Toisten rikkaruohosta tuli suomalaisten herkku
”Secale on hyvin ala-arvoinen viljalaji, jota syödään vain silloin kun nälkä kolkuttaa ovella. Se kasvaa hyvin, mutta korret ovat surkean ohuita. Sitä paitsi se on mustaa, synkeää ja tavattoman raskasta.”
Näin tylysti kuvaili suomalaisille rakasta ruista antiikin Roomassa elänyt Plinius vanhempi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Luonnontutkija oli vieraillut Pohjois-Italian Taurinumissa ja havainnut, että paikalliset söivät moista rikkakasvia.
”Kitkerän maun laimentamiseksi siihen sekoitetaan spelttiä, mutta silloinkin se on hyvin vaikeasti sulavaa. Secale kasvaa vaikka millaisessa maaperässä ja tuottaa satakertaisen sadon”, Plinius väitti.
Tutkijan parjaamat taurinolaisetkin hylkäsivät lopulta rukiin ja ryhtyivät vaalean vehnäleivän syöjiksi. Toisen maailmansodan alla italialaiset käyttivät ruista enää hattujen punomiseen.
Onneksi pohjoisesta löytyi kansa, joka ymmärsi hyvän päälle ja otti toisten rikkaruohon omaksi herkukseen. Kuinka se tapahtui, siitä kertoo kirjailija, biologian opettaja Annika Luther tietokirjassaan Rukiin viljava historia.
Lutherin mukaan rukiin muinainen alkukoti on Keski-Aasian aroilla. Venäläinen kasvitutkija Nikolai Ivanovitš Vavilov matkusti 1900-luvun alussa sen syntysijoille Pamirin vuoristoon ja havaitsi, että alueen kansoista vain tadžikit viljelivät ruista.
Muut yrittivät parhaansa mukaan kitkeä sen pois vehnä- ja ohrapelloiltaan. Se oli vaikeaa, sillä ruis piiloutui hyvin muiden viljalajien joukkoon ja oli lisäksi erittäin sitkeä.
Lutherin mukaan on vaikea määrittää tarkkaa ajankohtaa, milloin ruis löi itsensä läpi viljelykasvina. Luultavasti se vaelsi kohti pohjoista salamatkustajana kauppalaivoissa.
– Sittemmin se otettiin käyttöön viljelykasvina samanaikaisesti monella eri taholla, alueilla, missä ilmasto ja maaperä olivat vehnälle ja ohralle epäsuotuisia, Luther kirjoittaa.
Keski-Euroopassa on tehty rukiista jopa 6000 vuotta vanhoja siitepölylöydöksiä, mutta todennäköisesti se on ollut vielä tuolloin rikkakasvi.
Selvästi viljeltyä ruista on löytynyt noin 4000 vuoden takaa, ja lopullinen läpimurto lienee tapahtunut ajanlaskua edeltäneen vuosituhannen aikana.
Rukiinsiemenet vaativat itääkseen pakkasta. Parhaiten se menestyi alueilla, joilla kylvettiin syksyllä, kuten Keski-Euroopan pohjoisosissa ja Pohjoismaissa.
Suomessa ohra säilytti pitkään asemansa viljellyimpänä viljalajina, mutta rukiin suosio kasvoi koko ajan. Siitä tuli suomalaisten kansallisvilja, ruokavalion perusta ja tärkeä vientituote.
Riippuvuus rukiista aiheutti kuitenkin myös ongelmia. 1860-luvun lopulla kylmät säät pilasivat suurimman osan sadosta ja 200 000 suomalaista kuoli nälkään.
Rukiiseen helposti iskevä loissieni torajyvä puolestaan aiheutti saastunutta viljaa syöneissä ergotismia eli niin sanottu vetotautia. Tappava tauti piinasi Euroopan ruista viljellyttä osaa pitkälle uuden ajan puolelle, kunnes sen aiheuttaja 1800-luvulla vihdoin selvisi.
Annika Luther: Rukiin viljava historia. S&S, 288 s.
Juttu on lyhennelmä artikkelista, joka on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä lokakuussa 2022.
Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.