Vappu, joka muutti kylmän sodan kulun – varjellun sotasalaisuuden kohtalo oli järkytys amerikkalaisille
Kylmän sodan kireimpinä aikoina 21 kilometrin korkeudessa rautaesiripun sotasalaisuuksia tarkkaili ja kuvasi kone, jota ei pitänyt voida pudottaa.
Lockheed U-2, lempinimeltään ”Dragon Lady”, oli 1950-luvun teknologinen ihme, joka muutti vakoilun luonteen ja vei suurvaltojen välisen jännityksen äärimmilleen.
Kone oli musta, hoikka ja pelottava ilmestys, jonka olemassaolo oli yksi Yhdysvaltain tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Sen lempinimi oli viittaus tuolloin suosittuun Terry and the Pirates -sarjakuvaan, jossa esiintyi salaperäinen, kaunis ja vaarallinen itämainen nainen, joka tunnettiin nimellä Dragon Lady.
Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat eli jatkuvassa pelossa: Neuvostoliitto oli sulkeutunut rautaesiripun taakse, ja pelko ”uudesta Pearl Harborista” – ydinasein toteutetusta yllätyshyökkäyksestä – piinasi presidentti Dwight D. Eisenhoweria.
Tiedustelutiedot olivat mitä olivat, ja huhut Neuvostoliiton valtavasta ylivoimasta pommikoneiden ja ohjusten määrässä hermostuttivat Washingtonissa. Yhdysvallat tarvitsi kipeästi tietoa siitä, mitä Uralin takana todella tapahtui, ja sen oli otettava taivas haltuunsa salaa.
Eisenhower oli ehdottanut Genevessä vuonna 1955 ”Open Skies” -sopimusta, joka olisi sallinut molemminpuoliset tarkastuslennot, mutta neuvostojohtaja Nikita Hruštšov hylkäsi sen välittömästi vakoiluna.
Tämän seurauksena CIA sai valtuudet viedä tiedustelun korkeuksiin, jonne kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kykenevän kurottamaan.
Tehtävän sai Lockheedin legendaarinen ”Skunk Works” -osasto ja sen suunnittelijanero, Clarence ”Kelly” Johnson, joka oli tunnettu kyvystään luoda mahdottomia asioita mahdottomassa aikataulussa.
Joulukuussa 1954 alkanut hanke oli niin salainen, että alkuvaiheen rahoituskin kulki suoraan CIA:n kautta, jotta kongressi ei pääsisi esittämään kysymyksiä. Tuloksena oli U-2: kone, joka muistutti enemmän suihkumoottorilla varustettua purjekonetta kuin perinteistä sotilaskonetta.
Johnson karsi koneesta kaiken ylimääräisen painon: Koneen rungon pituuteen nähden valtava 24,4 metrin kärkiväli ja kevyt rakenne mahdollistivat lentämisen yli 21 kilometrin korkeudessa, eli korkeammalla kuin mikään silloinen neuvostoliittolainen hävittäjä tai ilmatorjunta-ase ylsi.
Koneessa ei ollut edes tavanomaisia laskutelineitä painon säästämiseksi; se nousi ilmaan irrotettavien apupyörien avulla ja laskeutui suksien varaan.
U-2 oli tekninen mestariteos, mutta lentäjälle se oli fyysinen ja psyykkinen painajainen.
Korkealla ohuessa ilmakehän ohuudessa koneen nopeusikkuna oli hyvin kapea. Jos kone lensi liian kovaa, se hajosi ilmanvastuksen vuoksi. Jos se lensi liian hitaasti, kone sakkasi. Ohjaajan oli tasapainoteltava koko ajan samalla, kun hän operoi monimutkaisia kameroita.
Lentäjät joutuivat pukeutumaan kömpelöihin painepukuihin, jotka muistuttivat varhaisia astronauttien asuja. Pilotit joutuivat hengittämään puhdasta happea tuntia ennen lentoa välttääkseen sukeltajantautia, joka johtui nopeasta noususta äärimmäiseen korkeuteen.
Lennot kestivät jopa kymmenen tuntia, ja ahtaassa ohjaamossa taisteltiin paitsi äärimmäistä kylmyyttä, myös lamaannuttavaa fyysistä uupumusta vastaan.
Vuoteen 1960 mennessä U-2 oli suorittanut lukuisia onnistuneita ylilentoja, jotka olivat paljastaneet ratkaisevan totuuden: Neuvostoliitto ei ollutkaan niin ylivoimainen kuin se väitti.
Strateginen etu oli kuitenkin kaventumassa, sillä Neuvostoliitto oli kehittänyt tutkaverkostoaan ja uusia S-75 -ilmatorjuntaohjuksia.
Vapunpäivänä 1960 Francis Gary Powers nousi U-2:llaan ilmaan Peshawarista, Pakistanista. Tehtävä oli siihenastisista vaarallisin.
Powersin tehtävänä oli lentää koko Neuvostoliiton halki Norjan Bodøhön ja kuvata matkalla strategisia kohteita, kuten Sverdlovskin eli nykyisen Jekaterinburgin rakettikoeasemaa ja Plesetskin ohjustukikohtaa.
Sverdlovskin yllä onni loppui. Neuvostoliiton ilmatorjunta laukaisi ohjusryppään, joista yksi räjähti Powersin koneen takana. Neuvostoliittolaiset ampuivat sekasorrossa ilmeisesti alas myös yhden omista MiG-19-hävittäjistään, joka yritti tavoittaa Powersia.
Ohjuksen räjähdys repi U-2:n siivet irti. Powers onnistui pelastautumaan laskuvarjolla. Hän ei käyttänyt mukanaan ollutta, hopeiseen dollarin kolikkoon kätkettyä myrkkyneulaa, vaan joutui neuvostoliittolaisten vangiksi.
Kun tieto koneen katoamisesta saavutti Washingtonin, Eisenhowerin hallinto turvautui laatimaansa peitetarinaan. Nasa julkaisi virallisen tiedotteen, jonka mukaan ”säähavaintokone” oli kadonnut Turkin yllä.
Hruštšov pelasi korttinsa mestarillisesti. Hän odotti rauhassa, kunnes Yhdysvallat oli kietoutunut valheisiinsa tarpeeksi tiukasti. Sitten neuvostojohtaja paljasti maailmalle totuuden: koneen hylky oli hallussa, vakoilukamerat täynnä todisteita ja mikä tärkeintä – lentäjä oli elossa ja tunnustanut kaiken.
Koneen pudotus oli valtava nöyryytys Eisenhowerille, joka joutui lopulta myöntämään lentojen vakoilutarkoituksen ja sotilaallisen luonteen.
Syntynyt diplomaattinen katastrofi romutti Pariisin huippukokouksen, kun Hruštšov poistui paikalta vaadittuaan turhaan anteeksipyyntöä. Kylmä sota kylmeni entisestään, ja luottamus suurvaltojen välillä katosi vuosikausiksi.
Francis Gary Powers tuomittiin Moskovassa kymmeneksi vuodeksi vankeuteen vakoilusta. Hänet kuitenkin vapautettiin jo vuonna 1962 vaihdossa neuvostovakoilija Rudolf Abeliin Glienicken sillalla Berliinissä.
Kotimaassaan Powers sai aluksi kovaa kritiikkiä siitä, ettei hän ollut tuhonnut konettaan tai tehnyt itsemurhaa, mutta myöhemmät tutkimukset ja CIA:n raportit puhdistivat hänen maineensa.
U-2-välikohtaus pakotti Yhdysvallat muuttamaan strategiaansa. Ylilentoja Neuvostoliiton yllä ei enää tehty, vaan painopiste siirtyi vauhdilla kehittyviin vakoilusatelliitteihin, kuten Corona-ohjelmaan.
Samaan aikaan alettiin kehittää entistä nopeampia ja vaikeammin havaittavia koneita, kuten kolminkertaista äänennopeutta lentävää SR-71 Blackbirdiä.
Vaikka U-2:n alasampumisen piti olla sen loppu, kone on osoittautunut lähes kuolemattomaksi. Sen kyky kantaa monipuolisia sensoreita ja muuttaa tehtäväänsä nopeasti on pitänyt sen käytössä tähän päivään asti.
U-2 on yksi harvoista konetyypeistä, joka on palvellut yli 60 vuotta. Nykyinen versio, U-2S, palvelee edelleen Yhdysvaltain ilmavoimissa, ja Nasa käyttää sitä ilmakehätutkimuksiin.