Lukijalta: Onko meillä varaa jättää pojat oman onnensa nojaan?
Jossain koulussa istuu juuri nyt poika, jonka penkki ammottaa tyhjänä yhä useammin. Kukaan ei enää soita kotiin.
Numerot ovat valuneet alaspäin niin hitaasti, ettei kukaan huomannut oikeaa hetkeä puuttua. Hän ei ole ongelmatapaus eikä otsikko. Hän on yksi niistä pojista, jotka ovat yliedustettuina siinä noin 15 prosentin joukossa nuoria, jotka jäävät kokonaan ilman toisen asteen tutkintoa peruskoulun jälkeen.
Emme näe häntä, ennen kuin hän on jo tilasto.
Suomi menetti sotiensa aikana lähes 90 000 nuorta miestä, kokonaisen sukupolven taistelukentille. Nyt menetämme heitä toisella tavalla, ei rintamalla vaan hiljaa koulun penkiltä, pihoilta ja lopulta koko yhteiskunnasta.
Kello käy. Edessämme on uudenlainen jälleenrakennuksen ponnistus. Ei aseilla, vaan huomaamalla hiljaiset merkit ajoissa ja palaamalla lähemmäs lasta, pienempiin ryhmiin ja aitoon läsnäoloon.
Suomi ei kaipaa nyt sankaruutta, vaan rohkeutta olla jättämättä yhtään poikaa yksin.
Olen seurannut tätä läheltä ja se huolestuttaa minua. Syrjäytyminen on Suomessa sukupuolittunut ilmiö, ja se koskettaa erityisesti poikia ja nuoria miehiä. Asia on tunnistettu niin vakavaksi, että sosiaali- ja terveysministeriö selvittää parhaillaan keinoja sen ehkäisemiseksi osana hallituksen tasa-arvo-ohjelmaa.
Se on hyvä alku, mutta selvitykset eivät vielä muuta kenenkään elämää. Yksi keskeinen syy löytyy koulun rakenteesta: pojat kypsyvät usein tyttöjä hitaammin, mutta jatko-opintovalinta tehdään kaikille samaan aikaan, 15-vuotiaana.
Juuri siinä kohtaa moni poika tekee ensimmäisen ison virheliikkeensä. Ei siksi, ettei osaisi, vaan siksi, ettei ole vielä valmis. Todellisuudessa ongelma ei kuitenkaan synny vasta yläasteella.
Jos lukeminen, kirjoittaminen tai laskeminen eivät ole kunnolla hallussa jo ala-asteen ensimmäisinä vuosina, oppimisvaikeudet alkavat kasautua vuosi vuodelta, ja kuilu vain kasvaa siihen mennessä, kun ratkaisevat valinnat tehdään.
Tiedämme ongelman. Nyt tarvitaan tekoja, ei enää lisää raportteja.
Ensinnäkin kouluihin tarvitaan järjestelmä, joka seuraa Wilma-merkintöjä, arvosanojen kehitystä ja poissaoloja ja tunnistaa niissä poikkeamat ajoissa. Tämä ei tarkoita, että kone tekisi päätöksiä lapsista, vaan päätöksen tekee aina aikuinen.
Kone kuitenkin huomaa sen, mitä yksittäinen opettaja kymmenien oppilaiden joukosta ei ehdi huomata eli hiljaisen ja vähittäisen putoamisen. Kun poikkeama havaitaan, aikuinen arvioi, onko kyse ohimenevästä notkahduksesta vai jostain vakavammasta.
Jos tukea tarvitaan, sitä tarjotaan aluksi kevyesti ja vahvistetaan vasta, jos tilanne ei korjaannu. Ei ylireagointia, mutta ei myöskään sitä, että ongelma huomataan vasta kun on liian myöhäistä.
Toiseksi tarvitsemme pienempiä ryhmiä juuri sinne, missä tukea tarvitaan eniten ja rohkeutta joustaviin, väliaikaisiin tasoryhmiin.
Ei pysyvää leimaamista, vaan mahdollisuutta edetä omaan tahtiin ja saada huomiota silloin kun sitä tarvitsee, ei silloin kun lukujärjestys sattuu sen sallimaan. Tämä koskee erityisesti koulupolun alkua. Sen sijaan, että lapsi siirretään seuraavalle luokalle kalenterin mukaan, hänelle pitää antaa aikaa oppia perustaidot kunnolla ennen kuin niiden päälle aletaan rakentaa lisää.
Kolmanneksi ja tärkeimpänä, tarvitsemme mentoreita koulun ulkopuolelta. Vapaaehtoisia, työelämä- ja yrittäjätaustaisia aikuisia, jotka tekevät nuoren kanssa jotain konkreettista, esimerkiksi koodaavat, kasaavat koneita, rakentavat käsillä.
Oppiminen kietoutuu tekemiseen luontevasti, ilman että se tuntuu koululta. Samalla nuori saa jotain, mitä mikään järjestelmä ei tuota automaattisesti eli luotettavan aikuisen, joka on kiinnostunut hänestä, ei hänen numeroistaan.
On totta, että pojat ovat miehiksi kasvettuaan edelleen keskimäärin hyvin pärjäävä ryhmä. Tilastollinen keskiarvo ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä juuri ääripäät, sekä parhaiten että huonoiten menestyvät, ovat poikia.
Keskiarvo piilottaa sen, mitä laidoilla todella tapahtuu. Emme voi tyytyä siihen, että osa pärjää hyvin, jos samaan aikaan yhä useampi putoaa kokonaan kyydistä.
Jokainen syrjäytynyt nuori mies ei ole vain tilastoluku. Hän on ihminen, jonka polku olisi voinut kääntyä toisin yhdellä ajoissa huomatulla poikkeamalla, yhdellä aikuisella, joka jaksoi kysyä.
Ja jos inhimillinen näkökulma ei riitä, katsotaan lukuja. Sitran ja THL tutkimuksen mukaan pelkän peruskoulun varaan jäävä nuori aiheuttaa yhteiskunnalle elinaikanaan keskimäärin 230 000–370 000 euron lisäkustannukset verrattuna niihin, jotka saavat koulutuksen.
Tämäkin on vasta minimiarvio, sillä laskelman ulkopuolelle jäävät esimerkiksi rikollisuuden ja erikoissairaanhoidon kustannukset.
Kysymys ei siis ole siitä, onko meillä varaa panostaa varhaiseen tukeen, pienempiin ryhmiin ja mentoreihin. Kysymys on siitä, onko meillä varaa jättää tekemättä.
Kun yksikin poika saa tarvitsemansa tuen ajoissa eikä putoa kyydistä, se maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin sekä ihmisenä että euroina.
Emme tarvitse enää selvityksiä siitä, että ongelma on olemassa. Tarvitsemme rohkeutta ottaa käyttöön keinot, jotka jo tiedämme toimiviksi ennen kuin seuraava sukupolvi poikia putoaa kyydistä hiljaisuudessa.
Teemu Parkkila
Keski-Pohjanmaan Keskustanuorten puheenjohtaja
Keskustan Keski-Pohjanmaan piirihallituksen varapuheenjohtaja
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/