Taistelu täynnä täpäriä tilanteita – menikö mottimestarien maine Muoniossa?
Lapin sota oli monella tapaa poikkeuksellinen sota. Jos lukuja tuijottelee, Suomi näyttää tehneen ihmeen.
Sodan aikana Saksalla oli parhaimmillaan kolmatta sataa tuhatta sotilasta Suomea vastaan, ja Suomen huippuluku oli vain 75 000 sotilasta. Saksan aseistus oli lisäksi raskaampaa. Silti Suomi eteni ja Saksa vetäytyi.
Suomalaisia olisi ollut irrotettavissa enemmänkin, mutta Neuvostoliiton vaatimuksesta joukkoja sai olla aseissa vain rajallinen määrä, ja suurin osa jatkosodan taistelijoista piti kotiuttaa verrattain nopealla aikataululla.
Todellisuudessa Saksan tavoitteet määrittelivät Lapin sodan kulkua koko ajan. Saksa ei mahtanut sille mitään, että vuodesta 1941 aseveljenä toiminut Suomi oli tehnyt erillisrauhan Neuvostoliiton kanssa syyskesällä 1944, mutta Saksa saattoi tehdä strategiansa mukaisen vetäytymisoperaation aiemmin Suomen luvalla hallinoimastaan Pohjois-Suomesta.
Neuvostoliiton asettamiin rauhanehtoihin kuului, että Suomen piti ajaa saksalaisjoukot alueeltaan. Tämä johti Lapin sotaan Suomen ja Saksan välillä. Samaan aikaan Norja oli Saksan hallussa ja Neuvostoliitto soti Saksaa vastaan Suomelta saamansa Petsamon ja Norjan Kirkkoniemen alueella.
Saksalle oleellista oli, ettei Neuvostoliitto pääsisi hyötymään Pohjois-Suomesta. Siksi Saksa tuhosi vetäytyessään tiet, sillat ja asutuskeskukset Suomen Lapista. Miinoitukset hidastivat suomalaisia, ja olisivat myös aiheuttaneet haittaa Neuvostoliitolle, jos maa olisi ottanut Suomen aluetta haltuunsa.
Saksa ei pyrkinyt jäädyttämään rintamatilannetta. Se vetäytyi siksi, että saisi joukot Neuvostoliiton-vastaisille rintamille sopivassa järjestyksessä.
Viimeiset suuremmat taistelut Suomi kävi Saksaa vastaan lokakuun 1944 lopussa.
Saksan ylivoima ja armeijan massiivisuus tulivat selväksi etenkin Suomen länsirajalla. Suurin osa 200 000 saksalaisesta vetäytyi pohjoiseen länsirajan myötäisesti eli Muonioon ja sitten Käsivarren Lapin kautta takaisin Norjaan.
Muoniossa suomalaiset ja saksalaiset kohtasivat.
Saksalaiset olivat tulleet Muonioon toisaalta etelästä Torniontietä myöten, toisaalta kaakosta Kittiläntietä pitkin Rovaniemeltä. Suomi oli saanut Rovaniemen haltuunsa 16. lokakuuta, mikä oli yksi Lapin sodan merkkihetkistä.
Muoniossa suomalaiset lähtivät hakemaan murskavoittoa. Mottitaktiikka eli vihollisen saartaminen ja tuhoaminen saartorenkaaseen oli ollut Suomen erikoisosaamista, ja Muoniossa siihen vaikutti olevan mahdollisuus.
Torniosta Muoniota kohti eteni kenraalimajuri, myöhemmin puolustusvoimien komentajaksi nousseen K. A. Heiskasen 11. divisioona. Divisioona pyrki mahdollisimman nopeaan etenemiseen, jotta motitus olisi mahdollinen.
Rovaniemeltä etenevät joukot eivät ehtineet Heiskasen tahtiin. Siellä olleita sotilaita oli pitänyt alkaa jo kotiuttaa, ja osa joutui jatkamaan Itä-Lapin saksalaisten perään.
Saksalaiset etenivät nopeasti ja olivat tehokkaita tuhotessaan infrastruktuuria ja miinoittaessaan maastoa. Suomalaiset eivät tähän tahtiin kyenneet, ja taistelukosketuksia ei siksi koettu ennen Muoniota, lukuun ottamatta pieniä yhteenottoja Heiskasen etujoukkojen ja saksalaisten välillä Ylitorniolla ja Kolarissa.
Saksalaisilla oli suuria varastoja Muoniossa, jotka he ehtivät evakuoida taistelujen jo alettua mutta melko rauhassa. Pääjoukko myös pääsi vetäytymään ilman hämminkiä Käsivarren suuntaan.
Taistelukosketus Muoniossa oli mahdollinen siis siksi, että saksalaisten piti pysähtyä suojaamaan varastojen evakuointia.
Suomalaiset voisivat motittaa vielä ainakin divisioonan tai kaksi.
Muonion taistelu alkoi 26. lokakuuta 1944.
Suomalaiset olivat edenneet kunnan alueelle toivottua hitaammin johtuen saksalaisten tuhoamista teistä ja silloista sekä tekemistä miinoituksista. Hidas eteneminen tarkoitti sitä, että mottihaaveista piti luopua hetkeksi.
Saksalaisilla oli Muoniossa puolustusasemia, joista oli vaikea murtautua läpi. Siksikin suomalaiset päättivät palata motitustavoitteeseen ja koukata kaukaa.
Jalkaväkirykmentti 50 lähti kohti Kittiläntietä Olostunturin maastoon yllättääksen Rovaniemeltä vetäytyvät saksalaiset. Samoilta seuduilta pystyttäisiin myös etenemään Muoniota puolustavien saksalaisten sivustaan ja selustaan.
Koukkaus soisessa maastossa oli luonnollisesti haastava ja jokiakin piti ylittää. Kovin raskas aseistus ei mukana kulkenut, eikä Suomella Lapin sodassa muutenkaan ollut mahdollisuutta kuljettaa tykkejä ja panssarivaunuja kovin pitkälle.
JR 50:n Olostunturin koukkaus on ollut myöhemmin sotahistorian harrastajien suurena mielenkiinnon kohteena. Esimerkiksi loka-marraskuun taitteessa 2014 joukko reserviläisiä päätti kokeilla, miten sama koukkaus onnistuisi heiltä.
30 kilometriä linnuntietä tarkoitti 50 kilometrin matkaa kaiken kaikkiaan sekä sodan aikana että 70 vuotta myöhemmin. Vuonna 2014 23 reserviläisellä oli mukana enimmillään 35 kilogramman kantamukset ja taisteluvarustus aseita ja ammuksia lukuunottamatta.
Lokakuun loppu oli siitä kiitollista aikaa sekä 1944 että 2014, että jo jäätyneillä suomailla oli helpompi kävellä.
Keskisuomalaisreserviläiset näkivät matkalla mäntyjen kylkiin hakattuja pilkkoja. Merkinnät oli tehnyt juuri JR 50 vuonna 1944 reitin merkitsemiseen.
– Näitä pilkkoja löysimme vielä muutamia joten saatoimme todeta että reitillä ollaan, matkakertomuksessa Varusteleka-sivustolla kerrotaan.
Muutakin JR 50:n jättämää alueella näkyy vielä. Reserviläiset pääsivät kokeilemaan jalkaväkirykmentin miesten poteroita, joista nämä olivat tulittaneet saksalaisia.
Sekä JR 50 että reserviläisjoukko onnistuivat matkassaan noin kahdessa vuorokaudessa.
– Marssin hieno päätös oli seppeleen laskeminen Muonion sankarihaudoille. Kotiutus kohti Keski-Suomea alkoi 1.11. klo 16:00. Matka jatkui mukavasti linja-autossa kun JR 50 soturit kotiutuivat kävelemällä 270 kilometrin matkan Muoniosta Tornioon, matkakertomus päättyy.
Saavuttuaan Olostunturin alueelle 28. lokakuuta JR 50:n miehet kohtasivat pian Kittiläntietä vetäytyvät saksalaiset.
Yllätyshyökkäys oli onnistua, mutta saksalaiset onnistuivat järjestämään puolustuksen nopeasti ja tehokkaasti.
Saksalaiset murtautuivat illan pimennyttyä tulituksen läpi. He järjestivät uudet puolustusasemat Muonion kirkonkylästä itään.
Saksalaiset eivät tässä kohtaa kuitenkaan vetäytyneet tarpeeksi nopeasti johtuen monelta osin raskaasta kalustostaan. Suomalaiset iskivät sivustoilta motittaen muutaman pataljoonan. Tätä suomalaisten iloa kesti kuitenkin vain muutama tunti, ja saksalaiset saivat motit murrettua.
Suomalaiset kärsivät myös ammuspulasta, ja Saksalla riitti tulivoimaa. Saksa murtautui jälleen läpi ja jatkoi Muonion kirkonkylään.
Muonion eteläpuolellakin yritettiin tuossa vaiheessa puolustusasemien motituksia niin ikään epäonnisesti.
Heiskanen näki vielä yhden motitusmahdollisuuden. Se tulisi olemaan Suomen sotahistorian viimeinen.
Hän lähetti JR 50:n Muonion pohjoispuolelle katkaistakseen saksalaisten vetäytymistien. Näin kenraalimajurin joukot saisivat otteen vielä tuhansista saksalaisista.
Tämäkin motitusyritys jäi torsoksi. Saksalaiset ehtivät vetäytyä oman suunnitelmansa mukaisesti hyvässä järjestyksessä. Heiskanen komensi JR 50:n takaisin.
Mottitaktiikka ei ollut onnistunut Muonion taistelussa, ja näin myös päättyi Suomen mottimestarien historia, jos Tankavaaran taistelun jälkipelien lyhytaikaista mottia ei lasketa. Saksalaisten ylivoima oli paljolti syynä siihen, että motitukset eivät onnistuneet verrattain avoimissa maastoissa.
Taistelu päättyi 30. lokakuuta. Saapuessaan taajamaan suomalaiset huomasivat, että saksalaiset olivat tuhonneet Muonion kirkonkylän kokonaan. Jäljellä oli vain kirkko, joita saksalaiset muutenkin säästivät.
Muonion taistelun jälkeen ei ollut odotettavissa enää suuria taisteluja. Saksalaiset olivat enää viimeisissä, joskin jykevissä linnoitteissaan Käsivarren Lapissa. Aiemmin määrätty joukkojen kotiutus alkoi, ja moni mies pääsi pois sotapolulta Muonion jälkeen.
Muonion taistelu vaati 63 suomalaisen ja noin 350 saksalaisen hengen. Sota siirtyi rauhallisempaan tilaan, joskin Käsivarren Lapissa oli vielä edessä sodan viimeinen vaihe ja saksalaisten vahvat linnoitukset.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.
Lähteitä ja lisälukemista
Sotapolku.fi, Olostunturi–Muonio
Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944-1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
Juttua korjattu 8.11. klo. 15.13. Lisätty maininta Tankavaaran motista.