Keskustalla ei ole mitään syytä tukea Yle-leikkauksia

Mielipide

Kansanedustaja ja hallituksen asettaman Yleisradion julkisen palvelun tehtävää ja rahoitusta arvioivan työryhmän jäsen Jouni Ovaska (kesk.) kertoo (HS 19.5.24) keskustan tavoitteena olevan 120 miljoonan euron supistus Yleisradion rahoitukseen kahdella seuraavalla vaalikaudella.

Samansuuntaisia ajatuksia ovat esittäneet myös muut keskustapoliitikot.

Alueellista tasa-arvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta DNA:ssaan kantavan ja vastuullista Yle-politiikkaa vuosikymmenet toteuttaneen puolueen poliitikoilta tällaiset puheenvuorot ovat erikoisia.

Sitä ne ovat jo siitä syystä, että hyväksymällä Ylen rampauttamisen keskusta olisi mukana heikentämässä erityisesti suurten asutuskeskusten ulkopuolisen väestön ja samalla oman perinteisen kannattajakuntansa palveluja ja elämänlaatua.

Juuri tämän väestönosan elämässä Yleisradion palveluilla uutisista ja asiasta viihteeseen, urheilusta teatteriin ja lastenohjelmista elokuviin on kaikkein suurin merkitys.

Ihmetystä keskustan lupailu tukea Ylen leikkausta aiheuttaa myös siksi, että kysymyksessä on laitaoikeiston ja perussuomalaisten hanke, joka ei perustu minkäänlaiselle analyysille viestintäkentän rakenteiden muuttumisesta, Ylen lakisääteisistä tehtävistä tai Ylen palvelujen merkityksestä kansalaisille.

Sen sijaan se perustuu populismille ja satunnaisille mielipiteille televisio-ohjelmista, joiden kohdalla ei aina ole selvää edes se, onko kysymys Yleisradion vai jonkun muun tv-toimijan lähettämästä ohjelmasta. Yleisradio ei ole mikä tahansa viestintätalo, vaan julkinen palvelu.

Yleisradio on eurooppalaiseen tapaan yksi yhteiskunnan kansalaisille takaamista peruspalveluista siinä kuin terveydenhuolto, opetus tai tieverkostokin.

Eurooppalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteisiin kuuluu kaikkien kansalaisten oikeus monipuoliseen ja vapaaseen tietoon. Tästä syystä meillä, niin kuin muissakin pohjoismaissa, on yleisradiotoiminnaksi järjestetty laadukas julkinen viestinnän palvelu.

Yle toteuttaa lakia. Yle-lain mukaan sen on tarjottava palvelua jokaiselle suomalaiselle yhtäläisin ehdoin.

Siksi se tuottaa ohjelmaa suomeksi ja ruotsiksi, englanniksi, venäjäksi, ukrainaksi, saameksi ja karjalaksi sekä viittomakielellä ja selkosuomeksi. Siksi sen palvelut viedään sinnekin, minne niiden vieminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Yle tavoittaa käytännössä kaikki suomalaiset. Se on ikkuna maailmaan. Se välittää tärkeimmät kansainväliset urheilutapahtumat, kuten olympialaiset, olohuoneisiin. Suomalaisille lapsille suunnattujen lastenohjelmien tekijänä Yle on korvaamaton. Yle on myös osa maamme turvallisuusjärjestelmää.

Tämänkaltaisten asioiden pohtiminen tulisi olla kaiken yleisradiokeskustelun keskiössä, ei ohjelmamielipiteiden. Nekin ovat tärkeitä, mutta eivät tässä keskustelussa tärkeimpiä. Populismille tässä keskustelussa ei ole sijaa.

Mistä ”leikataan”, jos Ylestä ”leikataan”? Ylen rahoitus ei ole osa valtion budjettia. Siksi vaatimus siitä, että ”Ylestä pitää leikata” on jo lähtökohtaisesti lähes absurdi.

Yleisradion toiminnan rahoittamiseksi tarvittavat varat kerätään yle-verolla. Yle-veron laskentaperusteet ja määrän määrittää laki yleisradioverosta. Veroa maksavat 18 vuotta täyttäneet henkilöt sekä yhteisöt, jotka harjoittavat Suomessa liike- tai ammattitoimintaa tai maataloutta.

Ylelle maksettava määräraha vahvistetaan eduskunnan budjettikäsittelyn yhteydessä vuosittain, mutta se on valtion budjetin ulkopuolinen erä. Valtiovarainministeriö siirtää eduskunnan päättämää määrärahaa vastaavan summan Liikenne- ja viestintäviraston hallinnoimaan Valtion televisio- ja radiorahastoon, josta määräraha maksetaan Ylelle.

Se osuus veron tuotosta, joka ei mene Yleisradion rahoitukseen, jää valtion budjettiin muun muassa veronkeruukustannusten ja muiden menojen kattamiseksi muiden yleiskatteellisten verotulojen tapaan.

Tavoitteena on, että yleisradioveron tuotto ja Yleisradiolle suoritettava määräraha vastaisivat pidemmällä aikavälillä toisiaan. Yle-veron keräyskustannusten ilmoitettiin aikoinaan olevan noin 2 miljoonaa euroa vuodessa.

Virallisesti Yle-verona kerättävä raha ei siis ole korvamerkittyä rahaa Ylelle, mutta käytännössä se sitä on. Yle-veroa ei kerätä valtion menojen kattamiseksi, vaan Yleisradion toiminnan rahoittamiseksi.

Nykyisen toimintamallin taustalla on Mika Lintilän (kesk.) vuonna 2008 johtaman, eri poliittisia tahoja edustaneen Yle-työryhmän yksimielinen ja painava ajatus siitä, että julkiset viestintäpalvelut ovat niin tärkeä asia yhteiskunnalle ja kansalaisille, ettei niiden tarjoamista pidä vaarantaa asettamalla Ylen rahoitus alttiiksi lyhyen ajan poliittisille intresseille.

Tämä on erittäin suuri periaatteellinen asia!

Onko tässä ”leikkauskeskustelussa” kysymys siitä, että tämä periaate halutaan nyt murtaa? Onko niin sanottua leikkausta kannattavien perimmäisenä tarkoituksena päästä käyttämään Yleisradion toimintaa varten kerättyä Yle-veron tuottoa itselle mieluisampiin tarkoituksiin?

Jos tämä on tavoite, silloin ollaan äärimmäisen vaarallisella tiellä. Silloin olemme matkalla valtioksi, jossa ei välitetä kansalaisten yhdenvertaisista perusviestintäpalveluista tai median yhteiskunnallisesta riippumattomuudesta.

Valtioksi, jossa länsimaiset journalistiset perusperiaatteet eivät nauti arvostusta ja jossa kansakunnan yhteisestä viestinnän sisällöstä päättävät kulloinkin vallassa olevat poliittiset tahot. Jos näin on, silloin ollaan valitsemassa Unkarin, Iranin tai Venäjän tie.

Pelkkä ajatuskin tällaisesta puistattaa. Jokainen tietää, että aina eduskuntavaalien jälkeen vaalien voittajilta löytyy erityistarpeita, joihin ne haluavat valtion kassasta rahaa. Jos Yle-verolla kerättyjen varojen käyttö muuhun kuin Ylen palvelujen turvaamiseen avataan, silloin Yle-rahoihin on helppo tarttua myös seuraavien vaalien jälkeen. Siksi tätä Pandoran lipasta ei pidä avata!

Vai, onko leikkaajien tavoite kenties puuttua eduskunnan vuosittain päättämiin Yle-veron indeksitarkistuksiin? Muun muassa keskustalaiset päättäjät ovat vihjailleet tähän suuntaan. Tämäkin asia on ongelmallinen monestakin syystä.

Laissa valtion televisio- ja radiorahastosta on määritelty Yleisradio Oy:n rahoituksen taso (vuonna 2013 se oli 500 miljoonaa euroa) ja periaatteet sen tarkistamiselle. Määrärahan suuruus tarkistetaan vuosittain kustannustason muutosta vastaavasti.

Tarkistuksen perusteena on indeksi, joka muodostuu 1/3 osaa elinkustannusindeksistä ja 2/3 osaa ansiotasoindeksistä. Indeksikorotuksilla katetaan yleinen kustannustason nousu.

Vuosina 2015-2018 indeksitarkistukset jätettiin tekemättä lakimuutoksilla, jolloin palkkojen ja muiden kustannusten noustessa Yle joutui sopeuttamaan toimintaansa noin 50 miljoonalla eurolla.

Indeksikorotuksen tarkoituksena on kattaa kustannustason nousu sisältäen muun muassa yleisesti sovitut palkankorotukset ja inflaation aiheuttama muu kustannustason nousun.

Moni kuvittelee, että valtakunnallinen radio- ja televisiotoiminta on vain mikrofonien ja kameroiden siirtelyä. Sitäkin, mutta perusluonteeltaan yleisradiotoiminta on erittäin työvaltaista toimintaa. Ylen budjetista 47 prosenttia on henkilöstön palkkoja.

Siksi indeksikorotusten säilyminen on yhtiön kannalta erittäin merkittävä asia. Indeksien tuomasta lisärahasta menee yhtiössä yli 2/3 yhteiskunnassa sovittujen palkankorotusten maksamiseen. Jo yhden vuoden indeksikorotuksien puuttuminen johtaisi yhtiön hankalaan tilanteeseen.

Jos indeksit jäisivät useampana vuonna pois, yhtiö joutuisi kierteeseen, jossa sen pitäisi tehdä säästötoimenpiteet etupainotteisesti. Näin siksi, että yt-neuvotteluja ja väen irtisanomisia ei yksinkertaisesti voi eikä kannata järjestää joka vuosi vain sen vuoksi, että aina jäävälle väelle voitaisiin maksaa sovitut palkat ja palkankorotukset.

Sekin on muistettava, että nykyinen hallitus on jo nyt leikkaamassa verokeinoin Ylen budjettia. Yle maksaa Yle-veroon pohjautuvasta määrärahastaan10 prosenttia arvonlisäveroa.

Hallitusohjelman mukaan 10 prosenttia verokannasta ollaan nostamassa 14 prosentin verokantaan kaikki tavarat ja palvelut lukuun ottamatta sanoma- ja aikakauslehtiä.

Mikäli suunniteltu verokannan nosto tehdään myös Ylen saaman määrärahan osalta, tarkoittaisi se vuoden 2024 rahoitustasolla laskettuna noin 19 miljoonan euron lisäkustannusta Ylelle. Tämä tarkoittaisi noin 3,5 prosentin vähennystä Ylen saamaan nettorahoitukseen.

ALV-kantojen nosto on suunniteltu tulevan voimaan 2025 alusta, mutta lopullista päätöstä ei ole vielä tehty.

Kun Yle maksaa saamastaan rahasta arvonlisäveroa 10 prosenttia, esimerkiksi viime vuonna sen käyttöön jäi 575 miljoonan verotuotosta 523 miljoonaa.

Mediassa (muun muassa HS:ssa) esiintynyt väite, että ”Yle on ainoa, jolta ei leikata”, ei pidä paikkaansa. Se ei ole totta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien alv-kanta jää esityksen mukaan 10 prosenttiin, kun Ylellä se nousee 14 prosenttiin. Ei kovin tasapainoista viestintäkenttää ajatellen.

Miksi Ylen indeksikorotuksiin olisi perusteltua puuttua, kun suunniteltu alv-muutos kuitenkin leikkaa yhtiöltä enemmän kuin mitä indeksi toisi lisää?

Koko Ylen leikkauskeskustelusta jää päällimmäiseksi tunne siitä, että kysymys on halusta leikata leikkaamisen vuoksi. Mutta miksi? Ei Ylen indeksien leikkaamisesta sote-uudistuksen tilanne tai mikään muukaan asia Suomessa parane.

Mitä Yleltä ”leikkaaminen” merkitsisi käytännössä? Tässä yhteydessä ei ole mahdollista tuoda esille kaikkia vaikutuksia. Seuraavassa on kuitenkin kuvattu osin sitä, mitä esimerkiksi noin 100 miljoonan – ei siis 120 miljoonan – euron tavalla tai toisella aiheutettu miinus Yleisradion rahoitukseen yhtiölle merkitsisi.

Jo 100 miljoonan euron heikennys Ylen rahoituspohjaan olisi niin iso, että se muuttaisi perustaltaan koko Yleisradio-yhtiön, sen kanavarakenteen ja koko toiminnan.

Koko yhtiön radio- ja televisiokanavarakenne jouduttaisiin arvioimaan uudelleen.
Yhtiön mahdollisuuksia palvella alueellisesti ja kohderyhmittäin koko väestöä jouduttaisiin miettimään uuteen uskoon.

Ylen sisältötarjonta heikkenisi radikaalisti. Erityisesti kotimaisten dokumenttien, draamojen ja sarjojen – tarjonta vähenisi tuntuvasti.

Yhtiön aluetoiminta joutuisi leikkuriin. On hyvä havaita esimerkiksi se, että tuoreen valtamedian metsäuutisointiselvityksen mukaan Ylen aluetoiminta on ainut valtakunnallinen media, jossa käsitellään laajasti ja monipuolisesti metsäasioita.

Satoja ihmisiä jouduttaisiin irtisanomaan.

Hankinnat kotimaiselta luovalta alalta vähenisivät merkittävästi. Tämä vaikuttaisi koko luovaan alaan kautta Suomen. Luovalla alalla syntyisi seuraustyöttömyyttä. Nämä työttömät eivät ole mukana yhtiön arvioidussa irtisanomistarpeessa.

Ylen kautta kanavoituu kotimaiselle luovalle alalle vuosittain noin 100 miljoonaa euroa. Hallinto- ja muut tukitoiminnot tulisi tietenkin saneerata vastaamaan uutta, supistunutta toimintaa. Merkittäviä vaikutuksia päätöksellä olisi myös yhtiön tuotantokoneistoon – eli tekniikkaan.

Ja, kaikki nämä sopeutustoimet yhtiön pitäisi tehdä samalla, kun yhtiön pitäisi vastata tulevaisuuden mediankäyttöön, kilpailla kansainvälisten toimijoiden kanssa, turvata teknologinen kehitys, pitää yllä huoltovarmuus ja toimia suomalaisten ikkunana maailmaan.

Yle varmistaa mediakentän monipuolisuuden. Osa Yleisradiota koskevasta ”leikkauspuheesta” näyttää rakentuvan sille ajatukselle, että Yleisradio on nykyisellään liian suuri tai vahva nykyisellä viestinnän kentällä. Tälle ajattelutavalle ei löydy enää perusteita, vaikka Ylen tuotteita kulutetaankin paljon.

Koko mediajärjestelmämme on ollut viime vuosien aikana rajun muutoksen kourissa. Yleisradiolla ei ole enää valta-asemaa radio- tai tv-markkinoilla, vaikka usein niin luullaan.

Suomessa näkyy tällä hetkellä noin 20 vapaasti vastaanotettavaa tv-kanavaa. Lisäksi erikseen maksullisia kanavia on saatavilla kymmeniä. Yleisradiolla kanavia on 3; Yle TV1, Yle TV2 ja Yle Teema Fem.

Yle ei ole valtias myöskään radiomarkkinoilla. Kaupallisia radiokanavia Suomessa on tällä hetkellä noin 50, joista noin 20 on valtakunnallisia tai osavaltakunnallisia ja loput alueellisia tai paikallisia. Yleisradiolla radiokanavia on 8; Yle Suomi, Yle Radio1, YleX, Yle Klassinen, Vega, Sàmi Radio, X3M ja Mondo.

Samalla kun viestinnän kulutus siirtyy koko ajan etenkin nuoren väestönosan keskuudessa entistä enemmän nettiin, Ylen mahdollisuudet toimia netissä on jo valmiiksi invalidisoitu.

Lehtiä edustava Medialiitto teki taannoin Ylen tekstimuotoisista uutissisällöistä verkossa valituksen EU-komissiolle. Valitus tuotti päätöksen, jonka mukaan Yle ei voi enää julkaista vapaasti tekstimuotoista uutisointia verkkosivuillaan, vaan ainoastaan sisältöä, joka liittyy liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältävään julkaisuun

Valittajat katsoivat Ylen verkkouutisoinnin haittaavan lehtien tulonmuodostusta, vaikka tosiasiallisesti syyllinen lehtien tulojen vähentymiseen ei ole Yle, vaan vauhdilla kasvava verkkomainonta.

Sanoma Oyj teki jokin aika sitten lisäksi kantelun Ylen opetussisällöistä, joiden se väitti vääristävän kilpailua opetusmateriaalimarkkinoilla.

Kouluradiosta ja opetusohjelmista alkaen Yle on ollut merkittävä koulutuksen ja sivistyksen tukija. Nyt Sanoma Oyj:n mielestä se onkin yllättäen häirikkö opetusmateriaalimarkkinoilla.

Valituksen jäljet johtavat sylttytehtaalle. Sanoma on itse Suomen suurin oppimateriaalin tekijä. Sen noin 1,4 miljardin euron liikevaihdosta noin 60 prosenttia – siis, 60 prosenttia – ja liikevoitosta 78 prosenttia tulee oppimateriaaleista. Oppimateriaalien suurin tilaaja on – julkinen sektori eli koulut.

Eli, Sanoman mielestä julkisin varoin tuettu julkisen palvelun Yleisradio ei saisi tukea opetustoimintaa, vaikka se kuuluu luontevalla tavalla Yleisradion rooliin. Peli mediamarkkinoilla on kovaa. Tämä on syytä tiedostaa päätöksenteossa.

Kaupallisella televisio- ja radiotoiminnalla on olemassaolon oikeutuksensa, mutta Yleisradion palvelua se ei pysty koskaan korvaamaan. Kattavien julkisten viestintäpalvelujen tuottaminen ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Olemme viestinnän osalta tilanteessa, jossa kaikkien kannattaa olla eniten huolissaan siitä, miten kykenemme turvaamaan monipuoliset ja kattavat omaan kulttuuriimme perustuvat ja suomalaisten elämää tukevat yhteiset viestinnän palvelut myös jatkossa.

Yleisradiokeskustelua seuratessa tulee väistämättä mieleen ajatus, että jotkut kuvittelevat Yleisradion toiminnan supistamisen parantavan heille mieluisen yhteiskunnallisen näkemyksen esilletuloa mediassa ja erityisesti lehdistössä.

Tämä ajatus on vailla minkäänlaista todellisuuspohjaa. Ylen leikkaaminen ei paranna esimerkiksi juuri keskustan asemaa julkisuudessa. Paluuta entiseen lehdistöön, ennen muuta puoluetaustaiseen lehdistöön, ei ole.

Lehdistö on keskittynyt viime vuosikymmenien aikana voimakkaasti niin omistuksellisesti, sisällöllisesti kuin alueellisestikin. Sanomalehtitoimijoiden määrä on puolittunut 2000-luvulla.

Päivälehtien määrä on pudonnut 55:stä 38:aan eli lähes kolmanneksen. Samalla sanomalehtien määrä vähentynyt viidenneksen. Yhä suurempi osa lehdistä on yhä harvempien lehtitalojen käsissä. Suomessa ilmestyy kolmisenkymmentä päivälehteä ja noin 150 paikallislehteä. Ne ovat kahdeksan ketjun käsissä.

Sanoma hallitsee printtimedian osalta kolmea maakuntaa. Keskisuomalaisen reviiri kattaa peräti kahdeksan Väli-Suomen maakuntaa. Alman menestys nojaa puolestaan kahteen valtakunnalliseen mediaan, Iltalehteen ja Kauppalehteen.

Keskittymisen seurauksena lehtien toimitukset ovat kutistuneet. Lehdistö yhdenmukaistunut ja kadottanut moniäänisyytensä.

”Kun sanomalehti siirtyy tallista toiseen, vaihtuvat yleensä myös paperilehden ulkoasu ja verkkolehden alusta. Konserniohjaus lisääntyy, ja toimitusten autonomia kaventuu. Samat reportaasit, henkilöhaastattelut, kolumnit ja tv-arviot kiertävät ketjun kaikissa päivälehdissä”, kuten Heikki Hellman kirjoittaa (HS 26.5.).

Kuten Hellman kertoo, Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto antoivat tänä keväänä uuden mediavapaussäännöksen (EMFA). Siinä määrätään, että media-alan keskittymiä ja yrityskauppoja on alettava valvoa myös median moniarvoisuuden ja toimitusten riippumattomuuden näkökulmasta.

Tämä päätös kertoo, että jopa Euroopan tasolla aletaan olla huolissaan median keskittymisestä.

Olisi kummallista, jos me täällä Suomessa olisimme valmiita rajoittamaan keskittyvän ja yksipuolistuvan lehdistön ainoana merkittävänä vastapainona toimivan Yleisradion toimintaa.

Jos Yleisradion aluetoiminta joutuu leikkuriin, viimeinenkin kattava alueellinen uutistoiminta häviää. Silloin viestinnän valta alueilla olisi kokonaan eri lehdissä enemmän ja enemmän samoja uutisia julkaisevan lehdistön käsissä.

Tämän pitäisi huolestuttaa erityisesti keskustaa.

Myös Yleisradion täytyy itse toimia tavalla, joka pitää kaikki yhteiskuntaryhmät sen tukena. Monet kansalaiset ovat kokeneet yhtiön menetelleen viime aikojen vaalikeskusteluja järjestäessään väärin. Syntyneen närän ymmärtää kyllä.

Ehdokkaiden kategorisointi ja puolueiden järjestäminen arvojärjestykseen ei kuulu Yleisradion tehtäviin. Ylelle ei voi olla olemassa pääehdokkaita ja toissijaisia ehdokkaita. Ei myöskään pääpuolueita ja ei-pääpuolueita.

Demokratiassa kaikki vaaliehdokkaat ovat samanarvoisia. Niin myös kaikki puolueet. Valinnan tekee äänestäjä. Yle ei voi ryhtyä politiikan tekijäksi. Ei, vaikka ohjelmalliset syyt sitä puoltaisivatkin. Miksi Yleisradion yleensäkään kannattaisi hankkia tällaisilla asioilla turhaan tulisia hiiliä päänsä päälle?

Tämäkin asia on kuitenkin pieni asia siinä keskustelussa, jossa pohditaan sitä, onko Suomessa, viestintäkentän yhä muuttuessa, myös tulevaisuudessa elinvoimainen ja vahva julkisen palvelun Yleisradio.

Yleisradion säilymisessä on kysymys suomalaisen identiteetin säilymisestä. Keskustan pitää kantaa tässä asiassa oma vastuunsa.

Juhani Wiio
viestintäasiantuntija, YTT

Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. 

Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/