Natsit joutuivat selittämään kuumottavan tekonsa omalle väelleen 90 vuotta sitten – Hitleristä tehtiin Saksan Hollywood-tähti
Mistäpä muualtakaan messias laskeutuisi kuin taivaalta.
Valkokankaalle ilmestyy kaunista mustavalkokuvaa pilvien päältä. Välillä tehdään selväksi, että filmiä tallentava kamera matkustaa lentokoneessa näyttämällä koneen metallipintoja.
Seesteinen jousimusiikki vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Pilvet näyttävät levollisilta ja kohta yläilmoista katsotaan kuvaa kaupungista, jolla on niin ikään kaikki hyvin kauniina syyspäivänä. Lentokoneen varjo lankeaa maahan, ja kohta itse konettakin kuvataan.
Maan pinnalla marssii ihmisten suoria rivistöjä kohti päämääräänsä. Lentokentällä hurraava väkijoukko on vastaanottamassa laskeutuvaa lentokonetta.
Riemulla ei ole rajoja, kun odotettu vieras astuu lentokoneesta maan pinnalle.
Näin alkaa Leni Riefenstahlin elokuva Triumph des Willens eli Tahdon riemuvoitto vuodelta 1935. Dokumenttityylinen saksalaiselokuva oli aikanaan edelläkävijä monella elokuvauksen sektorilla, ja tämän tunnustuksen sille voi edelleen antaa.
Jälkimainetta mustaa muutama seikka.
Lentokoneesta laskeutunut vieras ei ole enempää eikä vähempää kuin natsidiktaattori Adolf Hitler valtakautensa ensi metreillä. Elokuvan oli tarkoitus paitsi dokumentoida puolueen kokous, myös toimia puolueen ja sen johtajan asemaa pönkittävänä propagandatuotoksena.
Lentokoneesta laskeuduttuaan Hitler tervehtii vastaanottajia ja nousee autoon, joka vie hänet hurraavan väkijoukon täyttämien katujen läpi. Tapansa mukaan Hitler seisoo avoautossa ollakseen väen nähtävänä.
Tahdon riemuvoiton ensimmäisten 20 minuutin aikana ei puhuta. Äänielokuva on tuore keksintö ja äänet kuuluvat tässäkin filmissä, mutta Riefenstahl johdattelee yleisöään elokuvan pauloihin lähinnä kuvallisin keinoin hyödyntäen äänimaailmaa, jossa on mahtipontista musiikkia ja väkijoukon hurrausta Sieg Heil (tervehdys voitolle) -natsitervehdyksineen.
Hitleristä kamera siirtyy kuvaamaan natsien puoluepäivien osallistujia. Reipas leirielämä ja iloiset kasvot kertovat, että Johtaja eli Der Führer tekee puolueensa avulla kaikkensa Saksan ja saksalaisten hyväksi.
Elokuvan voima on suuri vielä tänäkin päivänä, mutta taidemuodon ollessa vielä verrattain uusi sen voima oli kenties moninkertainen. Kun äänielokuva yleistyi 1930-luvun alussa, oli ihmeellisyys jälleen asteen verran kuumempaa.
Hitlerin ja natsipuolueen valtaannousussa Saksassa 1930-luvulla tärkeänä tekijänä oli kehittynyt joukkotiedotus. Radio ja filmi olivat uusia ja ihmeellisiä asioita, ja se, joka osasi niitä käyttää muita paremmin, oli politiikkansa kanssa etulyöntiasemassa muihin nähden.
Natsit tämän osasivat.
Kuvasto lentävästä Hitleristä ei ollut Riefenstahlin keksintöä. Takapiruna oli ollut propagandaministeriksi sittemmin noussut Joseph Goebbels, joka organisoi mediaspektaakkelin siitä, että Hitler kävi presidentinvaalikampanjaansa 1932 lentokoneella. Kansan riveistä noussut messias laskeutui kansan joukkoon ja näytti samalla modernilta johtajalta.
Goebbels ymmärsi, että radio, lehdistö ja uutisfilmit pitää valjastaa omaan käyttöön ennen kuin muut kunnolla tietävätkään, miten niillä voi ohjata ihmismassoja.
Hitler ei voittanut istuvaa presidenttiä Paul von Hindenburgia, mutta nousi valtakunnankansleriksi jo seuraavana vuonna. Elokuussa 1934 von Hindenburg kuoli, ja Hitler yhdisti presidentinviran omaan kanslerin virkaansa. Natsit olivat jo valtalailla ainoa sallittu puolue, ja Hitleristä tuli helposti maan Führer.
Pian presidentin kuoleman jälkeen oli edessä puoluekokous. Muutakin merkittävää oli tapahtunut puoluekokousta edeltäneenä kesänä.
Tasan 90 vuotta sitten oli käynnissä natsien eli Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen Nürnbergin puoluepäivät. Natsien spektaakkeli alkoi 5. ja päättyi 10. syyskuuta.
Kyseessä ei ollut puoluekokous, jota voisi verrata puoluekokouksiin, jotka tunnemme Suomen politiikasta. Suomessa puolueet toki toteuttavat juhlallisuuksia, mutta myös keskustelevat asioista ja äänestävät puolueen linjasta.
Kansallissosialistien linja oli selvä, sillä puolue sekä koko Saksa ja sen kansa oli yhtä kuin Hitler, kuten Nürnbergin puheissa muistutettiin. Päälle parit siegheilit jokaisen Hitlerin kehumisen jälkeen.
Nürnbergin puoluepäivät oli 1923 alkanut perinne. Useana vuonna puoluepäivät jäivät pitämättä, kunnes viidensistä puoluepäivistä 1933, eli natsien valtaannousuvuodesta, puoluepäivät pidettiin joka vuosi toiseen maailmansotaan asti Nürnbergissä erityisellä puoluepäiväalueella eli Reichsparteitagsgeländellä.
Tahdon riemuvoitto ei ollut ensimmäinen puoluepäivädokumentti eikä ensimmäinen tällainen Riefenstahlillekaan. Nämä puoluepäivät vain olivat erityisen merkittävät ja Tahdon riemuvoitto erityisen merkittävä propagandaelokuva.
Jos propagandapuoli unohdetaan ja elokuvaa tarkastellaan vain elokuvauksen historian kannalta, Riefenstahlin voi nähdä olleen kekseliäs ja näyttäneen suuntaa kuvauksen ja leikkauksen tulevaisuudelle. Elokuvaa on luonnehdittu teknisesti suorastaan mullistavaksi.
Riefenstahl käytti innovatiivisesti liikkuvia kameroita, kuvasi ilmasta käsin ja loi teleobjektiiveilla vääristettyjä perspektiivejä. Hän yhdisti musiikkia ja elokuvaa ja loi tavan äänimaailman ja kuvan vuoropuhelulle. Kuvat kaukaa ja läheltä ovat laadukkaita ja hyvillä leikkauksilla palvelevat elokuvan etenemistä.
Propagandapuolta tarkastellessa huomaa, kuinka kaikki valinnat ovat merkityksellisiä. Hitler näyttäytyy nöyränä, ehkä tietoisena vastuustaan. Hänen puheissaan on selvää, kuka on johtaja, mutta selväksi tulee myös, että puolue ja Führer tekevät kaiken Saksan suuruuden, tulevaisuuden ja kansan onnen eteen.
Lähikuvat yleisöstä ovat keino osoittaa, että puheet tehoavat. Sekä rivinatseja että johtajia näytetään. Tutut kasvot kuten Joseph Goebbels, Rudolf Hess, Hermann Göring ja Heinrich Himmler näkyvät filmillä kasvoillaan ilmeet, jotka kertovat Hitlerin sanojen osuvan ja uppoavan.
Yksi on joukosta pois, mitä piti myös selittää puoluepäivillä.
Kesäkuun viimeisen ja heinäkuun ensimmäisen päivän välisenä yönä puolue ja sen eliittijoukko SS olivat toteuttaneet puolueen sisäisen puhdistuksen, joka opittiin tuntemaan pitkien puukkojen yönä.
Taustalla oli valtapeli, mutta puolueen puolisotilaallinen Sturmabteilung eli SA-joukko olisi saattanut muodostaa aidon uhankin Hitlerille.
SA oli suuri joukko, joka oli käytännössä puolueen katutappeluarmeija. Sen johdossa oli voimia, jotka edustivat natsipuolueen vasemmistoa.
Kansallissosialismissa oli 1930-luvun alussa kaksi leiriä, hitleriläinen kansallista ja strasserilainen (veljekset Gregor ja Otto Strasser) sosialistista puolta korostanut leiri.
SA:n johtajat olivat strasserilaisia. Ylin johtaja Ernst Röhm oli pettynyt Hitlerin suurpääoman kanssa kaveeraamiseen ja olisi halunnut vallankumouksen, jossa natsit olisivat luoneet aidon sosialismin Saksaan.
Röhmin tiedettiin usein myös haukkuneen Hitleriä ääneen. Vaikka ruokkoamaton ja epäammattimainen, SA oli massa-armeija, jolla olisi ollut mahdollisuus ottaa valta muilta natseilta.
Hitleriläiset päättivät ehtiä ensin. Himmler ja Göring tekaisivat todisteita ja saivat Hitlerin vakuutettua, että SA on uhka. Pitkien puukkojen yönä Röhm ja monia muita SA-johtajia teloitettiin Hitlerin määräyksestä SS:n operaatiossa.
Tämä piti tietysti selittää yleisölle.
Vaikka natsit hallitsivat mediaa, oli varmistettava ettei pahaa verta jää kiertämään selityksistä huolimatta.
Röhmin ja kumppanien kerrottiin olleen salaliitossa puoluetta vastaan. Hitler perusteli väkivallan käyttöä tuomioistuimeen menon sijasta sillä, että kyse oli Saksan kohtalosta.
Hitler sinetöi valtansa ja Nürnbergiin saapui ensimmäistä kertaa Führer, jolla oli jo absoluuttinen valta-asema.
Puheessaan SA-miehille hän viittasi pitkien puukkojen yön tapahtumiin ”liikkeen ylle langenneena synkkänä varjona” tarkoittaen Röhmin ja kumppanien syyllisyyttä. Hänen viestinsä oli, että SA järjestönä saa anteeksi, eikä varsinaisella SA:lla ollut mitään tekemistä salajuonien kanssa. Yhtenäinen puolue ja yhtenäinen Saksa oli viesti, joka SA-miesten päähän iskostettiin onnistuneesti.
SA:n poliittinen merkitys pieneni kuitenkin radikaalisti. Katutason politiikassa ja paraatijoukkoina SA jatkoi olemassaoloaan natsivallan loppuun asti.
Paraateja puoluepäivillä nähtiin jos jonkinlaisia. Nykykatsojan näkökulmasta Riefenstahlin elokuvan puuduttavin osuus ovat jälkipuoliskon loppumattomat paraatit, joista jokaista säestää samantyyppinen mieleenjäämätön marssimusiikki.
Kaiken kaikkiaan Tahdon riemuvoitto näyttää kuvastoa stereotyyppisestä natsismista, loihan elokuva nykyään tunnettua kuvastoa itsekin. Natsitervehdyksiä on vähän joka välissä, puheet ovat paatoksellisia ja sisällöltään ohuita ja univormuissa pullistelu kaikkine tärkeilyineen alkaa näyttää jo lyhyen katselun jälkeen koomiselta.
Elokuva on kestänyt aikaa kuvauksellisena ja leikkauksellisena mestariteoksena.
Vuonna 1934 ei vielä tiedetty, mitä on tulossa. Ei voi olla miettimättä, mitä kuvien teinipojille tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin tai millaisia hirveyksiä kuvan väki, 700 000 natsia, toteutti.
Rotuajattelu näkyy elokuvassa hyvin vähän. Tämä oli tietoinen strategia koko natsipropagandassa pitkään, vaikka juutalaisia syytettiinkin Saksan ongelmista. Liian raaka rasismi olisi vieroittanut suuren osan saksalaisista kansallissosialistisesta leiristä sen vasta rakentaessa valtansa perusteita.
Vain yhdessä puheessa filmillä mainitaan rotuasiat.
– Kansa, joka ei pidä rotuaan puhtaana, tulee tuhoutumaan, Julius Streicher paasasi.
Streicher jos kuka ei tietenkään voinut olla puhumatta asiasta. Hän omisti elämänsä juutalaisvihalle julkaisten pahamaineista Der Stürmer -lehteä. Hänen ei katsottu tehneen sotarikoksia tai olleen sotasyyllinen, mutta johtavana antisemitistinä hänet hirtettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan jälkeen.
Erityisen tärkeää puolueen oli todistaa talouden ja työllisyyden kasvavan. Useampi puheenvuoro korostikin työn merkitystä ja esimerkiksi rakennus- ja tietöiden tuottamia työllisyyslukuja esiteltiin ylpeinä. Saksalaistyöläisiä kehuttiin ja heille omistettiin oma seremoniansakin.
Hitler itse alkaa puhua melko myöhään, korostaen koettuja vaikeuksia ensimmäisestä maailmansodasta puolueen rakentamiseen, joka lopulta johti menestykseen ja Saksan onneen. Hitlerin puheen odotuttaminen oli tietoinen valinta, sillä tärkein asia olisi tuntunut vaatimattomammalta, jos se olisi tullut heti.
Kuljettua tietä Hitler korosti edesmenneitä taistelutovereita kunnioittavin seremonioin esimerkiksi ”verilipun” kanssa.
Riefenstahlista tuli viimeistään Tahdon riemuvoiton myötä natsien hoviohjaaja, mikä oli naiselle poikkeuksellista natsi-Saksassa. Hänet palkittiin elokuvasta myös ulkomailla.
Riefenstahl eli pitkään, kuollen vasta 101-vuotiaana vuonna 2003. Hän sai natsiyhteistyönsä toisen maailmansodan jälkeen anteeksi ja jatkoi pienempien töiden ohjaamista sekä valokuvausta. Hän kävi Suomessakin valokuvanäyttelynsä tiimoilta 1990-luvulla.
Sittemmin Riefenstahlin natsiyhteydet ja tietoisuus holokaustista eli juutalaisten kansanmurhasta on arvioitu uudelleen.
Riefenstahl teki tietoisesti propagandaa ja hänen elokuvansa nostivat Hitlerin suorastaan Hollywood-ikoneihin verrattavaksi filmitähdeksi, etenkin Tahdon riemuvoitto.
Aiemmin on tiedetty Riefenstahlin todistaneen joukkomurhaa toisen maailmansodan alussa Puolassa. Tämä tiettävästi sai ohjaajan voimaan pahoin ja hänelle jäi näkemästään traumoja. Tuoreessa dokumentissa väitetään, että Riefenstahl olisi ollut epäsuorasti syyllinen tähän joukkomurhaan.
Kirjeessä vuodelta 1952 lukee, että kuvatessaan sotapropagandaa Riefenstahl olisi vaatinut juutalaisia siirrettäväksi pois kuvaustensa tieltä. Tiedon kuultuaan osa juutalaisista yritti paeta ja heidät ammuttiin.
Riefenstahlin lisäksi toinenkin tunnettu henkilö sai vuoden 1934 Nürnbergin puoluepäiviltä taiteellisen riemuvoiton.
Arkkitehti Albert Speer (1905–1981) suunnitteli lukuisia rakennuksia, mutta harva niistä toteutui ja vain yksi pienehkö pytinki on edelleen pystyssä. Hänen suurin taiteellinen riemuvoittonsa ei kuitenkaan ollut rakennus. Se eli Speerin rakennuksiakin lyhyemmän hetken, jättäen kuitenkin merkittävän jälkensä natsiajan kuvastoon.
Nürnbergin puoluepäiviltä jäi elokuvaamatta tärkeä spektaakkeli eli Speerin suunnittelema Valon katedraali eli Lichtdom. Natsien tapoihin kuului hyödyntää pimeneviä iltoja soihtukulkueilla, mutta nyt Speer toi modernisti mukaan sähkön.
Speer lainasi ilmavoimilta 152 valonheitintä, jotka hän suuntasi kohtisuoraan ylös. Pimenevässä illassa ja alkavassa yössä muodostuneet valopylväät loivat illuusion valtavasta pyhätöstä.
Speeristä tuli tämän myötä Hitlerin suosikki. Lopulta hän nosti Speerin Saksan varusteluministeriksi toisen maailmansodan aikana, minkä johdosta Speer myös joutui vastuuseen sodan jälkeen.
Maailmansodan voittaneet liittoutuneet valitsivat Nürnbergin sotarikosoikeudenkäyntiensä näyttämöksi osittain siksi, että se oli ollut natseille niin tärkeä kaupunki. Speer sai ministerintoimistaan 20 vuoden vankeustuomion.
Oikeudenkäyntien myötä Nürnberg ei jäänyt historiaan pelkästään natsismin näyttämönä. Kaupungissa osoitettiin, että rikokset ihmisyyttä vastaan eivät jää rankaisematta.
Lähteitä ja lisätietoa
Ailsby, Christopher; Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä (Gummerus 2005)
Historia-lehti Riefenstahlista, 20.4.2024
Tuore Riefenstahl -dokumentti, Helsingin Sanomat (HS) 28.8.2024
Riefenstahlin henkilökuvasta HS 27.4.2008
Hitlerin pahan piiri -dokumenttisarja, Netflix