Suomi vastaan Sturmbock – vihollisen ylivoima oli järisyttävä
Vuonna 1943 Saksan armeijan yleisesikunta alkoi varautua siihen, että Saksa ei ehkä voittaisikaan toista maailmansotaa. Tai jos ainakin joiltain rintamaosuuksilta pitäisi vetäytyä.
Toinen maailmansota sujui Saksan kannalta kehnosti tuossa vaiheessa. Tappio Stalingradin taistelussa helmikuussa Neuvostoliittoa vastaan osoitti marsalkoille ja kenraaleille, että loppu oli alkamassa. Johtaja Adolf Hitlerkin näki takaiskut, mutta uskoi loppusuoralle asti lopulliseen voittoon.
Suomessakin varautuminen alkoi näkyä. Esikunta tiedusteli Pohjois-Suomesta vastaavien saksalaisjoukkojen komentajalta kenraalieversti Eduard Dietliltä, miten alueella kannattaisi varautua vetäytymiseen.
Dietlin komennossa oli satoja tuhansia sotilaita. Hän ei uskonut, että niin suurta joukkoa voisi vetää takaisin Saksan hallitsemaan Norjaan Lapin huonoja teitä pitkin, ja esitti vetäytymisen alkavankin hyökkäyksellä.
Saksa hyökkäisi Pohjanmaan rannikolle ja vetäytyisi meriteitse. Sodanjohto kuitenkin tyrmäsi ajatuksen, ja valmisteli vetäytymissuunnitelman pohjoisen kautta.
Oletus oli, että sota käytäisiin Neuvostoliittoa vastaan, jos se valloittaisi Suomen. Kävi kuitenkin niin, että Saksa sai vastaansa molemmat valtiot.
Neuvostoliitto teki erillisrauhan Suomen kanssa, josta tuli nyt Saksan vihollinen. Neuvostoliitto asetti Suomelle rauhanehdot, joihin kuului entisen aseveljen ajaminen Pohjois-Suomesta pois.
Neuvostoliitto taisteli natsi-Saksaa vastaan Suomelta saamansa Petsamon ja Norjan Kirkkoniemen alueilla. Suomessa Lapin sota alkoi syyskuussa 1944 Pohjois-Pohjanmaalta ja eteni vaihe vaiheelta pohjoisemmaksi.
Dietl kuoli kesällä 1944 eikä siten ollut mukana enää Lapin sodassa. Vetäytymissuunnitelman toteutti Dietlin seuraaja kenraalieversti Lothar Rendulic.
Vuoden 1944 maaliskuussa Saksa aloitti vetäytymissuunnitelman eli operaatio Birken mukaisten linnoitusten suunnittelun. Itse työt käynnistyivät vasta loppukesästä.
Saksa suunnitteli useampiakin linnoitteita, ja toteutuneidenkin oli tarkoitus olla järeämpiä. Pysäytettävänä oli kuitenkin Neuvostoliiton potentiaalisesti hyvin voimakas puna-armeija.
Työpalvelujärjestö organisaatio Todtin Skandinavian osasto rakensi linnoitteita yhdessä muutamien sotilasosastojen, lähinnä pioneerien kanssa. Schutzwall-linja kulki Ivalon tienristeyksen lähellä tarkoituksena turvata nikkelintuonti Petsamosta ja Sturmbock suojasi vetäytymistä lännempänä Käsivarren Lapissa.
Rakentajia oli sekä Sturmbockissa että Schutzwallissa neljättä tuhatta. Syyt rakentamiseen pidettiin tiukasti salassa.
Suuri osa linnoitteiden rakentajista oli pakkotyöhön määrättyjä neuvostoliittolaisia sotavankeja.
Sturmbock, jonka suora käännös on muurinmurtaja, kulki noin 20 kilometrin matkan pohjois–etelä-suunnassa Käsivarren Lapin kapeilta kohdilta, ja oli noin 60 kilometriä syvä. Sen oli tarkoitus suojata Saksan vetäytymistä tehokkaasti mahdollisimman pitkään.
Lyngen-puolustusketju oli vielä Norjan puolella tukemassa vetäytymistä. Osa Lyngenistä ulottui myös Suomen puolelle Kilpisjärvelle. Sturmbockista pohjoiseen Norjan puolella kulki lyhyehkö Eisbär (jääkarhu) -linja, joka kulki itä–länsi-suunnassa estäen mahdolliset koukkaukset Sturmbockin selustaan.
Lyngen oli selvästi heikompi kuin kiveen louhittu Sturmbock korostaen Sturmbockin ensisijaisuutta. Sturmbockissa oli satoja korsuja ja asemat 800 konekiväärille, sadalle kranaatinheittimelle ja 160 tykille. Ammusvarasto olisi kestänyt koko talven 1944–1945.
Sturmbockia puolusti Saksan 7. vuoristodivisioona. Sen vahvuus oli noin 14 000 sotilasta.
Ylivoima oli valtava. Suomalaisia oli nimellisesti kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä vain pataljoonallinen miehiä. Taisteluosasto Loimussa taisteli vuoden 1945 puolella enää kuutisen sataa sotilasta.
Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomen taistelevan armeijan vahvuutta pienennettiin lähettämällä vanhemmat ikäluokat kotiin. 5. joulukuuta 1944 alkaen taisteluissa oli enää kokemattomia nuoria asevelvollisia vuosien 1924 ja 1925 ikäluokista sekä kantahenkilökuntaa.
Nuorukaisten sotana ja lasten ristiretkenä tunnettu asemasota eteni käytännössä niin, että suomalaiset olivat omissa asemissaan ja saksalaiset omissaan. Joitain partiokahakoita käytiin. Suomalaiset käytännössä odottivat, että Saksa jatkaa suunnitelmansa mukaista vetäytymistä.
Saksalaiset vetäytyivät Sturmbockista 10. tammikuuta 1945. Suomalaiset saivat asemat haltuunsa ilman taisteluja, mutta joutuivat purkamaan saksalaisten ansat ja miinoitteet niistä.
Tänä päivänä Sturmbockista on joitain jäänteitä nähtävissä maastossa, mutta käytännössä ainoa säilynyt osa ovat Järämän linnoitteet. Ne on entisöity ja paikalla sijaitsee vuonna 1997 avattu museo, jonka pysyvässä näyttelyssä kerrotaan sota-ajasta Tunturi-Lapissa.
Eräs arvoitus on, mitä linnoitteet rakentaneille sotavangeille kävi. Paikallisen huhun mukaan nämä teloitettiin ja upotettiin soihin, mutta tutkijat uskovat, että vangit palautettiin sodan loputtua Neuvostoliittoon.
Lopputalven ja alkukevään mittaan saksalaiset vetäytyivät kohti Kilpisjärveä ja Norjaa. Suomalaiset seurasivat perässä. Sota pysyi asemasotana, johon kuului toki satunnaista partiotoimintaa, jolloin myös vihollisia kohdattiin.
Viimeiset laukaukset saksalaiset ja suomalaiset vaihtoivat, kun tiedustelupartiot kohtasivat 25. huhtikuuta 1945. Kaksi päivää myöhemmin saksalaiset vetäytyivät Suomen alueelta, ja tähän päättyi paitsi Käsivarren asemasota myös koko Lapin sota, Suomen osuus toisessa maailmansodassa ja Suomen alueen sotahistoria. Tuota päivää, 27. huhtikuuta, on vietetty vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.
Lähteitä ja lisätietoa
Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
Enontekiön kunta, Enontekiön historiaa