainen presidentti Urho Kekkonen voisi tässä onnistua, mutta Neuvostoliitto pysyi järkähtämättömänä.
Kekkonen piti asiaa esillä tavatessaan idän suurvallan johtajia pitkin kauttaan 1956–1981, mutta asiasta ei useimmin edes suostuttu keskustelemaan.
Karjalaiset osaltaan loivat Kekkoselle paineita, jopa painostivat tätä. Samalla Kekkonen oli poliittisesti tavallaan myös riippuvainen karjalaisten kannatuksesta.
Vaikka maalaisliitto kokosi kansaa ja toimi alhaalta ylöspäin, karjalaisilla oli aina omat vahvat miehensä.
Puolueen ensimmäisinä vuosikymmeninä karjalaisten vahva mies oli Juho Niukkanen (1888–1954). Hän oli omanlaisensa tiukka linjaaja, joka tunnetaan etenkin talvisodan puolustusministerinä. Hän ei olisi halunnut tehdä rauhaa maaliskuussa 1940, mikä on tehnyt hänestä myös ristiriitaisen hahmon. Kirvulainen Niukkanen tunsi kuitenkin omakohtaisesti karjalaisten tuskan kodin menettämisestä, ja hän puolusti tiukasti siirtoväen oikeuksia.
Maalaisliitossa hän vaikutti monessa mukana, ja oli esimerkiksi osaltaan luomassa järjestelmää, josta myöhemmin kehitettiin puolueen kuuluisa tukimiesverkosto.
Muolaalainen Eemil Luukka (1892–1970) toimi Karjalan liiton puheenjohtana 1946–1967. Hän istui eduskunnassa vuosina 1936–1966 ja kohosi karjalaisten maalaisliittolaiseksi ykkösnimeksi Niukkasen jälkeen. Hän ajoi siirtokarjalaisten oikeuksia vimmalla, ja puhui väsymättä Karjalan palauttamisen puolesta. Tässä hänellä oli kuitenkin letkeän karjalainen tyyli.
– Myö karjalaiset, myö oomme vähemmistön tääl; et eihä mei piä ruveta riitelemmää ja äänestelemmää. Ei käyvvä tappelemmaa, vaa tehhää kaupat, sovitaa, ni kumpikii osapuol hyötyy, Luukan kerrotaan puhuneen.
Sekä maalaisliitto-keskustan että karjalaisten ykköseksi nousi pikkuhiljaa Johannes Virolainen (1914–2000). Viipurin maalaiskunnasta lähtenyt Virolainen oli Suomen näkyvin karjalainen pitkään, ja vaikkapa ”koko kansan valtioneuvoksena” 1990-luvulla suosittu mediakasvo, joka piti Karjalan asiaa ja karjalaisuutta esillä. Hän johti Karjalan liittoa 1985–1990. 1990-luvun suojasään aikana Karjalan palauttamista pidettiin jopa mahdollisena asiana, ja Virolainen puhui tämän puolesta.
Tänä päivänä voi sanoa, että keskusta nojaa vahvasti menetetyn Karjalan perintöön. Sieltä tulleet poliittisesti aktiiviset ihmiset ja heidän jälkeläisensä ovat olleet puolueessa näkyvillä paikoilla melko huimallakin prosentilla kun vertaa muihin alueisiin.
Karjalan palauttaminen ei ainakaan nykyisessä poliittisessa tilanteessa ole asia, jota voisi nostaa realistisesti esiin. Karjalaisilla ja karjalaisuudella on muunlaista yhteiskunnallista voimaa suomalaisessa kulttuurissa, ja vaikkapa kokemus siirtolaisuudesta on opettanut suomalaisille suvaitsevaisuutta. Toki pitää muistaa, että läheskään koko Karjalaa ei menetetty, vaan vanhoista karjalaisalueista suuri osa on edelleen osa Suomea.
Lähteitä
Maalaisliitto-Keskustan historia, osat 1–5, Otava (Hakalehto, Ilkka, Kirjayhtymä 1986, Mylly Juhani, Kirjayhtymä 1989, Hokkanen Kari, Otava 1996, Hokkanen Kari, Otava 2002, Isohookana-Asunmaa Tytti, WSOY 2006)
Suomen historian myytit, Evakot, Yleisradio