"Kyllä minä olen Virolaisen juoksupoikana ollut" – satavuotias Taisto Tähkämaa korostaa ahkeraa paikallista työtä keskustan menestyksen avaimena
Kaarinalaisen hoivakodin huoneen ikkunasta näkyy kohtalaisen vilkas tie. Tiellä kulkee jos jonkinlaista autoa toisensa perään miellyttävässä marraskuun auringossa.
Kun huoneen asukas syntyi, ei moista näkyä juuri osattu kuvitella hevosvetoisessa maassa. Vuonna 1924 Suomessa oli viitisen tuhatta autoa, eli keskimäärin muutama jokaisessa kunnassa.
– Paljon on Suomi muuttunut.
Taisto Tähkämaa on nähnyt Suomen muutoksen sisällissodan jälkeisestä maatalousyhteiskunnasta moderniin palveluyhteiskuntaan. Väliin mahtuvat sotavuodet, rakennemuutos maaltapakoineen, Suomen kansainvälistyminen ja vaikkapa internetin yleistyminen.
Tähkämaa täyttää tänään keskiviikkona sata vuotta.
Satavuotiaita ja sitä vanhempia ihmisiä on Suomessa toista tuhatta, mutta Tähkämaa on heistä ainoa, jolla on kokemusta valtakunnanpolitiikan huipulta.
Hän on vanhin elossa oleva valtioneuvoston ja eduskunnan jäsenenä toiminut henkilö.
Tähkämaa istui keskustan eduskuntaryhmässä Turun läänin eteläisestä (nyk. Varsinais-Suomen) vaalipiiristä vuosina 1970–1991. Ministerinä hän oli kahteen otteeseen, puolustusministerinä vuosina 1977–1979 sekä maa- ja metsätalousministerinä 1979–1983.
Hän on vasta kolmas ministerinä ja neljäs kansanedustajana toiminut sata vuotta täyttänyt suomalainen.
Tähkämaa on ikäisekseen hyvässä kunnossa ja vaikkapa kädenpuristuksessa on vielä lujuutta. Muistista löytyy vielä monenlaista kerrottavaa.
Päivänpolitiikan seuraaminen on kuitenkin jo jäänyt, mutta vasta aivan viime vuosina. Presidentti Alexander Stubbin hän kyllä tietää kuten myös Nato-jäsenyyden.
Tähkämaa on elänyt Suomen presidenteistä jokaisen kaudella. K. J. Ståhlberg oli ensimmäinen ja Stubb on hänen kolmastoista presidenttinsä. Urho Kekkoseen ja Mauno Koivistoon hän tutustuikin politiikassa ollessaan.
Elämä menee ”normaalissa aikataulussa”. Tähkämaasta tuntuu vallan ihmeelliseltä, että juuri hän on saanut elää näin pitkään.
– Kyllä se täällä muuten on mennyt, mutta välillä on vähän yksitoikkoista. Ruoka kyllä maistuu, Tähkämaa kertoo nykyisestä elämästään hoivakodissa.
Tähkämaan suku on sekä isän että äidin puolelta varsinaissuomalaista. Äiti oli syntynyt Taivassalossa, isä Kustavissa. Taisto syntyi ja kasvoi Paraisilla.
Saaristokuntaan kuljettiin pitkään laivayhteydellä. Sinne seilasivat myös Tähkämaan vanhemmat sekä äidin sisko miehineen katsomaan, josko sinne voisi asettua.
Talo- ja tilakauppa tehtiin, ja siitä makseltiin velkaakin aikansa. Paraisilla suomenkieliset Tähkämaat olivat vähemmistössä.
Taisto Tähkämaa oppi ruotsin kielen hyvin sekä lähiympäristössään että koulun kautta.
– Siellä oltiin ruotsinkielisten joukossa vähemmistönä. Kyllä siinä juttuseuraa oli ja ystäviä tuli nopeasti. Aina löytyi joku, jonka kanssa keskustella.
– Agrologin tittelikin tuli hankittua ruotsinkielisessä koulussa. Kaksi vuotta oli teoriaa ja yksi vuosi harjoittelua, jotka suoritin sitten Ruotsissa ja Tanskassa, Tähkämaa muistelee.
Politiikassakin kielitaito oli hyödyksi.
Oman maatilan Tähkämaa hankki ensin Liedosta. Vähän myöhemmin Tähkämaan pariskunta osti vaimon kotitilan nykyisen Kaarinan alueelta Piikkiöstä, jonne koti ja perhe perustettiin pysyvästi. Leskeksi Taisto Tähkämaa jäi 2010-luvun alussa. Maatilan pitoa jatkavat Tähkämaan lapset Sanna ja Juha.
Viljelyn lisäksi Taisto Tähkämaa työskenteli ennen valtakunnanpolitiikan vuosiaan esimerkiksi Valiolla ja Osuuspankissa. Pankin yritteliäs luonne muistelee olleen yhteistyökumppani muutenkin.
– Lainapääomaa olen tottunut kerryttämään. Kun minulle omaisuutta tuli, niin olin sen kanssa kova touhuamaan aina uutta ja uutta, ja rahaahan siinä tarvittiin. Kyllä sitä pankista aina löytyi, hän toteaa pienellä huumorilla.
Merkittävän osan urastaan Tähkämaa työskenteli lihantuottajien osuuskunta LSO:ssa. Siellä hän työskenteli myös eduskuntaan valituksi tullessaan.
Sotien jälkeen Loimaan maamieskoulussa ja harjoittelussa Kaarinassa Tähkämaa tapasi muita nuoria, jotka olivat mukana Maaseudun Nuorten Liiton eli nykyisen keskustanuorten toiminnassa. Nämä veivät mukanaan tielle, jolta ei sitten enää poistuttu.
Puoluekanta oli kyllä ollut päivänselvä asia aina. Maalaisliittolaisiahan sitä oltiin, eikä mitään muita.
Paraisilla ei tosin ollut täysin luontevaa olla maalaisliittolainen. Ruotsinkielisessä saaristokunnassa äänestettiin ruotsalaista kansanpuoluetta.
Tähkämaa näki maalais-RKP:ssa paljon samaa kuin maalaisliitossa, mutta kieli piti ruotsinkieliset omassa leirissään. Maalaisliitto sai jalansijaa etenkin karjalaisevakoiden myötä, eikä Tähkämaa muistele maalaisliitto-keskustaa ja sen ajatuksia suuremmin vieroksutun ruotsinkielistenkään keskuudessa.
”Ensimmäinen ulostulo normaalielämästä”, kuten Tähkämaa politiikanteon aloittamistaan kuvaa, oli maalaisliiton lehtien markkinointi Paraisilla. Tällaisia lehtiä olivat maakunnallinen Turunmaa ja Etelä-Suomeen keskittynyt pää-äänenkannattaja Maakansa, joka tunnetaan nykyään Suomenmaana.
– Soitin ja kysyin, saisiko Turunmaata enemmänkin Paraisille.
– Maalaisliiton Turun seudun osastoa laajennettiin niin, että Parainenkin tuli kuulumaan siihen. Niissä puitteissa sitten olin Turunmaan asiamiehenä, myin sitä talosta taloon ja myös soittelin Turunmaan lukijoille. Etenkin karjalainen siirtoväki oli iloista, kun menin ja sanoin, että on maalaisliiton asiaa. Heillekin maalaisliitto oli se oma puolue, ja ollut Karjalassa tärkeä. Se ilahdutti, kun joku paikallisesta väestöstä tuli tervehtimään tällaisella asialla.
Käynneillään Turunmaan asiamies puhui paljon politiikasta. Oli mukava huomata, että samanmielisiä löytyi.
Ahkerakaan työ ei aina pitänyt jokaista lehteä pystyssä. Turunmaa lakkasi ilmestymästä jo vuonna 1953. Sen jälkeen Tähkämaa kauppasi Maakansaa, josta tuli vuonna 1965 Suomenmaa. Tuolloin puolue vaihtoi nimensä Keskustapuolueeksi. Tähkämaa ehti pyrkiä eduskuntaankin jo maalaisliiton riveissä, mutta vasta keskusta-aikana tärppäsi.
Tähkämaan Aulis-veli oli Paraisten maalaisliittolais-keskustalainen ykkösmies.
– Velipoika oli vuoden vanhempi, ja hän oli kovasti kiinnostunut kunnallispolitiikasta. Hän rupesi järjestelemään kunnallisia asioita, ja minä, vaikka olin nuorempi, menin sitten valtakunnanpolitiikkaan. Meillä oli sellainen työnjako.
Paikalliselta tasolta Taistokin kuitenkin ponnisti. Laajat kierrokset nuorena Paraisilla ja myöhemmin muualla tekivät hänestä tutun kasvon. Eduskuntapaikka avautui vuonna 1970, tuolloin jo pitkäaikaisena piikkiöläisenä.
Maalaisliitto ja keskusta ovat aina ponnistaneet paikallisesta työstä, Tähkämaa korostaa. Jalkatyö ja ihmisten kohtaaminen on ollut puolueen ruisleipäasia.
– Kenttätyön kautta sitä on pinnalle noustu.
– Kolmannella yrittämällä pääsin eduskuntaan. Ei se ollut odotettua, vaan tuli pikemminkin yllätyksenä eteen. Puurtamistahan se vaati, ja aina piti jaksaa yrittää uudestaan.
Ulkomainoksiakin Tähkämaa levitti ahkerasti. Hän liikkui tällä asialla yleensä pimeässä.
– En oikein tiedä miksi juuri aina pimeän aikaan, hän naurahtaa.
– En minä hävennyt enkä ollut arka, mutta jostain syystä aina hakkasin vaalimainokset seiniin iltaisin.
Yhdessä kylässä ruotsinkielinen isäntä, oletettavasti RKP:n kannattaja, tuli kerran nakutusta kuultuaan ihmettelemään, mitä siellä oikein tehdään.
– Kysyi, että mitä oikein levittelen. Sanoin, että puolueen mainoksia. Hän ei ollenkaan hermostunut tai ollut pahoillaan, sanoi, että kyllä saan laittaa ja levittää heidänkin ladon seiniin.
Hyvät kokemukset kertoivat, että maalaisliitto oli hyväksytty puolue.
– Se hyväksyttiin semmoisena, että maalaisihminen pystyy ja saa äänestää sitä. Ei se niin vaikeata tuo kenttätyö loppujen lopuksi ollut.
– Puoluetyössä mukana oleminen kehittää. Ruotsinkielisellä alueella oppi katsomaan asioita aivan erityisen hyvin toiseltakin puolelta, ja siellä oppi ne tavat, millä maalaisliiton asiaa viedä eteenpäin. Siinä oppii miettimään tarkemmin myös omaa kantaansa. Joskus tuntui, että olen antanut tälle puolueelle aika paljon, mutta kyllä olen paljon myös saanut. Kehittäviä paikkoja.
Tähkämaa tuli eduskuntaan vaikeana aikana. Puolue koki vuoden 1970 vaaleissa tappion, vaikka Tähkämaalle vaalit olivatkin henkilökohtainen voitto.
Tuolloin maaseutupopulismi vei keskustapuolueelta koko joukon äänestäjiä Veikko Vennamon SMP:n taakse. Vennamolaisuus väritti tuon ajan politiikkaa myös Varsinais-Suomessa, mutta ei ehkä kuitenkaan lyönyt itseään kunnolla läpi.
Kaikissa vaaleissa, joissa Tähkämaa meni läpi, keskusta sai Turun läänin eteläisestä vaalipiiristä tasaisen varmat kaksi eduskuntapaikkaa.
Monista kanssaedustajista eri puolilta Suomea Tähkämaalla on hyviä muistoja.
– Veikko Pihlajamäki (1922–2007) Etelä-Pohjanmaalta tulee ensiksi mieleen. Ja Pekka Vilmi (1915–1999) Lapista oli omanlaisensa tyyppi. Mukavia miehiä, innokkaita yhteisen asian puolustajia.
Pihlajamäki ja Tähkämaa olivat näkyvimpiä niin sanotun V-linjan edustajia eduskuntaryhmässä. Vilmikin kuului tähän joukkoon. V-linjalla tarkoitetaan puolueen puheenjohtaja Johannes Virolaista (1914–2000) tukenutta ryhmittymää.
Myös mustasta tusinasta puhuttiin, mutta se tuntui siihen luetuista vieraalta termiltä. Linja sijoittui ehkä politiikan janan keskipisteestä hieman oikealle ja konservatiiviseen suuntaan, saaden välillä myös turhan äärimmäistä leimaa. K-linjalla tarkoitettiin vasemmistoyhteistyöhön nojannutta linjaa, jolle tärkeää oli presidentti Kekkosen sekä moninkertaisen ulkoministerin Ahti Karjalaisen ulkopoliittisen linjan tukeminen. K-linjan mielestä V-linja ei ollut ulkopoliittisesti luotettava, ja idänsuhteet olivat K-linjan yksinoikeus.
Pihlajamäen ja pohjalaisten kohdalla on puhuttu myös P-linjasta, joka oli kaikkein eniten oikealla ja konservatiivinen.
Tähkämaa korostaa olleensa eritoten tavallisen maalaisen linjalla. Virolaisen johtamistyyli ja linja oli Tähkämaan mukaan reilu.
– Maalaispojankin oli helppoa ymmärtää ja hyväksyä sellainen. Jussi oli kaikkia kohtaan aika neutraali, eikä muodostanut mitään lemmikkiporukoita. Hän ei ollut sellainen porttivahti kuin K-linjalaiset.
– K-linja piti kyllä huolen siitä, että kun ihmisiä jonnekin valittiin, heidän miehensä aina muistettiin. Karjalaisen miehet hoitivat aina omiaan haluamilleen paikoille.
Karjalaisen ja Virolaisen kilpailu oli välillä kovaakin.
– Karjalainen ei ollut minun ajatuksiani kyllä kovin lähellä, Tähkämaa toteaa.
– Kyllä minä olen Virolaisen juoksupoikana ollut. Jostakin syystä tuo Karjalaisen ja K-linjan toiminta tuntui minusta aina vähän oudolta. Toki välillä tulin tarpeen vaatiessa minäkin vedetyksi joihinkin Karjalaisen töihin, kun aloin näitä valtion vakansseja hoitaa.
Virolaisen kanssa Tähkämaa kertoo tulleensa erittäin hyvin toimeen.
– Hän puhui enemmän maalaiskieltä, jota ymmärsin hyvin. Ei ole pahaa kerrottavaa. Hän ei ollut ylimielinen, ja muisti aina kiittää minuakin siitä, mitä tein. Häneen opin luottamaan vahvasti.
Yllättävästi Tähkämaasta tuli myös Paavo Väyrysen mies, vaikka Väyrynen olikin ehdottoman K-linjalainen. Tähkämaan oli helppo tulla Väyrysen kanssa toimeen myös tämän voitettua Virolaisen puheenjohtajakisassa Turun puoluekokouksessa 1980.
– Ei se mikään loikkaus ollut, kun menin Väyrysenkin kelkkaan. Tulimme valituksi eduskuntaan yhtä aikaa ja istuimme rinnakkain eduskunnan takapenkillä. Pikku hiljaa siellä tietysti mennään penkki penkiltä eteenpäin, kun kausia kertyy.
– Kävimme Väyrysen kanssa monta keskustelua vuosien aikana.
Väyrynen oli kuitenkin kova viemään eteenpäin Karjalaisen asiaa, mutta Tähkämaa ei tästä harmistunut. Yhteisen puolueen ja yhteisen asian eteen kaikki kuitenkin tekivät töitä.
Tähkämaa toimi keskustan varapuheenjohtajana 1980–1984. Puoluehallituksesta hänelle jäi mieleen erityisesti yksi kerta, kun Marjatta Väänänen (1923–2020), niin ikään tuon ajan näkyvä V-linjalainen ministeri ja kansanedustaja, lausui hänelle kiitoksen sanat.
– Hän piti puheenvuoron, jossa sanoi, että tehdään kuten Taisto äsken sanoi. Hän innostui asiasta, ja kiitti minua. Esitti vielä samat perustelut, jotka olin sanonut.
Kiitosten sanominen ja arvonanto ovat puoluetyössä tärkeitä, Tähkämaa painottaa.
– Kyllä pieni huomaaminen ja kiitos, kyllä se lämmittää, kun otetaan myönteisesti vastaan.
Eduskunnassa K-linjan ja V-linjan välillä oli näkyviä jännitteitä, mutta puoluehallituksessa oli Tähkämaan mukaan yleensä hyvä henki.
Ministeriksi Tähkämaa nousi Sorsan II hallitukseen vuosiksi 1977–1979 saaden puolustusministerin salkun. Koiviston II ja Sorsan III hallituksessa hän oli maa- ja metsätalousministeri.
Pääministereinä sosialidemokraatit Kalevi Sorsa (1930–2004) ja Mauno Koivisto (1923–2017) olivat Tähkämaan mukaan hyvin erilaisia. Tähkämaan kertoman uskoo hyvin, kun tietää kahden demarin julkisuuskuvat.
– Sorsa teki päätökset nopeasti ja tehokkaasti. Myös presidentti Kekkonen oli nopea päätöksentekijä. Olen aina kunnioittanut sellaista.
– Koivisto oli omalaatuinen. Hän oli sellainen jahnaaja.
Tähkämaa havainnollistaa asiaa pienellä pilkkeellä silmäkulmassa pöytänsä ääressä ottamalla kynän käteensä ja vetämällä ikään kuin vihon työpöydän laatikosta. Vanhan miehen ääni tuntuu vielä taipuvan myös pieneen Koivisto-imitaatioon. Murrehan varsinaissuomalaisilla miehillä on sama.
– Kuinkas sä silloin olit sanonutkaan, olit sanonut simmottis ja simmottis siinä ja siinä lehdessä. Mitä sä olet sillä tarkottanut, Tähkämaa lainaa Koivistoa.
Tähkämaa kertoo vastanneensa tällaisissa tapauksissa, että oli tarkoittanut mitä oli sanonut.
– Koivisto kirjoitti muistikirjaan tämmöisiä. Ei hän sitten enää esittänyt jatkokysymyksiä, korjasi vain, että et sinä Taisto ollut ihan oikeassa.
– Tuon tason kaveri kuin hän oli, sentään pääministeri ja kouluja käynyt, niin minä kyllä ihmettelin, että hän käytti tuollaista johtamistyyliä, Tähkämaa kertoo.
Puolueessa Tähkämaa arvosti Virolaisen reilua johtajuutta, kuten todettua, mutta Virolainenkaan ei Tähkämaan mukaan ollut mikään nopein päätöksentekijä. Ei varsinaisesti hidaskaan saati turhiin asioihin tarttuja.
Puolustusministerinä Tähkämaan eteen osui tulenarka tapaus. Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinov esitti vierailua isännöineelle Tähkämaalle yhteisiä sotaharjoituksia. Tämä olisi ollut uhka Suomen puolueettomuuslinjalle.
Tähkämaa totesi Ustinoville, että hänen valtuutensa eivät riitä moisesta päättämiseen.
– Asiallisesti se hoidettiin, ei siinä sen kummempaa. Pistin asian eteenpäin presidentti Kekkoselle.
– Eipä neuvostoliittolaisten kanssa mitään kummallisia kommervenkkejä tarvittu. Asiat saatiin hoidettua aina asiallisesti.
Sotaharjoituksia ei tullut.
Puolueettomuuden on pitänyt Tähkämaan mielestä toimia joka suuntaan. Tämän linjan veteraania arveluttavat suurvaltojen väliset jännitteet nyt, kun Suomi on sotilasliitto Naton jäsen.
Ministerinä henkilösuhteet olivat tärkeitä. Kenraalikunta tuli tutuksi, ja tuttu kenraali kävi usein Tähkämaan luona saunomassa ja hirvimetsällä.
Ministerinä pääsee vaikuttamaan. Tähkämaan mielestä politiikassa pitää aina pyrkiä ministeriksi, jos haluaa saada asioita aikaiseksi.
Maatalousministerinä 1979–1983 hän kuvaa suhteidensa maataloustuottajiin olleen ”melkein virheettömässä kunnossa”. Maamiesseurojen toimintakin oli tuttua jo Paraisilta.
– Se pikkuseikka, mikä on politiikassa yleensäkin, kun joku on samalta seudulta, tuo toki jotain jännitettä. Minä ja MTK:n Heikki Haavisto (1935–2022) olimme samasta maakunnasta, hän Raisiosta. Avoimesti ja tahtomattakin olimme riippuvaisia toisistamme.
– Mitään jännitettä tai taakkaa ei minun ja kenenkään välille politiikkavuosilta jäänyt. Reilusti minutkin aina otettiin vastaan, ja tunnettiin, että Taisto on Taisto, hän muistaa.
Taisto Tähkämaa on myös sotaveteraani. Satavuotiaana hän on suunnilleen veteraanien keski-ikää, joka on jo paljon yli 99, aivan pian tasan sata.
Jatkosodan rintamalla Tähkämaa ei ollut vielä edes 20-vuotias. Panssarintorjuntamies oli kerran suorassa hengenvaarassa, kun häntä kohti ajoi kolme Neuvostoliiton T-34 -panssarivaunua. Jos hän olisi ampunut yhtä vaunua panssarintorjuntatykillään, pienitehoinen tykki ei olisi tehnyt edes vahinkoa, ja vaunut olisivat huomanneet Tähkämaan. Hän jätti ampumatta ja selvisi hengissä. Muidenkin mielestä hän teki oikein. Pian järeämpi suomalaistykki tuhosi vaunut.
Rintamalla oltiin yhteisen asian vuoksi.
– Jokainen suhtautui toki tavallaan. Olimme siellä kuitenkin sen takia, että se kuului meille, ja että tämä maa säilyttäisi itsenäisyytensä. Se oli meidän tehtävä, sitä olimme puolustamassa, Tähkämaa toteaa.
– Itsenäisyys meillä on, eikä sitä toivottavasti menetetä. Tämä päivä kun vanhenee, niin toivottavasti tämänkin ajan jälkeiset työpäivät eletään vapaan Suomen kansalaisina. Sitä varten minä lähdin innokkaasti sotaväkeen silloin. Itsenäisyyttä on puolustettava.
Huumori on vielä tallella. Tähkämaa heittää muun muassa, että 60 taidan tässä täyttää. Hän muistelee vielä myös Lapin-käyntejään. Mökki Sallassa on tarjonnut mukavat puitteet Lapin luonnosta nauttimiselle.
Keskustalaisille Tähkämaa lähettää sellaiset terveiset, että ottakaahan vaalivoittoja.
– Me emme yksinäisinä kansalaisina niin paljon saa aikaan, mutta kun liitymme yhteen jonkin puolueen ympärille, saamme enemmän aikaiseksi.